70-luvun lapset, tulkaa vielä antamaan vertaistukea minulle. Aion nyt viimein puhua asiat vanhempieni kanssa selviksi.

Tai olla eri mieltä tai asettua vanhempiaan vastaan?



Itse näen, että on kyse vanhempien huonosta itsetunnosta. Vanhemmat eivät kestäneet arvostelua, koska se lisäsi omaa huonommuuden tunnetta. Piti olla vahva - vaikka ei meidän näkökulmastamme ollutkaan henkistä vahvuutta.



Ja mistä vanhempiemme heikko itsetunto sitten johtuu? Omista lapsuudenkokemuksista ja vielä vähäisemmästä huomiosta ja enemmästä remmistä.



Siis ajan vaan takaa tässä sitä, että sukupolvet voisivat aina syyttää kasvattajiaan omista ongelmistaan. Oman sukupolveni lapset voivat juosta terapiassa omien lapsuudenkokemusten vuoksi ja vanhempamme voivat käydä terapiassa omien vanhempiensa kasvatusmetodien vuoksi.



Ja aikanaan omat lapsemme käyvät terapiassa meidän antaman kasvatuksen vuoksi?



Itse en usko minkään vuosikymmenen kasvatuksen huonommuuteen. Jokaisessa perheessä on omat ongelmansa ja vanhemmat ovat paljosta vastuussa lastensa kasvatuksessa. Huonoja ja varmasti hyviäkin vanhempia löytyy ihan jokaiselta vuosikymmeneltä. Kyllä niitä huonoja vanhempia löytyy ihan liikaa tänäkin päivänä, valitettavasti...



Itse 70-luvun lapsi, joka kyllä saanut vitsaakin maistaa. Itseäni ei kyllä lapsuuden kokemukset ole pilannut. Olen tasa-painoinen ja terveellä itsetunnolla varustettu.



Onnea vaan kaikille itsetutkiskelun matkalla! Toivottavasti löydätte tasapainon itsenne kanssa!

Vierailija:

sitten kun näkevät omat lapsena vanhempina. He noloina huomaavat, että lapsi kunnioittaa ja arvostaa ja osoittaa vilpittömän rakkautensa siitä huolimatta, ettei kahta ensimmäistä haeta kurilla ja pelolla.

Olen syntynyt ja kyllä, ketjun kertomukset kuullostavat tutulta. Meillä alistettuja olivat me lapset ja äiti. Siksi äiti kai kävikin töissä niin paljon ettei sitä näkynyt kuin viikonloppuisin kotona.

Silloin meillä tapeltiin ja riideltiin, ja yleensä me lapsetkin saimme selkäämme kun yritimme äitiä puolustaa.

Se siitä lapsuudesta jäi minullekin käteen, että olen arka, miellyttämisenhaluinen ja sovittelijaluonne viimeiseen asti. Itseluottamukseni on nolla, mitä tulee tekemisiini koska aina sai kuulla tekevänsä väärin. Kiitosta en saanut koskaan, saatikka anteeksipyyntöä niistä selkäsaunoista ja kotiaresteista mitä tuli ihan liian helposti.

Jäi myöskin se käteen, että omia lapsiani kasvatan täysin eritavalla. En tiedä onko se huonompi tapa ,vai parempi , mutta julma ja kylmä se ei ole! Senkin opin lapsena että mies ei minua alista!! Eikä kukaan muukaan alista perheessä ketään!

Omassa lapsuudessani äidilläni ei ollut sananvaltaa mihinkään ja isä päätti aina kaiken. Mitään keskusteluja tai sopimuksia ei tehty yhteisymmärryksessä vaan isä teki ne yksin ja muiden oli toteltava.

Näin ei eletä meillä nykyisin. Meillä minä ja mies olemme tasavertaisia jotka päättävät asioista yhdessä, ja jos erimielisyyksiä esiintyy niin keskustelemme ja olemme joustavia kumpikin. Meillä ei siis riidellä ja lapsetkin takuulla saavat elää oikeudenmukaisemmin mitä esim. minä sain.

