Isäni ei puhu koskaan normaalisti. Aina sellaista vitsin vääntämistä ja Turhapuro-tyyliä. En jaksa enää.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin huojentavaa, että en ole ainoa jolla on näitä kokemuksia, mutta tietenkin ikävää että muillakin on. Kiitos vertaistuesta! 

Mä muistan selkeästi lapsuudesta sellaisen syvän hämmennyksen tunteen, mikä aiheutti ahdistusta ja häpeää omasta tyhmyydestä, kun aikuiset jatkuvasti laukoi sellaisia juttuja mitä en ymmärtänyt yhtään. Ja kun ei ymmärtänyt, niin sitten aikuiset nauroi minulle ja hävetti entistä enemmän. En ollut tehnyt mitään, mutta jouduin silti jatkuvasti häpeämään itseäni. Musta tulikin tosi arka ja ujo ja pelkäsin ihmisiä.

Kun muutin pois kotoa, elämä muuttui aivan täysin ja pelkästään parempaan suuntaan. Ihan kuin olisi avannut oven kesäaamuna ja nähnyt valoa ja värejä ensimmäistä kertaa elämässään. Oli turvallista olla oma itsensä ja löysin sisältäni aika ekstrovertin ihmisen, mikä oli mulle suuri yllätys. Vei kyllä pitkän aikaa etsiä se aito oma identiteetti ja korjata niitä vau

Voi tätä toimimatonta lainaustoimintoa! Halusin silti tätä kirjoittajaa nostaa esiin, oli niin naulankantaan kirjoitettu ja tunnistin itseäni tästä myös. 

Muistan myös lapsuudesta tuollaisen hämmennyksen tunteen, ei lapsi ymmärrä kaksimielisiä vitsejä, outoja ilmeitä ja eleitä ja asiayhteyteen kuulumattomia heittoja. Eikä tarvitsekaan. Tunsin itseni tyhmäksi, eikä isäni peitellyt mielipidettään älykkyydestäni tai sen puutteesta. Olin aina tyhymä kun et tota tajjuu Juu tyhmä 4-vuotias kun ei rasvaisia vitsejä tajua.

Samaa kuulin eri asioista koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Viimeisen kerran kuulin sen 24-vuotiaana yliopisto-opiskelijana. Se olikin sitten viimeinen kerta kun olen isääni tavannut. Ihmettelee kuulemma nyt että mikähä sillekki tuli. Saa ihmetellä.

Aikuisena olen tajunnut, etten oikeastaan tuntenut myönteisiä tunteita lapsena lainkaan. Oli hämmennystä, pelkoa, turhautumista, epätoivoa. Välillä ajattelin, ettei minua ole olemassakaan. Mihinkään tarpeeseeni tai tunteeseeni ei vastattu, kaikki kommunikaatio oli isän ehdoilla ja se oli todellakin tasoa Spede,-tai Vesku Show tai sitten paljon paljon pahempaa. Usein mitään kommunikaatiota ei edes ollut. 

Pitkään mietin miten äitini selitti tuon kaiken itselleen, antoi kaiken tapahtua lapsilleen, katseli jotenkin lähestulkoon psykopaattia miestä ja loppujen lopuksi jopa taisteli eroamista vastaan kun isäni lähti lähes 20 vuotta kestäneestä liitosta. Aikuisena olen kysynytkin äidiltä. En saanut vastausta. 

Vanhemmat ovat nyt yli 70-vuotiaita, en pidä yhteyttä juurikaan äitinikään kanssa enää. Enkä mieti mitään juurisyitä enää. Olen ajatellut, että kyse oli kurjasta sattumasta, mulle sattui tuollaiset vanhemmat, ihan niinkuin muitakin onnettomuuksia ja kurjia asioita tapahtuu.

Kiitos kaikille samaa kokeneille kirjoittajille, terapeuttinen ja syvällinen keskustelu.

