70-luvun lapset, tulkaa vielä antamaan vertaistukea minulle. Aion nyt viimein puhua asiat vanhempieni kanssa selviksi.

Onko Sinulla aina ollut tuollainen luonne, vai oletko esimerkiksi tietoisesti päättänyt yrittää unohtaa joitakin asioita? Haen sitä, että onko tämä ratkaisevasti luonnekysymys, vai voiko omalla ponnistelulla saada aikaan etäisyyttä ja selvyyttä joihinkin asioihin?

Se on koostettu lukijoiden kirjeistä, joihin Hellsten vastaa. Moni miettii suhteitaan vanhempiinsa ja Hellsten antaa selvän ohjeen: jos vanhemmilla ei ole kapasiteettia eikä kykyä nähdä tilannetta, niin heidän kanssaan on aivan turha puhua asiasta. Voit puhua vaikka kuinka paljon, mutta jos ei eivät omien ongelmiensa vuoksi kykene näkemään tilannetta, niin he eivät näe, vaikka puhuisit kuin ruuneperi. Pilaat vain välinne puhumalla.

Vasta kun he tiedostavat omat ongelmansa ja ovat valmiita kohtaamaan oman syyllisyytensä, sitten vasta on keskustelun aika.

prosessoimaan asioita sinun kanssa samaan tahtiin. He eivät välttämättä ole siihen valmiita, he eivät välttämättä edes pysty siihen ilman omaa terapiaa ja asioiden läpikäymistä.



Siinä mielessä se asioiden esille nostaminen vanhempiesi kanssa voi olla täysin turhaa ja pelkästään rikkovaa. Luultavasti he torjuvat koko ajatuksen omasta huonosta vanhemmuudesta kokonaan pois, koska eivät ole valmiit sitä asiaa käsittelemään.



Unohda koko juttu ei muuten välttämättä tarkoita sitä, että sinun tunteesi nollataan taas. Että sinun tulisi unohtaa lapsuudessa tapahtuneet asiat. se voi tarkoittaa myös sitä, että unohda koko keskustelu vanhempiesi kanssa ja keskity omaan sisäiseen vuoropuheluun.



itse riitelin vanhempien kanssa kovasti murrosikäisenä ja ennen kotoa muuttamista. Koin paljon samanlaisia juttuja kuin sinä. Nyt olen " luovuttanut" vanhempieni suhteen: he eivät koskaan tule muuttumaan tai näkemään omia virheitään. Silti olen heidän kanssaan tekemisissä, sillä eivät he pahoja ihmisiä ole. Lapseni saavat mukavat isovanhemmat ja minä silloin tällöin hoitoapua. Henkistä tukea en saa vanhemmiltani, mutta en sitä enää heiltä odotakaan. Nyt koen, että meillä on kaikilla paljon mukavampaa yhdessä, eikä tarvitse aina riidellä. Siitä tosin pidän kiinni, että minun lapset kasvatetaan minun näkemysten mukaan ja kotini hoidetaan minun halujeni mukaan. Niihin en anna kenenkään puuttua.

mieleeni ihan ok aikana,vaikka olen myös ns. kiltti tyttö. Jotenkin koen, että äitini on yrittänyt parhaansa vaikka ei olekaan aika siinä onnistunut. Minua on kyllä kannustettu ja kiitetty mutta on sitä tukkapöllöäkin annettu.. (en osaa edes siitä olla katkera, oikeasti)

Se mitä haluaisinkin nyt kysyä nykyisiltä äideiltä ja 70-luvun lapsilta on se, että miten itse ajattelette onnistuvanne kasvattajina? Itse yritän parhaani, mutta..

Välillä esim. juutun nettiin ja lapsi touhuaa itsekseen omissa leikeissään parikin tuntia. Välillä hermostun kun lapsi ei pue, esim. tänään nostin 5v:n rappusille kun olin lopulta saanut hänet puettua. Näin sain itse rauhoittua ja pukea ja lapsikin rauhoittui.

