70-luvun lapset, tulkaa vielä antamaan vertaistukea minulle. Aion nyt viimein puhua asiat vanhempieni kanssa selviksi.

asia on. Tässäkin ketjussa on vanhemmiltä pyydetty ainoastaan lapsen näkökulman ymmärtämistä ja arvostamista edes nyt aikuisena, kun sitä lapsena ei koskaan tehty. Ei kukaan maassa ryömimisestä ole puhunut, ja tuo on juuri sitä marttyyriviittaa, jonka moni vanhempi mielellään vetää harteilleen kun asiat ovat liian kiusallisia ja noloja kohdata aikuisten oikeasti ja itsekriittisesti keskustellen. Eiköhän sukupuolvikuilujen välien selvittämiselle ole muitakin tapoja kun se, että vaan jompi kumpi on herra ja hidalgo ja toinen nöyristelee. Sitähän tuossa lopussa esitetty saisi aikaan.

Vierailija:

Itse en lähtisi vanhempiani syyttelemään heidän kasvatustyylistään. He eivät tehtyä saa tekemättömäksi. Mitä jos keskittyisitte kehittämään tämän hetkisiä välejänne? Miettimään, minkälainen suhde teillä on tänä päivänä?

Millä tavalla teidän mielestänne vanhempiene tulisi kantaa vastuunsa? Ryömiä edessänne ja pyytää anteeksi että ovat teidät tähän maailmaan luoneet ja kasvattaneet? Tuleeko itsellesi parempi mieli, jos vanhempasi rypevät itsesäälissä ja syyttävät itseään sinun elämäsi epäonnistumisesta?

Lapsellani on tummanruskeat silmät, lähes mustat. Äitini sanoi heti vauvan nähdessään kuinka kauniit SINISET silmät! Kun sanoin, että miten ihmeessä saat niistä siniset, kun ne on ruskeat niin äiti nauroi minulle sellaiseen " voi lapsi parka oletpa hölmö" alentuvaa hekotusta ja sanoi, että kyllä ne on siniset, ihan selvästi. Intenttiin sitten asiasta ties kuinka kauan...



Niinhän se on, että kun äidin kanssa keskustelee mistä tahansa asioista niin ruskeasta tulee sinistä..

Harmittaa, kun tässäkin ketjussa jotkut heittelevät noita älkää niitä vanhoja nyt muistelko -juttujaan. Varmaan ihan hyvällä, mutta tuo on juuri sitä suhtautumista, jota vanhemmiltani sain osakseni. Kaikki mitä tein oli väärin ja lapsellista ja hyvin tyhmä ratkaisu. Aina joku saattoi neuvoa, miten kannattaa tehdä.



Ja tosiaan sata kertaa sain kuulla kommenttina omiin huomioihin ja mielipiteisiini että " kuka sulle on tuollaista mennyt väittämään" tai " mistä olet tuollaista hullua keksinyt" . Ei siis ollut mahdollistakaan, että olisin tuntenut, ajatellut tai järkeillyt mitään, kykenin vain omaksumaan toisilta kuulemaani ja toistelemaan sitä papukaijana.

Ei 70-luvulla viety lasta niin herkästi psykologille kuin nykyään. Joten silloin oli " vähemmän" mielenterveysongelmaisia. Vai oliko...



Nykyään halutaan lapsia niin paljon diagnosoida ja laittaa lokeroihin, että oikein kuvottaa. Tuntuu, että jokaisen lapsen " pitää" olla asperger tai ad/hd tai traumatisoitunut tai kehityshäiriöinen ym.

Jos 70- ja 780 -luvuilla oltiin välinpitämättömiä näiden asioiden suhteen, niin nyt ollaan menossa toiseen ääripäähän. Ehkä 2030 -luvulla löydetään se kultainen keskitie?

Nykyään vallitsee kylmä, julma ja säälimätön pinnallisuuden aikakausi jota taasen sotien jälkeiset ihmiset paheksuvat. Nykyajan vanhemmat asettavat ihan uudet paineet lapsilleen ja jättävät kiireen keskellä paljon tyhjiöitä lasten sydämiin. Saatetaan ehkä ajatella helpommin että nykyään on kaikkeen lääke jos tulee ongelmia " eihän tässä ole mitään hätää" . Lasten ongelmista puhutaan paljon mutta siinä on se pelko että ongelmat muuttuvat liukuhihnatavaraksi ja niihin ei ole edes halua tai resursseja paneutua. Perusarvot ovat hukassa ja vapautta annetaan ja varhaiseen itsenäisyyteen kannustetaan.