Ps. Mustakin kuoriutui ekstrovertti ihminen ja yllätin itseni kolmikymppisenä haluamalla lapsia. Nyt lapset ovat jo aikuistumassa ja pitävät minua kanaemona, parhaana tsempparina, kutsuvat minua yhä sanoilla äippä ja mama. Nämä ovat elämäni suurimmat kunnianosoitukset.

Hieno ketju, ja sydämellinen kiitos ap:lle reflektoinnista sekä myös muille asiallisesti kommentoineille, minua auttoi tähän hetkeen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin huojentavaa, että en ole ainoa jolla on näitä kokemuksia, mutta tietenkin ikävää että muillakin on. Kiitos vertaistuesta! 

Mä muistan selkeästi lapsuudesta sellaisen syvän hämmennyksen tunteen, mikä aiheutti ahdistusta ja häpeää omasta tyhmyydestä, kun aikuiset jatkuvasti laukoi sellaisia juttuja mitä en ymmärtänyt yhtään. Ja kun ei ymmärtänyt, niin sitten aikuiset nauroi minulle ja hävetti entistä enemmän. En ollut tehnyt mitään, mutta jouduin silti jatkuvasti häpeämään itseäni. Musta tulikin tosi arka ja ujo ja pelkäsin ihmisiä.

Kun muutin pois kotoa, elämä muuttui aivan täysin ja pelkästään parempaan suuntaan. Ihan kuin olisi avannut oven kesäaamuna ja nähnyt valoa ja värejä ensimmäistä kertaa elämässään. Oli turvallista olla oma itsensä ja löysin sisältäni aika ekstrovertin ihmisen, mikä oli mulle suuri yllätys. Vei kyllä pitkän aikaa e

Aikuisena olen tajunnut, etten oikeastaan tuntenut myönteisiä tunteita lapsena lainkaan. Oli hämmennystä, pelkoa, turhautumista, epätoivoa. Välillä ajattelin, ettei minua ole olemassakaan. Mihinkään tarpeeseeni tai tunteeseeni ei vastattu, kaikki kommunikaatio oli isän ehdoilla ja se oli todellakin tasoa Spede,-tai Vesku Show tai sitten paljon paljon pahempaa. Usein mitään kommunikaatiota ei edes ollut. 

Pitkään mietin miten äitini selitti tuon kaiken itselleen, antoi kaiken tapahtua lapsilleen, katseli jotenkin lähestulkoon psykopaattia miestä ja loppujen lopuksi jopa taisteli eroamista vastaan kun isäni lähti lähes 20 vuotta kestäneestä liitosta. Aikuisena olen kysynytkin äidiltä. En saanut vastausta. 

Vanhemmat ovat nyt yli 70-vuotiaita, en pidä yhteyttä juurikaan äitinikään kanssa enää. Enkä mieti mitään juurisyitä enää. Olen ajatellut, että kyse oli kurjasta sattumasta, mulle sattui tuollaiset vanhemmat, ihan niinkuin muitakin onnettomuuksia ja kurjia asioita tapahtuu.

Kiitos kaikille samaa kokeneille kirjoittajille, terapeuttinen ja syvällinen keskustelu.

Ps. Mustakin kuoriutui ekstrovertti ihminen ja yllätin itseni kolmikymppisenä haluamalla lapsia. Nyt lapset ovat jo aikuistumassa ja pitävät minua kanaemona, parhaana tsempparina, kutsuvat minua yhä sanoilla äippä ja mama. Nämä ovat elämäni suurimmat kunnianosoitukset.

Tuo positiivisten tunteiden puute lapsuudessa oli nyt pieni oivallus itselle. Meillä vielä nitistettiin kaikki lapsellinen ilonpito, mitä joskus harvoin oli. Se oli noloa ja sopimatonta. Vaikka isä vitsaili koko ajan, niin lapset ei saaneet ilakoida mitään. Kaikki tunteiden näyttäminen nolattiin minusta pois. Olin lopulta eloton kuin kelohonka, ettei vaan mistään löydettäisi huomauttamista. Pyrin olemaan reagoimatta mihinkään. Hymyilin vain aina, koska jos ei hymyillyt, oli epäkohtelias.