Siis se, mitä yritän sanoa on, että en ole lainkaan varma onnistuvani itse mallikkaasti tässä äitiydessä! Lastani rakastan kovasti ja sen olen yrittänyt tuoda hänelle julki mutta, olen kyllä välillä väsyneenä ärtsy jne. Kaiketi siis aiheutan traumoja tälle pikkuihmiselle vaikka häntä niin kovasti rakastankin. Täydellinen äitiys ja vanhemmuus on niin kovin vaikeaa, vai miten te muut asian koette??

on aina ollut suojakeinonaan se, että heitä ei saa arvostella, koska he ovat vanhempiani ja sitä kautta aina yrittäneet parhaansa eivätkä tarkoittaneet muuta kuin hyvää. Jos esimerkiksi olen sanonut jostain lapsuuden jutusta, josta on jäänyt paha mieli tai syrjitty olo, vanhemmat eivät ole koskaan pysähtyneet kuuntelemaan ja sanoneet että niinkö, en tosiaan tarkoittanut, saanko anteeksi, vaan he ovat aina lähes hurjistuneet, että minulla ei voi olla paha mieli, koska he eivät ole tarkoittaneet tuottaa pahaa vaan hyvää mieltä. Jos olen heidät väärin tulkinnut, vika on minussa, koska en vaan tajunnut pointtia. Olen myös yliherkkä, vääristelijä, kiukuttelija, valehtelija, epäkohtelias ja kiittämätön sekä riidanhaastaja.



Minulle kävi niin, että sain vaan pahempaa p**kaa niskaani, kun yritin fiksusti aikuisten kesken näistä asioista puhua. Välimme ovat etäiset enkä avaa enää henkilökohtaisia sydänasioitani heille. Tämän johdosta olen umpimielinen ja ylimielinen, kun en kaipaa tavallisten kuolevaisten neuvoja, mutta olenkin jo lapsesta saakka ollut hyvin vaikea ja hankala luonne.

joka kokee eläneensä samantapaisen lapsuuden.. Vanhemmat saivat minut vanhoina ikää yli 40 v. Paljon pitää käydä läpi lapsuutta, koen katkeruuttakin välillä, mutta yritän päästä eteenpäin ja muistaa että he tekivät heidän mielestään parhaansa kasvattaessaan noin. Ehkä se terapia olisi paras paikka käydä läpi lapsuutta, koska ainakin omalla kohdallani vanhemmat eivät millään ymmärrä miten koen asiat. Siitäkin syyllistetään kun olen puhunut terapian tarpeesta(hullun leima jää kuulemma papereihin iäksi jos hakee apua). Koskaan en riitä vanhemmilleni sellaisena kun olen, koskaan en tee heidän mielestään mitään oikein, koskaan en heidän mielestään ole edes kunnolla yhteiskunta kelpoinen. Onneksi ympäriltäni löytyy vertaistukea saman kokeneilta ja voimme kannustaa toisiamme, kehua onnistumisia ja kertoa että, kukin on ihmisenä riittävän hyvä juuri sellaisena kun on.

Jos hän lukisi näitä kirjoituksianne, niin hän vain nyökyttelisi päätään: juu, tuolla ja tuolla on se ja se virtahepo liikenteessä.... Hän osaa hyvin valottaa ihmisen puolustusmekanismeja ja sitä, miten käyttäydymme, jotta suolisimme sisintämme.

Mun tilanne oli se, että mun isosisko oli kaikkea jota vanhemmat voivat toivoa, kiltti, kuuliainen, hyvä koulussa ja kaikin puolin " miellyttäjä" - tyyppi. Minä taas olen ollut hyvin vahvasti oma persoonani jo pienestä pitäen. Mutta sehän ei isälle sopinut...



Isä yritti koko mun kotona-asumisajan muovata musta mieleistään, ja kun ei onnistunut, sateli rangaistuksia. Tänä päivänä ne varmaan täyttäis pahoinpitelyn määritelmän kirkkaasti (otetaas vyön solkipää käyttöön, niin että tuntuukin jossain...)



Yhden ainoan kerran mun äiti yritti asettua mun puolelle. Isä oli taas raivostunut jostain, ja äiti yritti sanoa sille että on vähän epäoikeudenmukaista että mä saan selkääni jostain asiasta, jota mun sisko myös tekee jatkuvasti. Ja arvatenkin silloin piti pelätä myös äitin puolesta. Muistan sen niin hyvin, kun päätin että nyt ärsytän isää vielä enemmän, että se jättää äitin rauhaan.



Pitkään olin siinä kuvitelmassa että tilanne oli mustavalkoinen, isä - paha, äiti - hyvä. Mutta nyt itse en äitinä katselisi päivääkään jos mun mies tekis meidän lapsille jotain noin pahaa. Mutta toisaalta en kyllä pelkääkään miestäni.