Itse olen miettinyt milloin tulee se kultaisen keskitien aikakausi? Tähän asti maailman historiaa on vain eletty ääripäiden aikakautta. Ehkä opimme koko ajan jotain uutta mutta aika ja arvomaailma muuttuu sellaiseksi jota emme hallitse. Ennen oli kuri ja nyt on individualismi.



31

Nykyään lapset voivat paremmin kuin koskaan aiemmin! Mutta sillä peinemmällä, huono-onnisemmalla lapsijoukolla menee erittäin, erittäin huonosti.

kokevat nykyajan lapset. Jos ei nyt, niin sitten 30 vuoden päästä. Lasten kautta eläminen, vanhempien tahtoon taipuminen ja miellyttämishalu on vaan saanut uudet toimintaympäristöt. Ennen se oli ehkä hyvä koulumenestys, nuhteeton elämä ja kuuliaisuus vanhempiaan kohtaan, nyt se on koulu-, opiskelu- ja työelämässä pätemisen ohella jo pikkulasten lukuisat harrastukset, jotka todellakaan eivät aina ole harrastuksia vaan tavoitteellisia menestykseen tähtääviä treenausputkia.

Ja minäkin siis olen käynyt viiden (!) vuoden terapian pahan masennuksen takia ja sen puolivälin tienoilla uskalsin ottaa asiat puheeksi. Äitini ei ihan täysin kyennyt ottamaan kaikkea vastaan, mutta isäni paremmin - hänkin entinen alkoholisiti, masennuspotilas ja isänsä kirveellä hankeen ajama ja kännipäissä pieksemä. Meillä hommaa varmaan jopa auttoi se, että isäkin kävi terapiassa ja omia juttujaan läpi. Joka tapauksessa kun homma saatiin käytyä rakentavasti läpi, niin välit paranivat huomattavasti ja ovat nykyään läheiset. Ja mikä parasta, minulle tuli vihdoin sellainen olo, että ehkä uskallan sittenkin hankkia lapsia, enkä ole tuomittu toistamaan vanhempieni virheitä. Ja lapsen synnyttyä on ollut sellainen olo, että uskallan antaa lapseni hoitoon mummolaan tarvitsematta pelätä, että häntä kasvatetaan samoin kuin minua aikanaan.



Minun ja vanhempieni välit ainakin muuttuivat ' aikuissuhteeksi' ja vanhempani kunnioittavat nykyään minua kasvattajana. Etenkin isäni arvostaa suuresti sitä miten kasvatan lastani ja ennen kaikkea arvostaa todella pyrkimystäni olla käyttämättä väkivaltaa, joka lapsuudenkodissani oli aina läsnä. Ja minä luotan siihen, että vanhempani eivät koskaan lyö lastani - tai edes anna sitä tukkapöllyä tai luunappeja tms. jotka olivat vielä 70-luvulla ihan normaalia toimintaa. Ja minun ei enää tarvitse ' suojella' heitä, vaan voin olla rehellinen ja kertoa miten menee - vuosia sanoin aina että hyvin menee, vaikka olin käynyt pitkään terapiassa ja ollut sairaslomalla masennuksesta.



Minä en siis niinkään syyttänyt (vaikka olinkin vihainen ja katkera) vaan kysyin että muistatko kun teit näin, miksi teit, mitä oikein tapahtui? Yllättävän monesta asiasta sitten tulikin vastaan että sama tapaus on harmittanut vanhempiani, jäänyt mieleen tilanteena, jota he eivät ole hallinneet. Toisaalta monesta epämääräisestä lapsuuden asiasta omat mielikuvani olivat hyvinkin erilaiset, mm. eräs " hylkääminen" viisivuotiaana, jonka olin kokenut erittäin voimakkaasti oli itse asiassa ollut alle puolen tunnin ero! Tämä auttoi minua näkemään sen, miten eri tavalla sitä asioita tajuaa lapsena ja oli ihan terveellistä käydä jotain asioita läpi. Kaikkea ei tietenkään voi, mutta jotain. Ja toisaalta taas tuli esiin monia asioita, joista vanhemmillani oli huono omatunto, mutta joita minä en edes muistanut, vaikka he kuvittelivat minun traumatisoituneen! Eli avoin mieli olisi tarpeen molemmille, valitettavasti sitä ei vain voi vaatia vanhemmiltaan.