Ai kamala, kun tulee se ahdistunut olo kehoon nyt.

ap

Vierailija kirjoitti:

Joka paikassa tapaa vitsiniekkoja, joilla on suunnaton halu olla huomion keskipisteenä ilman lahjoja. Karaoke luotiin huonojen laulajien areenaksi, jolla saattoivat toteuttaa esiintymishaluaan. Humoristeille tarvittaisiin samalainen.

Hyvä idea! Valmiiksi kirjoitetut (hyvät!!) vitsit pyörimään näytölle. Siitä voi sitten lukea mikkiin ja eläytyä. :D

Ap, yritä kestää ja vedä rajat, minimoi kanssakäynti. Ei tuossa oikein muuta voi. Käsittele itsekseen ne tunteet ja traumat, mitä tuo on aiheuttanut. Ihan turha edes yrittää puhua sen isän kanssa. Varmaan nämä liittyy siihen, kun näiden miesten omat isät on traumatisoituneet sodassa eivätkä ole osanneet olla vanhempia. Äidit ovat hyssytelleet kaikkea. Tuo sukupolvi on se, joka oireilee pahiten, koska ei heillä ollut mitään keinoja käsitellä asiaa eivätkä edes ymmärtäneet tilannetta, vaan se oli ainoa normaali. Muitakin sukutraumoja voi olla. Tärkeää on ymmärtää se, ettei siirrä traumoja eteenpäin. 

Mitä helvettiä? Isäsi on ihan suoraan sanoen käyttänyt sinua seksuaalisesti hyväkseen kun olit lapsi. Muutenkin vaikuttaa vinksahtaneelta. Olen pahoillani.

Vierailija kirjoitti:

Hyi helvetti AP ja te kaikki muut korppikotkat. Miksi kiusaat isääsi, vanhaa miestä? Sinulla on sentään isä. Kiittämätön paska. Aivan keskiverto suomalainen nainen, maailman etuoikeutetuin olento, mutta ikuisesti tyytymätön kaikkeen.

Kato, inkkelikin on herännyt krapuloissaan ja kiukkuisena kuin ampiainen vain kaltatölkki ja oma kädi seuranaan.

Muistan ala-asteelta yhden opettajan jolla oli lievä versio tästä syndroomasta! Ei ollut mun opettaja, tunsin vain välituntivalvojana. Hänen kanssa ei pystynyt juttelemaan normaalisti, koska vastasi kaikkeen jonkinlaisella vitsillä. Vitsimoodia ei tuntunut saavan hänestä mitenkään pois päältä. Ei mitään seksuaalista kuitenkaan liittynyt tähän. Jäi joskus vuosituhannen vaihteessa eläkkeelle.

Tää on tää työpaikkasavustaja, joka aina huutaa mulle puhelimessa, että puhu normaalisti, älä tollee!

Mun isä joka on röyhkeä julkinarsisti on sekä sovikisto että uuno Turhapuro mikä taitaa olla sama asia. Onneksi sen kanssa en ole ollut tekemisissä vuosiin.

Vierailija kirjoitti:

Muistan ala-asteelta yhden opettajan jolla oli lievä versio tästä syndroomasta! Ei ollut mun opettaja, tunsin vain välituntivalvojana. Hänen kanssa ei pystynyt juttelemaan normaalisti, koska vastasi kaikkeen jonkinlaisella vitsillä. Vitsimoodia ei tuntunut saavan hänestä mitenkään pois päältä. Ei mitään seksuaalista kuitenkaan liittynyt tähän. Jäi joskus vuosituhannen vaihteessa eläkkeelle.