Olenko jutellut näistä asioista heidän kanssaan? En... Monesti olen kyllä suunnitellut, ja monen monet lähettämättä jääneet kirjeetkin olen kyllä kumpaisellekin kirjoittanut. Jotenkin vaan olen tullut siihen tulokseen että ei niitä asioita saa tekemättömiksi millään, ja he kuitenkin ovat tehneet parhaansa ja blaa blaa blaa.



Uskon kuitenkin että he jollain tavalla tajuavat, että pieleen tais mennä. He ovat nimittäin aivan mielettömän mukavia mun lapsille, ihan parhaat mummi ja vaari. Mutta silti aina välillä sydäntä kylmää, ihan jotkut pienet tilanteet, esim. mun tytär hassutteli vaarinsa kanssa jotain, ja kuulin vaan ohimennen hänen sanovan " Vaari, sä oot ihan pimee" . Itse olisin todennäköisesti lentänyt pitkin seiniä vastaavasta kommentista, mutta nyt vaari vain nauroi.



Mun välit vanhempiini on ihan asialliset, ei me mistään oikeista asioista puhuta, kunhan nyt tullaan juttuun ihan lastenkin takia. Mulla on kyllä aivan ihana anoppi, joka taas tietää mun elämästä ihan kaiken, ehkä tää on vähän outo kuvio.



Nyt mietin että tässä ei kyllä taida olla mitään pointtia mukana, mietin että dellaanko samantien, mutta menköön nyt ketjun jatkoks, eihän näin pitkää tajunnanvirtaa varmaan kukaan jaksanut lukeakaan... :)

Kiinnostava ketju. Huomasin kuitenkin yhden ison eron tämän ns. 70-luvun kasvatuksen ja nykypäivän kasvatuksen ongelmakohtien välillä. Edellä olevassa viestissä jumahdettiin nettiin ja tiuskittiin väsyneenä lapselle. Minusta nämä ovat varmaankin huonoja mutta inhimillisiä tilanteita. Ne ovat normaaleja tunteita eivätkä vaarallisia, kun niihin liittyy anteeksipyyntöä ja keskustelua lapsen kanssa. Ei lapsen ole vaarallista tietää, että äiti on joskus väsynyt ja siksi tiuskii. Äiti pyytää tiuskimista anteeksi ja kertoo lapselle että on väsynyt.



70-luvun esimerkeissä vanhempien " virheet" ovat kokonaisvaltaisempia ja systemaattisempia. Lapsen ja aikuisen välille ei synny keskusteluyhteyttä, vaan lapsi poljetaan ja alistetaan aikuisen mielivaltaisen tahdon ja käytöksen alle. Äidin tiuskiminen ei johtu väsymyksestä, vaan siitä että lapsi on niin hankala ja kamala lapsi, paljon huonompi kuin naapurin lapsi. Syy tähän jos moneen muuhunkin on lapsen henkilössä, usein vielä negatiivisessa mielessä. Ja kuten huomattua, nämä kasvattajat eivät edes vuosikymmenten takaa voi nähdä puutteellisuuksiaan, vaan edelleen lapsuuttaa katkerana muisteleva lapsi on se hankala ja vaikea tapaus, joka kuvittelee ja panettelee kaikenlaista.

Tuli vyöstä, tukkapöllyä, arestia ja listaa voisi jatkaa paljonkin. En jaksa lähteä setvimään vanhoja asioita, koska menneet tosiaan ovat menneitä.



Ja jos nyt sattuisin masentumaan niin en näkisi, että ainoa syy siihen olisi lapsena saatu tukkapölly tms.



Omat vaikeudet on vaan niin helppo vierittää vanhempien tekemiin " virheisiin" . Ja kun joitain on tosiaan pidetty liikaa sylissä/ toisia liian vähän, toisia on vähätelty/ toisia taas kannustettu ihan liikaa, toisille on annettu aivan liikaa rahaa/ toiset ei ole taas saaneet ollenkaan, on kasvatettu liian ankarasti/ rajoja ei ole ollut ollenkaan....

Eli koskaan ei ole hyvä!!!!!!!!!!!!!



Te yritätte nyt kasvattaa lapsianne mahdollisimman hyvin, mutta sepä ei pakosti riitäkkään vaan oma lapsenne tulee mahdollisesti sitten joskus kyseenalaistamaan tiettyjä asioita!