Katkeruudesta en pääse koskaan kokonaan irti mutta jos elämässäni menee muuten hyvin niin en ajattele lapsuuttani. Silti huomaan että jos on menossa huonompi kausi niin heti tulee lapsuuden muistot mieleen.

Omille lapsilleni minun vanhempani ovat reiluja ja kunnioittavat meidän perheen kasvatustapaa eivätkä edes yritä vaikuttaa siihen mitenkään. Eivätkä arvostele. Sitä ihmettelen itse tosi paljon.

Olen kyllä sanonut heille ennenkuin esikoiseni syntyi että nämä ovat sitten minun lapsiani ja kasvatan heidät omalla tavallani. Sanoin myös että kysyn heiltä apua jos sitä kaipaan, muussatapauksessa on turha puuttua keinoihini. Ovat sitä kunnioittaneet.



En tiedä mikä oli kirjoitukseni pointti, mutta pakko oli jatkaa ketjua, sen verran läheinen aihe sattui olemaan. Tsemppiä kaikille !!

Tietynlainen minäkeskeisyys vähenee kun ikää ja viisautta karttuu. Vaikka samalla oppii ymmärtämään itseään ja syy-seurauksia paremmin, osaa nähdä myös asiat laajemmassa näkökulmassa. Sitä edustaa esim. kasvatuksen ajallinen puoli, mitä ketjussa on tuotu monesti esiin.



Eli päinvastoin kuin sinä, minä luulen, että ' Älkää välittäkö' -tyypit ovat joko persoonaltaan toisenlaisia, hieman enemmän nähneitä ja kokeneita tai jo muuten paljon pidemmällä asian käsittelyssä.

Vierailija:

Tai olla eri mieltä tai asettua vanhempiaan vastaan?

Itse näen, että on kyse vanhempien huonosta itsetunnosta. Vanhemmat eivät kestäneet arvostelua, koska se lisäsi omaa huonommuuden tunnetta. Piti olla vahva - vaikka ei meidän näkökulmastamme ollutkaan henkistä vahvuutta.

Ja mistä vanhempiemme heikko itsetunto sitten johtuu? Omista lapsuudenkokemuksista ja vielä vähäisemmästä huomiosta ja enemmästä remmistä.

Siis ajan vaan takaa tässä sitä, että sukupolvet voisivat aina syyttää kasvattajiaan omista ongelmistaan. Oman sukupolveni lapset voivat juosta terapiassa omien lapsuudenkokemusten vuoksi ja vanhempamme voivat käydä terapiassa omien vanhempiensa kasvatusmetodien vuoksi.

Ja aikanaan omat lapsemme käyvät terapiassa meidän antaman kasvatuksen vuoksi?

Itse en usko minkään vuosikymmenen kasvatuksen huonommuuteen. Jokaisessa perheessä on omat ongelmansa ja vanhemmat ovat paljosta vastuussa lastensa kasvatuksessa. Huonoja ja varmasti hyviäkin vanhempia löytyy ihan jokaiselta vuosikymmeneltä. Kyllä niitä huonoja vanhempia löytyy ihan liikaa tänäkin päivänä, valitettavasti...

Itse 70-luvun lapsi, joka kyllä saanut vitsaakin maistaa. Itseäni ei kyllä lapsuuden kokemukset ole pilannut. Olen tasa-painoinen ja terveellä itsetunnolla varustettu.

Onnea vaan kaikille itsetutkiskelun matkalla! Toivottavasti löydätte tasapainon itsenne kanssa!

Alkoholismi on koko perheen sairaus.