No jos sä soitat seksipuhelimeen niin sä saat  vastauksen seksimoodilla höystettynä. Turha silloin on huutaa puhelimeen että älä puhu tollee vaan puhu normaalisti varsinkin kun itse olet tietoisesti soittanut aikuisviihdepuhelimeen etkä selvennä yhtään mitä tarkoitat tolleen puhumiselle ja mikä on sun mielestä normaalisti puhumista. Jos tarkoitat että henkilö vastaa sulle siviilimoodilla eikä työroolilla niin sä oot ite soittanut väärään puhelimeen eli työpuhelimeen etkä siviilipuhelimeen ja työnumeroom luonnollisesti vastataan tietyn työroolin kautta eikä siviiliminänä.

Vierailija kirjoitti:

Tää on tää työpaikkasavustaja, joka aina huutaa mulle puhelimessa, että puhu normaalisti, älä tollee!

Kato. Heti tuli alapeukku. Menikö työpaikkasavustajalla tunteisiin?

Vierailija kirjoitti:

Mun isä joka on röyhkeä julkinarsisti on sekä sovikisto että uuno Turhapuro mikä taitaa olla sama asia. Onneksi sen kanssa en ole ollut tekemisissä vuosiin.

Sovinisti piti kirjoittaa, huomaisin vasta nyt! Tekstinsyöttö "  

Meillä ilmapiiri kotona oli kans tuota jatkuvaa lapsiin suunnattua  Uuno Turhapuro/ Spede Pasanen sketsishowta sävytettynä lapsille vinoiluun ja irvailuun,  eli piti vaan hyväksyä että lapsille v"ttuil"iin ihan 1000-0 showsketsien muodossa oli kyseessä sitten koulukiusaaminen, ulkonäkö, luonne tms, vitsit kohdistui pääsääntöisesti meihin tyttöihin, mulle v"ttuil""n  Mun arasta käytöksestä ja ujosta luonteesta.  Tiesin kyllä lapsena ettei ole normaalia koska naapurien poikien vanhemmat olivat niin erilaisia... tukivat, kannustivat ja rakastivat aidosti lapsiaan.

Joskus oli aikoja meillä kotona että ei meille lapsille irvailtu, vinoiltu, vitsailtu tms ja silloin ajattelin että Jes nyt nää asiat muuttuu kunnes taas 2 viikon päästä se alkoi taas. Musta kasvoi helposti suuttuva ja piilomerkityksiä etsivä vaikka vastapuoli olisi normaalisti juteltu, ihmisarka varsinkin miehiin kohdistuva arkuus ja suorastaan pelko. Työelämässä olen ja pyrin välttelemään ihmiskontakteja vaikka nykyään osaan normaalisti suhtautua miehiin ja ihmisiin ylipäätänsä ja osaan myös hyväntahtoisesti vitsailla ilman että siitä toisesta ihmisestä vinoillaan ja vitsaillaan ilkeäsävytteisesti.

Nyt kun on ollut viihde- ja taidealan metoo-skandaalit ja milloin mikäkin ala on käsitelty kokonaisuutena, niin koska käsitellään perheenisät? Lapsiaan kroonisesti ahdistelleet äijänkuvatukset, joita oli vähintään joka toinen mies?

Mua on aina kuvottanut sana "perheenisä" enkä ole ihan tavoittanut miksi, mutta tämä ketju avasi tajuamaan, että just tämän takia. Ne perheenisät oli mun lapsuudessa kaikista vaarallisimpia, ja hyvän harvassa oli turvalliset perheenisät.

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun on ollut viihde- ja taidealan metoo-skandaalit ja milloin mikäkin ala on käsitelty kokonaisuutena, niin koska käsitellään perheenisät? Lapsiaan kroonisesti ahdistelleet äijänkuvatukset, joita oli vähintään joka toinen mies?

Mua on aina kuvottanut sana "perheenisä" enkä ole ihan tavoittanut miksi, mutta tämä ketju avasi tajuamaan, että just tämän takia. Ne perheenisät oli mun lapsuudessa kaikista vaarallisimpia, ja hyvän harvassa oli turvalliset perheenisät.

Tästä tuli syvällinen ketju, kun jättää trollaajat huomiotta.