Oma lapseni voisi esim tarttua näihin asioihin: Miksi muut saivat pelata pleikkaa useammin, minä vain kerran viikossa? Miksi minun piti siivota oma huoneeni, kun naapurin Aleksinkaan ei tarvinnut? Melkein kaikilla muilla oli hienot pyörät, miksi minä sain omani käytettynä? Miksi minulla ei ollut hienointa kännykkää, vaikka olisin sellaisen todella halunnut? Sain kotiarestia ja se oli minusta todella ahdistavaa ja ikävää, koin että minua nöyryytettiin, kun jouduin olla 3pvä kotona?



Eli tein niin tai näin niin kaikki voi näkyä sitten edessäpäin vaikka lapsen masennuksena tms. Ja onko se sitten todella minun kasvatukseni vika jos niin käy?!

Olen asunut poissa kotoa vajaa 10 vuotta, ja pari vuotta sitten olisin kuvannut suhdettani vanhempiini juuri noin. Menneet oli unohdettu ja nykyinen suhde arkipäiväsine kuulumisineen toimi ihan ok. Minulla on paljon hyviä ystäviä, enkä tarvinnut vanhempieni hyväksyntää tai mielipidettä juuri mihinkään. Huomasin myös että he jollain tavalla korostivat myös sitä, että olen nyt aikuinen; se tuntui mukavalta, sillä koin sellaista ensimmäistä kertaa elämässäni. Nyt kuitenkin tapahtui eräs asia, jossa sain taas pettyä vanhempiini ja heidän jyrkkiin ajatuksiinsa, ja tämä toi mieleeni lapsuuden ajat ja sen, että he eivät ole muuttuneet ihmisinä tipan tippaa, eivät todellakaan kehittyneet mitenkään. Se nostatti todella esin vanhan vihan ja pettymyksen, minkä johdosta nyt pohdin tätä suunsa puhtaaksi puhumista.



Ap

antaa todellakin oikeuden nostaa kissan pöydälle. Voimia!

Kävin vastaavanlaisen kriisin läpi kuin ap ensimmäisen lapseni synnyttyä. Siis silloin, kun piti hahmottaa omia kasvatusperiaatteitaan. Kävin koviakin taisteluja vanhempieni kanssa, jotka meinasivat aina nauraa lapselleni, joka vilpittömästi esitteli hienoja suttupiirustuksiaan ja tanssiesityksiään. Aluksi kieriskelin pitkään itsesäälissä ja koin katkeruutta vanhempiani kohtaan, mutta jotenkin vain sisuunnuin, ja aloin sanoa aina " reaaliajassa" vanhemmilleni, mitä mieltä olen heidän käytöksestään ja korostin, että jos he eivät kohtele lastani niinkuin minä haluan, ei tarvitse sitten tulla edes käymään. Yllättäen he ymmärsivät..



Samoin aloin sanoa asiat suoraan myös muissa tilanteissa, joissa koin jääväni alakynteen. Mikään ei ole koskaan helpottanut elämääni yhtä paljon kuin päätös hylätä vilttitossun elämäntapa. En tietenkään vieläkään saa aina mitä haluan, mutta minua ei enää pompotella. Eikä minun tarvitse miettiä jo taakse jääneitä ajatuksia ja hautoa kostoa.

Yritän siis kovasti ja terhakkaasti olla omaa mieltäni, sanoa sen jämäkästi mutta ei jyrkästi tai ehdottomasti, mutta edelleen vanhemmillani on taito ja voima mollata minut maan rakoon. He esimerkiksi ihan sumeilematta puhuvat päälleni. Tätä on tehty aina, ja esimerkiksi isossa seurassa muut ovat aika kiusaantuneita, kun minun puheeni aina keskeytetään. Kerran joku kysyi että mitä olitkaan sanomassa, johon puheeni keskeyttänyt äitini ryhtyi puolestani selittämään, että no se nyt kuvittelee että asia menee niin.



Minulla ei kertakaikkiaan ole auktoriteettia olla tunnustettu aikuinen ihminen, vaan vanhemmilleni olen aina se vajaaälyinen lapsi, joka hyväksytään vain jos se on samaa mieltä kuin he. Minä luulen, etteivät vanhempani tule koskaan näkemään minua mitenkään muuten kuin näin, ja jollain tapaa he hämmentyvät kun joku toinen aikuinen puhuu minulle kuin vertaiselleen. Heillä on kiire puhua päälle ja selitellä puheitani ja viedä saamani huomio. Minähän olen vain lapsi, jonka kuuluu olla hiljaa kun aikuiset puhuvat.



ap

Ei suinkaan tunteitasi tai kokemuksiasi, vaan toiveesi päästä vanhempiesi kanssa samalle viivalle. He eivät koskaan pääse sinun tasollesi! Heillä ei taida olla kykyä tai halua analysoida itseään itsekriittisesti. He ovat aina oikeassa ja hyviä sellaisenaan. Muut ovat aina väärässä.