Liekö syynä se, että vanhempani olivat iäkkäitä 20-luvulla syntyneitä. Olivat varmasti vanhanaikaisia, mutta eivät koskaan halveksineet, alistaneet tai kaltoin kohdelleet. Eikä aika ole kullannut muistoja, vaikka vanhempani ovatkin jo kuolleet. Mitään ei ole jäänyt käsittelemättä.



Pelottavaa on se, että huono kohtelu siirtyy sukupolvelta toiselle. Onko teissä voimaa katkaista tämä sukupolvien ketju? Pystyttekö kasvattamaan lapsenne rakkaudella ja kunnioituksella?



Toivon kaikkea hyvää itse kunkin pyrkimyksiin saavuttaa rauha menneisyytensä kanssa.



Anteeksianto on vaikeaa, mutta armo on jokaisen ulottuvilla.



Lukekaa Martti Paloheimoa!

kannustan sinua ap ottamaan kokemuksesi esille vanhempiesi kanssa, koska olet sitä jo pidempään ilmeisesti miettinyt. Helppoa se ei ole, mutta joskus paikallaan. Toisaalta pitää hyväksyä ne menneet asiat osaksi omaa elämää ja vanhempien elämää ja niiden kanssa mennään eteenpäin. Myös jonkun ulkopuolisen kanssa asioihin on ihan hyvä hakea näkökulmaa jos on paha olla. Lasten ja vanhempien suhteet noin yleensä ottaen ovat merkityksellisiä juttuja hyvässä ja pahassa ja uskoakseni me kaikki teemme omat virheemme pääsääntöisesti hyvässä tarkoituksessa.

Voimaa, ymmärrystä ja hyväksyntää sinulle!

Vierailija:

Liekö syynä se, että vanhempani olivat iäkkäitä 20-luvulla syntyneitä. Olivat varmasti vanhanaikaisia, mutta eivät koskaan halveksineet, alistaneet tai kaltoin kohdelleet. Eikä aika ole kullannut muistoja, vaikka vanhempani ovatkin jo kuolleet. Mitään ei ole jäänyt käsittelemättä.

Pelottavaa on se, että huono kohtelu siirtyy sukupolvelta toiselle. Onko teissä voimaa katkaista tämä sukupolvien ketju? Pystyttekö kasvattamaan lapsenne rakkaudella ja kunnioituksella?

Toivon kaikkea hyvää itse kunkin pyrkimyksiin saavuttaa rauha menneisyytensä kanssa.

Anteeksianto on vaikeaa, mutta armo on jokaisen ulottuvilla.

Lukekaa Martti Paloheimoa!

Sama taalla, en itseani tunnista, omat vanhempani syntyneet 30 ja 40 luvuilla. Isani on tyypillinen suomalainen mies joka ei puhu eika pussaa mutta en kylla muista etta lapsuuteni olisi ollut haliton tai hellyyton. Tai etta minua olisi vahatelty. Ei kauheasti kehuttu tai kannustettukaan, mutta ei se mitaan traumoja jattanyt. Tunsin etta minua rakastettiin ja hyvaksyttiin sellaisena kuin olin. Istuin sylissa ja aidin kanssa halittiin paljonkin.

vakuuttunut tuosta, että kyseessä olisi nimenomaan 70-luvun kasvatusmalli. En usko, että suuret joukot lukivat innolla kasvatusoppaita ja omaksuivat tuon AP:n ja monen muunkin kuvaileman kasvatusmetodin. Uskon, että kyseessä on vain tunne-elämältään rikkonaisia vanhempia, jotka eivät muutakaan osanneet. Olen itsekin 70-luvun lapsi ja lapsuuttani leimasi isän vakava sekakäyttöongelma. Toisaalta vaikka isäni olikin useimmiten eri päihteissä, hän ei koskaan vähätellyt minua, päinvastoin kannusti kovasti. Vaikka kyllähän päihdeperheessä lapsi aina on jollain tavalla kaltoinkohdeltu.