Ja kaikkien vanhempien kanssa se ei onnistu, he eivät pysty käsittelemään asioita. Silloin täytyy vain todeta että et voi muuttaa asioita tai toisia ihmisiä, vain omaa suhtautumistasi niihin. Tässä terapia voi auttaa, hyväksymään ja päästämään irti. Ja tuo läpikäyminenkään ei tietenkään muuttanut kaikkea hyväksi ja tehnyt minusta tai vanhemmistani täydellisen onnellista ihmistä, mutta ainakin minulla on nyt päälimmäisinä muistoina lapsuudesta hyviä asioita.



Minä siis uskon Ben Furmanin kirjan nimeen: Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Mutta se vaatii paljon omaakin työtä, vanhempasi eivät voi enää lapsuuttasi korjata, he voivat vain auttaa sinua tulkitsemaan sitä myös omasta näkökulmastaan.

Kultainen keskitie.

Asia liittyy isompaan ilmiöön. Tällä hetkellä lasten tulee olla tietynlaisia, että he kelpaavat. Heidän pitää olla sosiaalisia, eläväisiä ja uteliaita, muttei missään nimessä liian eläväisiä. Jo varhain pitää olla monessa mukana, tavata muita, harrastaa, hakea virikkeitä hoidosta ja vapaa-ajasta. Suorittamisen makuun päästään jo varhain. Ihmisen arvo on ennenkaikkea se, mitä hän saa aikaiseksi ja miten tehokas hän on.



Minusta on hyvin ristiriitaista, että samaan aikaan puhutaan, miten 70-luvulla ei kunnioitettu tai kuunneltu lasta ja kaikkien piti olla samasta muotista veistettyjä. Silloin lapsi sai sentään olla ujo tai vilkas ihan ilman diagnoosia. Vaikka silläkin oli kääntöpuolensa ja äärimmäisyyytensä, kärjistettynä voi sanoa, että 70-luvulla lapsi sai olla vielä lapsi.



Se minkä näemme nyt lapsen aliarvioimisena ja vähättelynä, on siihen aikaan ollut ihan tavallinen kasvatustapa ja samalla tapa erottaa lapsuus ja aikuisuus toisistaan. Jollain tapaa se on ollut myös suojelemista, mistä kultainen keskitie olisi ihanteellinen löytää kun nykymenoa katsoo. Nykyään kun lapsille annetaan päätösvalta ja suunvuoro liian usein silloinkin kun olisi vanhemman tehtävä olla vanhempi ja antaa lapsen olla lapsi. Kuunnella ja ymmärtääkin voi liikaa!



Joka tapauksessa vanhempien syyttäminen tällaisesta tuntuu aika yksisilmäiseltä ellei ole kyseessä joku ääriesimerkki, joita ketjussa on myös ollut.



Osaammeko ottaa samanlaisen kritiikin aikanaan vastaan omilta lapsiltamme? Ihan varmasti se loukkaa meitäkin herkästi, sillä itse tietää tehneensä ja jopa uhranneensa paljon lastensa eteen. On toiminut sen aikaisen tiedon ja ennenkaikkea vaistojensa ja tunteidensa varassa. Vanhemmuuden arvostelu on aina rankkaa, erityisesti jos arvostelu tulee omilta lapsilta. On selvää, että omatkin karvasi nousisivat pystyyn jos lapsesi tulisi suoraan syyttämään aikuisiän ongelmista sinun kasvatustapaasi. Ja niin voi silti käydä ;)



Jos asia pitää puhua halki, niin ajatelkaa ainakin laajemmasta näkökulmastanne kuin vain omastanne niin saatte rakentavamman lopputuloksen.

Maailmassa asian kuin asian kohdalla painopiste vaihtaa aina paikkaa jompaan kumpaan laitaan. Politiikassa, muodissa, sisustuksessa, kasvatuksessa, aatteissa. Ihan kaikessa.