Lue asiaa käsittelevää kirjallisuutta tai mieti sitä terapiaan menoa tai jotain tukiryhmää. Toivottavasti tästä ketjustakin on ollut apua. En jaksa uskoa, että saa vanhemmiltasi synninpäästön olemassaolollesi, mutta mihin sitä tarvitsetkaan. Sinä olet nyt viimein vapaa kotiympyröistäsi! Ole osa vanhempiesi elämässä vain siinä määrin kun se sinulle itsellesi sopii!

Ja haluan sanoa vielä, että ymmärrän oikein hyvin teitä jotka haluatte nostaa kissan pöydälle omien vanhempienne kanssa. Tekisin sen varmaan itsekin, jos tilanteeni olisi vähän erilainen. Omat vanhempani ovat kuitenkin jo aika iäkkäitä eikä terveyskään kummallakaan ole mikään maailman paras. Isällä on sydänvaivoja ja äitillä kaikkea muuta.



Ja tavallaan koen ehkä enemmän sääliä kuin vihaa heitä kohtaan... Ja yritän omien lasteni kanssa toimia toisin. Varmaan heilläkin on joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua paljonkin sanomista minun ja mieheni kasvatuksesta, en todellakaan osaa aina toimia oikein heidän kanssaan. Mutta muutama perusjuttu on, joista pidän kiinni, ja olen miehellenikin teroittanut niiden asioiden tärkeyttä.



Ehkä kaikkein tärkein juttu on, että kotona ei kenenkään tarvitse pelätä! Lasteni täytyy kuulla päivittäin ja useita kertoja että rakastan heitä juuri sellaisina kun he ovat. Itse en kuullut sitä ikinä. Ja hellyydessä ei säästellä! :)



Ja yksi ehkä kipeimpiä asioita oli se, että vanhempani eivät ole KOSKAAN pyytäneet anteeksi mitään. Niin monet kerrat sain selkääni asioista, joita en ollut tehnyt, ja mieleen on painunut isän kommentti että olisit voinut tehdä kuitenkin niin, ja näin ollen rangaistus oli oikeutettu. :-/



Joku aika sitten mäkätin tyttärelleni jostain, ja kävi kuitenkin ilmi että syyllinen olikin toinen lapseni. Otin sitten tyttären syliin ja kerroin hänelle että olen pahoillani, että syytin häntä turhasta. Isä katsoi vieressä ja sanoi hiljaa, että on tärkeää myöntää virheensä...

Niinpä!



T.61



Taas tästä tuli tämmöinen vuodatus...

sitten kun näkevät omat lapsena vanhempina. He noloina huomaavat, että lapsi kunnioittaa ja arvostaa ja osoittaa vilpittömän rakkautensa siitä huolimatta, ettei kahta ensimmäistä haeta kurilla ja pelolla.

multakaan ei koskaan pyydetty anteeksi. Joskus vanhemmat ehkä huomasivat, että nyt olisi se hetki, mutta ratkaisivat tilanteen viheltämällä pelin poikki ja sanomalla että ei siitä sen enempää. Että älä jankuta enää samasta asiasta.



ap

miksihän se on niin vaikeaa antaa sydämestään anteeksi toisille ihmisille? Omille vanhemmille?



Uskon että suurin osa vanhemmista haluaa lapsensa parasta. Suurin osa vanhemmista tahtoo että lapsestaan tulis tasapainoinen ja onnellinen aikuinen.

Mutta jokainen toimii niillä taidoilla mitä heillä on.



Luulen myös että jos kovasti haluaa pohtia omaa lapsuuttaan ja käsitellä traumoja niin eikö olisi paras mennä terapiaan tai kirjotella? Ja koittaa antaa anteeksi ihmisille jos kokee että he ovat toimineet väärin.

tyttärenne pamauttaisi 30 vuoden kuluttua teille pääsiäisaterialla että

oot by the way ihan nasta mummo, mutta kaikki mitä olet tehnyt on ihan perseestä???



Ja kuitenkin olisitte kasvattaneet lapsenne parhaan kykynne mukaan, sen ajan oppien mukaisesti ja kuvitelleet toimivanne lapsen parhaaksi, ihan vilpittömästi...