Työskentelen itse nuorisopsykiatriassa ja olen kyllä joutunut toteamaan, että ei lapsen vähättely ja alistaminen ole mikään 70-luvun ilmiö ainoastaan. Sitä tapahtuu myös tänä päivänä surullisen paljon.

Ison sisaruskatraan häntäpään edustajana olen seurannut vierestä sisarteni eri tyylejä löytää sopu lapsuuden kanssa. Onnittelen niitä, joilla on sellaiset vanhemmat, jotka voivat ottaa vastaan epämieluisaa tietoisuutta itsestään. Harvalla on. Kun katsoin sisarteni yritystä keskustella, toi oikemmin rähjätä eläimellisesti, tajusin valita itse toisen tyylin. Vanhemmat ovat tehneet tehtävänsä, eivät totisesti aina parastaaan, sitä on turha tulla väittämään. Mutta näillä eväillä on mentävä eteenpäin. Loistava juttu, jos saa tarjottua heille syötteeksi muutamia lauseen pätkiä silloin tällöin, jotka herättävät heitä miettimään asioita toisesta näkökulmasta. Mutta ei kannata odottaa, että kritiikki otetaan vastaan. Todella harva ihminen on valmis siihen ilman stressireaktion nostamaa puolustusasennetta.



Itselleni kognitiivinen psykoterapia oli alku uudelle hyvälle tielle. Siellä opin konkreettisia arkipäivän tapoja olla jämäkkä ja antaa milli kerrallaan oman aidon identiteetin tulla esiin. Terapiassa kävimme läpi nyt esiin tulevien ylireaktioiden takana olevia muistikuvia lapsuudesta. Kun katsoimme niitä muistikuvia tarkemmin huomasimme, että olin lapsena ottanut kantaakseni lukuisissa tilanteissa vanhempien häpeämättömästä käytöksestä nouddeen syyllisyyden. Kun näitä kokreettisia tilanteita käy läpi vuoden pari huomaa, että elämä on jo luonani ja voin opetella ottamaan sen haltuuni. Asioiden tiedostaminen on äärimmäisen tärkeä lahja. Tietoisuus, joka nousee omista ja toisen reaktioista antaa elimellisen tärkeää tietoa meistä itsellemme.



Olen tehnyt suuria löytäjä esimerkiksi Salme Blomstrein kirjojen ja kurssien äärellä. Viimeksi käymäni psykoanalyysiyhdistyksen järjestämä ja Pertti Simulan kurssi ' Miten käsittelet vihaa ja ilkeyttä' oli aivan loistava. Herra on tehnyt myös aiheesta kirjan ' Miten käsitellä vihaa ja ilkeyttä - arkipäivän ihmissuhteista' .



Olen oivaltanut, että elämä on siitä armollinen matkakumppani, että se ei koskaan sido ihmisen elämän muutoksen ja kasvun mahdollisuutta toiseen ihmiseen. Jos haluan itse ottaa haltuun oman elämäni, se on mahdollista. Ei helposti tietenkään, ei mikään aito tule ilman tuskaa.

Ja kun itsellä on aktiivisen työstämisen kausi menossa on luonnollista, että ihmissuhderintamalla käy muutoksia. Jotkut jää sivummalle, mutta tulevat ehkä jossain vaiheessa uudestaan. Kannattaa mietiiä, kenen vaikutteille altistaa itsensä ja ketä kuuntelee. Itse en vieläkään halua olla vanhempieni seurassa liiemmälti. Ehkä vielä sekin päivä tulee.



Sinulle ap onnitteluni, että olet tullut tielläsi tuohon kohtaan, että asia häiritsee. Luvassa on vaihtelevaa säätä mutta kesää kannattaa odottaa.



Kaisu

Ja miksi et ottaisi? Pitäähän sinun pystyä puhumaan vanhemmillesi asioista, jotka painavat. Minullakin on traumoja vaikka kuinka paljon.. Olen niistä puhunut (tosin en aivan kaikista), ja se on helpottanut aivan oikeasti.

johonkin vanhaan viestiketjuun?