Esim minä jouduin kerran iltayöstä talvipakkaseen rappusille seisomaan noin 15 minuutiksi, kun en mennyt nukkumaan (rohkenin siis sanoa että haluan vielä valvoa ja olin noin 10-vuotias). Työstään väsynyt jo nukkumassa ollut isäni kimmahti sängystään ylös ja vauhdikkaasti raahasi ja viskasi minut ulkorappusille. Saan kuulemma olla yön sitten ulkona kun ei sänky kelpaa. Luulin oikeasti jääväni yöksi ulos yöpaitasillani ehkä 5 tai 10 asteen pakkaseen. Jalkani olivat jäätyä rappusiin. Kuulin oven läpi kun äiti yritti varovasti kysyä lupaa saada hakea minut sisälle. Isä sanoi että minun on kärsittävä rangaistus.



Saan kai sanoa että minulle jäi tästä hyvin nöyryytetty ja paha mieli. En edes kohtuuttomasti temppuillut, vaan isältä vain sattui menemään hermo. Ja eniten satuttaa se, että vanhempani yhtenä vihaisena rintamana syyttivät minua vielä joku aika sitten valehtelijaksi ja satujen keksijäksi, kun tästä asiasta puhuin. Tällaista kun ei ole koskaan tapahtunut.

70-luvussa, kun noita teidän stooreja kuuntelee. Ennemminkin suvussa kulkeneista traumoista ja niiden siirtämisestä eteenpäin. Mun laajasta 70-luvulla syntyneestä kaveripiiristä kukaan ei ole elänyt tuollaista ahdistavaa ja ankeaa lapsuutta. Olisko vaan kyse siitä, että teidän vanhemmilla on ollut psyykkisiä ongelmia ihan ilman mitään sukupolvikokemusta?

vaan se oli aiempaan pitkään ja mielenkiintoiseen ketjuun viittaava käsite. 70-luvun lapset vaan nyt sattuvat olemaan siinä iässä, että miettivät omia lapsuuskokemuksiaan kun ovat nyt itse kasvattajia. 50-luvun lapset eivät enää jaksa ja 90-luvun lapset eivät palstaile täällä. Joten älkäämme takertuko siihen, sillä ketjun aihe ei ole taivastella juuri 70-lukua erityisen huonona kasvuaikana, vaan myös 70-luvulla ilmenneitä huonoja kasvatustapoja.

Et sinä katkeruudella ja vanhempiasi syyllistämällä pääse elämässäsi eteenpäin. Katse eteenpäin nyt ja unohda menneet! Kaikilla meillä on ikäviä asioita menneisyydessä, mutta niitten muisteleminen ei hyödytä yhtään mitään. Jos olet masentunut, mene psykologille, mutta anna vanhempiesi olla.

Arveletko että ap tai muut, joiden mieltä jokin painaa, tahallaan niissä muistoissaan pyöriskelevät? Eivätkö he todellakin haluaisi mainitsemallasi tavalla päästä unohtamaan koko asian? Ilmeisesti joko osaat suhtautua tarvittaessa asioihin hyvin pinnallisesti tai sitten Sinulla ei ole yhtään henkilökohtaista vastaavaa kokemusta. Mutta kieltämättä kuulostat kyllä juuri tässä ketjussa puhutulta äidiltä, joka vastaa lapsensa kokemukseen ja tunteisiin juuri noin. No voi herranjestas, mitä sä nyt tollasia vanhoja enää, unohda koko juttu. Viesti on, että ketä sun kokemuksesi tai muistosi kiinnostaa, ei minua ainakaan.



Olisi kiva kuulla Sinulta tähän jotain kommenttia. Olen vain huomannut, että ihmisiä on suunnilleen kahta tyyppiä: toisia ei maailma pahuus ja vääryys kosketa, koska heillä on taito hypätä sen yli ja luulevat että se on kaikille muillekin vain tahdon ja valinnan asia, ja toiset ottavat tällaiset asiat hyvin raskaasti ja pohtivat niitä mielessään pitkään miettien asiaa kaikilta mahdollisilta suunnilta.

Joko se puhdistaa, tai sitten vanhempasi eivät ymmärrä tai suostu ymmärtämään sinua laisinkaan..



Olet elänyt ahdistavassa ilmapiirissä, keskustelussa voi nousta asioita, jotka loukkaavat sinua yhä enemmän, mutta se voi myös puhdistaa ilmaa.