Itsekin kirjoitin tänne lukuisia kommetteja, koska olen koko elämäni kärsinyt perhedynamiikastamme, jonka pilaamisessa isällä oli merkittävin rooli.

Tuore romaani on Anna-Liisa Ahokummun Kosminen tanssija, joka kuvaa lapsuuden synkkää historiaa ja myös näitä "äijänkuvatuksia". Ketjun kirjoittajat saattaisivat hyvinkin saada kirjasta jpaljon.

Vierailija kirjoitti:

Ja jälleen kerran joku mies tuli pilaamaan hyvän keskustelun "vitsailemalla".

Ja sen vitsailun taakse näyttää heillä piiloutuvan paljon vihaa muita kohtaan.

No mitäpä jos AP koettaisit hyväksyä isäsi sellaisena kuin hän on?!Haloo, hän on 80 ja sä olet jo aikuinen ihminen.

Ikä tai sukupolvi ei selitä tuota, vaan kyllä kyseessä on vain joidenkin ihmisten persoona(llisuushäiriö). 

Oma 80+ isäni oli aivan ihana ja maailman paras luonne. Tuli vielä vanhemmiten herttaisemmaksi, mikäli mahdollista. Siis ihan 10+ henkilö. Vanheneminen korostaa perusluonnetta.

Tuskin mitään on tehtävissä ap:n isän suhteen. Pitää vain surra ja antaa anteeksi se, että isä oli surkea, henkisesti väkivaltainen tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin huojentavaa, että en ole ainoa jolla on näitä kokemuksia, mutta tietenkin ikävää että muillakin on. Kiitos vertaistuesta! 

Mä muistan selkeästi lapsuudesta sellaisen syvän hämmennyksen tunteen, mikä aiheutti ahdistusta ja häpeää omasta tyhmyydestä, kun aikuiset jatkuvasti laukoi sellaisia juttuja mitä en ymmärtänyt yhtään. Ja kun ei ymmärtänyt, niin sitten aikuiset nauroi minulle ja hävetti entistä enemmän. En ollut tehnyt mitään, mutta jouduin silti jatkuvasti häpeämään itseäni. Musta tulikin tosi arka ja ujo ja pelkäsin ihmisiä.

Kun muutin pois kotoa, elämä muuttui aivan täysin ja pelkästään parempaan suuntaan. Ihan kuin olisi avannut oven kesäaamuna ja nähnyt valoa ja värejä ensimmäistä kertaa elämässään. Oli turvallista olla oma itsensä ja löysin sisältäni aika ekstrovertin ihmisen, mikä

40- lukulaisten sotatrauma on sitä, että he olivat pikkulapsia, aistivat vanhempiensa pelon (pommitukset, eloonjäänti, perheiden kokoaminen, köyhyys, elanto yms.). heidän omat vanhempansa siis joutuivat keskittymään selviytymiseen, ahdistusta ja pelkoa ei pystytty ja jaksettu kommunikoida. puhumattomuus siirtyi. näin selitettiin gerontologian luennoilla.

oma isoisäni ei esim suostunut ikinä myöhemmin syömään hernekeittoa, koska sitä oli rintamalla. lapsena kysyin että miksi. isoäitini hyssytteli, että ei saa kysyä. (minun olisi pitänyt ymmärtää.)

Vierailija kirjoitti:

Joku kommentoi, että ollaan iäkkäille vanhemmille armollisia.

Kerroin omasta "huumoria" viljelleestä isästäni, ja hän oli kyllä tuollainen ihan aina. Ei häneen oikein kontaktia saanut, vaikka hän oli vain 30-tai 40-vuotias.

Vitsailusyndrooman liittyyi myös outo samojen sanojen toistaminen. Tulkitsin sen tyhjyyden täyttämiseksi, vaiikka läsnä oli ihmisiä, joiden kanssa olisi voinut yrittää ottaa kontaktia.

. 

Tuo on autismia. Tyypilliset oireet.