Onko pointtisi siis, että nimenomaan 70-luvun tyylissä ja kasvatustavoissa oli jotain sellaista vikaa, joka häiritsee elämääsi vieläkin? Vai halusitko vain saman ikäisiltä kommentteja?

anna olla ja jatka omaa elämääsi



vanhempasi ovat varmaan jo aika vanhoja

Molemmat on nuorekkaita enkä koe niitä lainkaan vanhoiksi...t.-75

jossa 70-luvulla lapsuutensa eläneet tai syntyneet keskustelivat kasvatuksen muutoksesta ja muistelivat omaa lapsuuttaan. Siitä ketjusta tajusin, että se, jota luulin ja häpesin olevan vain meillä, onkin ollut aika tavalla yleistä 70-luvulla. Eli auktoritäärinen sanelukasvatus, jossa lapsen ajatuksia ja tunteita ei otettu niin vakavasti. Seurauksena oli vähättelyä ja mollaamista ja jatkuvaa syyllistämistä.



Haluaisin ajatella juuri että menneet ovat menneitä, mitäs niistä. Mutta kun ne ovat palanneet mieleeni enkä osaa antaa anteeksi ilman keskustelua asiasta. Haluaisin että vanhempani edes tajuaisivat tilanteen, sillä nykyisissä puheissaan he (varsinkin äitini) ovat kaikkensa uhranneet lastensa eteen ja joka kerta vain meidän hyvää ajatelleet, että meidän ei tule muuta kuin olla kiitollisia että oli ruokaa ja vaatteita.



ap

Suurin esto lienee se, että he ovat aina oikeassa ja lapset eivät tajua mitään.



Onko joku teistä, jotka neuvovat unohtamaan menneet, itse kokenut samaa lapsuudestaan ja silti pystynyt omatoimisesti asian unohtamaan? Haluaisin kuulla miten se tapahtuu. Itse en ole siinä onnistunut, vaikka olen ajatellut hyviäkin muistoja oikein aktiivisesti ja myös " he eivät tienneet mitä tekevät" -mantraa ja sen ajan yleistä henkeä kasvatuksessa.



Ap

Ja toisaalta kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia, eli heidänkin on käytävä läpi sitä omaa kasvatustaan ja lapsuuttaan siinä samalla. Eli rauhallisesti ja kunnioittaen, jos kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ihan absoluuttinen paha, kuten insesti. minuakin on pienenä hakattu ja vähätelty ja sen läpikäyminen oli rankkaa, mutta paransi lopulta välejä huomattavasti. Siihen vain meni aikaa... älä siis odota, että kaikki selviää nyt, ja lopulta vanhempasi pyytävät itkien anteeksi kamaluuttaan - todennäköisempää on että nyt kohtaat vain vihaa, raivoa ja syyllistämistä. Vanhempasi tarvitsevat oman aikansa käydäkseen asioita läpi. Sitä voi yrittää sitten jatkaa, kirjoittamalla tai puhumalla. Mutta suosittelen lähtemään sillä asenteella että et syytä, vaan haluat selvittää mikä on heidän muistikuvansa ja fiiliksensä sinun lapsuudestasi ja sen tapahtumista. Näin pitkän ajan jälkeen he varmasti näkevät asiat hyvin eri tavalla - aikaa on kulunut ja ihmisen mieli muokkaa muistoja. Ja sinä näet asiat ihan eri tavalla nyt aikuisena, kuin olet kokenut ne lapsena.



Mutta jos joku vaivaa, niin se kannattaa käydä läpi. Muista kuitekin, että se läpi käyminen vie kauan aikaa, eikä ole helppoa kenellekään. Voimia!

Itse olen syntynyt vuonna 1972, ja meidän perheessämme ainakin ilmapiiri oli todella karmea. Fyysistä kuritusta pahempaa oli se jatkuva henkinen latistaminen jne. En edes jaksa selittää, ap ymmärtänee kyllä, mistä puhun.