Jos sinulla on kerran noin voimakas olo siitä, että haluat puhua -puhu. Puhumattomuus tekee sinut sairaaksi.



Tyttäreni tarhassa on tyttö, jota kasvatetaan hirmuisessa kurissa ja herranpelossa vielä 2000-luvulla. Vanhat tavat kuolevat hitaasti. Tytöt ovat parhaita ystäviä... pelottaa.



Omat vanhempani on kasvatettu ihan päin persettä, molemmat juoksivat terapiassa ja meidät veljeni kanssa kasvatettiin jo paljon vapautuneemmin, vaikka ei meillä mikään auvoisan onnellinen lapsuus ollutkaan.

Terapiassa käytetään yhtenä hoitomuotona kirjeen kirjoittamista: että purkaa sanoiksi kaiken sen pahan olon, minkä toinen on saanut aikaan. MUTTA siellä korostetaan myös, että kirjeen lähettäminen ei ole se juttu vaan niiden asioiden purkaminen ulos. Yleisesti niitä kirjeitä ei edes lähetetä, koska toisen loukkaamisella ei pysty omaa hyvää oloa rakentamaan.

Kuitenkin, osaan ottaa etäisyyttä asioista niin, etten jää niihin kieriskelemään. Enkä kasvata lapsiani samalla tavalla kuin minut on kasvatettu. Kuten sanoit, ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kieriskelevät tunteissaan ja niitä, jotka pystyvät ajattelemaan asioita isommassa mittakaavassa. Minä kuulun jälkimmäiseen: oma lapsuuteni ei vaikuta enää minun ja lasteni tulevaisuuteen negatiivisesti: olen ottanut opikseni, ja yritän olla toistamatta vanhempieni virheitä. Ja vanhempani ovat myös ottaneet opikseen: he kunnioittavat minun kasvatusperiaatteitani, kun hoitavat lapsenlapsiaan.



En ole sitä mieltä, että ongelmat pitäisi vain pyyhkäistä sivuun, vaan päinvastoin: jos lapsuus aiheuttaa ongelmia vielä tänä päivänäkin, pitäisi niistä mennä juttelemaan ammattiauttajalle. Mutta vanhempien syyllistäminen on turhaa, koska eihän sillä voi mitään enää muuttaa. Vanhemmat ovat tehneet parhaansa, ja se mikä on tehty, on tehty. Ei ap halua varmaankaan pilata vanhojen vanhempiensa loppuelämää, eikä siitä tosiaan olisi mitään hyötyäkään. Ap:n vanhemmat eivät kasvata enää ketään, joten enempää vahinkoa ei enää pääse syntymään.



Ymmärsitkö?

Toiveeni on keskustelun kautta saada osakseni edes vähän ymmärrystä ja kunnioitusta, jota en lapsena saanut. Ehkä nyt aikuisena olisin heille riittävän hyvä tai ehkä he voisivat edes puolitiehen vastaan tulemalla myöntää, ettei heidän kasvatuksena aina niin laadukasta ja virheetöntä ole ollut. Kummatkin ovat ainakin tähän asti esiintyneet loistokasvattajina ja korostaneet sitä, miten maalaisjärki ja terve järki ovat parhaat ohjeet lapsen kanssa. Ehkä kuitenkin asian läpikäymiseen sopisi minun kannaltani parhaiten terapia, sillä vanhempanihan saavat olla sellaisia kuin ovat. Eivät he enää pysty satuttamaan minua samoin kuin lapsena. Olen aina vain luullut, että terapiassakin kehoitetaan selvittämään asia avoimesti ja terapiassa haetaan siihen keinoja ja avaavia toimintatapoja. Mutta ilmeisesti ei ainakaan aina ole näin.



Minäkin pahoitan mieleni näistä anna olla -vähättelyistä, mutta toisaalta olen niihin jo niin tottunut. Minun asiani eivät koskaan ole olleet minkään muun arvoisia. En ole esimerkiksi koskaan saanut vanhemmiltani tukea mihinkään, vaan aina on ollut syy ensisijaisesti minussa. Esim jos koira puri minua, se oli oma vika kun kiusasin koiraa, kun olin koulussa yksinäinen ja kiusattukin, siihenkin vika oli persoonassani kun en saanut kavereita, aviomiehestänikin kommentoitiin että koeta nyt olla sillälailla ettei se heti lähde sulta menemään.



Ap