Itse nostin kissan pöydälle nelisen vuotta sitten. Välit napsahtivat poikki vanhempiin vuodeksi. Minun oli pakko saada se välirikko, koska tunsin, että se alistava ja nöyryyttävä kohtelu ei lopu aikuisiälläkään, ellen pistä sille totaalista loppua. Terapiassa kävin läpi lapsuuttani ja nuoruuttani. (Minut mm. ajettiin lukioikäisenä ulos kotoa huorana etc.)



Täytyy sanoa, etteivät vanhempani ole oikein koskaan ymmärtäneet minun pointtejani, mutta asioiden esille ottaminen auttoi MINUA tajuamaan, miksi mulla oli niin saakelin paha olla.



Ja iästä. Paskat ne meidän vanhemmat mitään seniilejä on. Omat vanhempani ovat syntyneet 1949 ja 1950. Ovat erittäin reippaita matkustelemaan ympäri maailmaa ja ottamaan ilon irti elämästä.



Olen sitä mieltä, että vanhempiemme sukupolvi ei tiedä mitään lapsenkasvatuksesta. Siksi hymähtelenkin, kun he kuitenkin sukkana kommentoivat omia kasvatusmenetelmiäni ja -tavoitteitani.

Vähän pelottaa juuri tuo... Olen pari kertaa tuolla tavalla yrittänyt puhua asiasta, ja vastauksena on tullut juuri kiittämättömyydestä sähisemistä ja marttyyriksi heittäytymistä. Lopputulos on aina ollut se, että minä olen about pyydellyt anteeksi tuntojani ja muistanut kehua ja kiittää heitä perusasioista kuten ruuasta ja kodista. Tämä on muutoinkin suurin ongelma persoonassani, sillä otan aina vastuun toisten tunteista ja vastaan omia tunteitani koskevan vähättelyn ja pilkan. Se on myös lisännyt suuttumustani, kun huomaan, etteivät he ole ihmisenä kasvaneet yhtään. Toisaalta olen ajatellut, että ei heillä ole kykyä ja keinoja nähdä asiaa mitenkään muutoin kuin omalta kantiltaan, ja aina päättänyt antaa asian olla. En tiedä miksi vanhat vaivaavat mieltäni juuri nyt näin pahasti. Haluaisin vaan kerrankin ottaa oman itsekkään tilani ja sanoa miltä minusta tuntuu ja antaa muiden katsoa kerrankin asiaa siitä näkökulmasta.



Muiden perusteluita, syitä, tarkoitusperiä ym on tähän asti ymmärretty jo ihan tarpeeksi. Mm. isäni oli alkoholisti, jonka juominen johtui siitä, että meidän eli perheen kanssa on niin raskasta. Äiti oli omiin oloihinsa vetäytyvät erakko, joka tarvitsi omaa aikaa, siksi että isän ja sitä kautta perheen hoitaminen on niin raskasta. Näin jouduin koko ajan pinnistelemään osaamiskykyni äärirajoilla, sillä minun piti pitää itsestäni mahdollisimman aikaisin mahdollisimman täysin itsestäni huolta. Häpesin ja salailin isän juomista ja äidin masennusta ja synkkää olemusta. Ala-asteikäisenä minulle oli mm. täysivastuu talon päivittäisestä ja viikottaisesta siivoamisesta, sillä se oli vähintä kun sain kotona asua ja sentään ruokaa. Mistään ei kehuttu ja kaikesta kehun kerjäämisestä sai vaan vihaisia tuhahteluja että no se nyt on vähintä mitä sunkin pitää tehdä, niinhän me muutkin tässä tehdään ja yritetään koko ajan. Noh, ainakin voi sanoa että olin jo hyvin varhain tässä suhteessa hyvin tasavertainen perheemme aikuisten kanssa.



ap