70-luvun lapset, tulkaa vielä antamaan vertaistukea minulle. Aion nyt viimein puhua asiat vanhempieni kanssa selviksi.

kasvattaa minua! Olisitteko jo narun jatkona, jos teillä olisi ollut vaikea lapsuus?

miten sua auttoi tuo terapiassa käynti ja keskustelu? Mietin edelleen että olisiko se sittenkin parempi tapa käydä tätä asiaa läpi. Ongelmahan on minulla, vanhempani ovat elämäänsä ja itseensä hyvinkin tyytyväisiä.



Ja tuo asiaton kommentti osoittaa vaan sen, ettei ketjun ongelma taida olla vuosiluvusta tai -tuhannesta kiinni, vaan arvostavaa ja kunnioittavaa kohtelua eivät osaa tai tahdo antaa vielä kaikki nykypäivänkään vanhemmat.



ap

keskustelemaan koko ikäni. No nyt asiat alkavat olla jo selviä. Suosittelen muillekin puhumista. Itse en aikoinani alistunut saneluun, vaan aina olen kyseenalaistanut kasvatukseni järkevyyden. Ilmeisesti johtuen luonteiden eroavaisuuksista me reagoimme eritavalla. Olen aina hakenut vaikutteita myös muualta kuin vanhemmiltani mm lukenut paljon. Hauskoja irtiottoja teillekin.

Uskon näin, että terveessä ilmapiirissä lapsi kasvaa siksi ihmiseksi, joka hän oikeasti on.



Itse en saanut hyviä lähtökohtia. Kasvoin siis mukautuvaksi, masentuneeksi, miellyttämishaluiseksi ja ylikiltiksi naiseksi, joka voi sisimmässään pahoin.



Koen, että terapiassa sain uuden alun. Yli vuoden kestäneessä psykoterapiassa sain kasvaa siksi ihmiseksi, joka todella olen. Nyt viihdyn omassa itsessäni ja pidän itsestäni. En ole enää se ahdistunut akka, joksi kotonani kasvoin.



70-luvun lasten vanhemmat eivät varmaan halua koskaan myöntää

epäonnistuneensa totaalisesti. On kuitenkin tärkeää tehdä heille selväksi se, mitä heidän " kasvatuksensa" on meissä saanut aikaan. 70-luvun lapset hyvin usein saivat kannatella perhettään, kuten ap:kin kertoi. Nykyään sentään ymmärretään, ettei aikuisten ongelmia saa kaataa lasten päälle. Kyllä -perkule- pitää näiden suurten ikäluokkien tajuta se, mitä he ovat omalla toiminnallaan meissä tehneet.

Ymmärtäkööt tai olkoot ymmärtämättä!



Se terapian käynyt

Tunnistin niin monta kohtaa omassa lapsuudessani ihan vaan tämän ketjun perusteella. Hienoa kun satuin löytämään avauksesi.



Mulla asiat ratkesi siihen, että porukat eros, isä " viisastui" ja äiti jatkoi uhrautuneen, elämänsä antaneen marttyyrin roolia. Ja jatkaa edelleen. On todella rasittavaa käydä siellä välillä, kun reaktio on _aina_ sama.



Tuntuu, ettei äiti osaa missään asiassa nähdä muuta kuin oman napansa, oman mielipiteensä ja oman elämänsä rankkuuden.



Luojan kiitos faija löysi elämän tarkoituksen, viisauden, uuden ihanan vaimon, muutti landelle ja on auttanut mua enemmän kuin kukaan. Onko sulla ap vanhemmat samanlaisia? Vai löytyiskö toisesta enemmän kun toisesta?



Mun pointti on kuitenkin on se, että otan nykyään tyynen viileesti vastaan sen tosiasian, että äitini ei muutu. Ei hyvällä, ei pahalla, ei keskustelulla, ei millään. Ei tämän elämän aikana.



Etkä sinäkään saa todennäköisesti vanhemmiltasi irti muunlaista suhtautumista. Ainoastaan jos he itse yhtäkkiä saavat herätyksen ja alkavat näkemään asioita muidenkin ihmisten, ja sun, näkökulmasta.



Siihen saakka neuvon sua vaan antamaan heille anteeksi. Vaikeaa mutta kannattavaa.

Vanhempasi eivät voi sinua kasvattaa enää uudelleen, eli korjata aikoinaan tekemiään virheitä. Sinä sen sijaan voit kasvattaa omia lapsiasi toisin ja välttää tekemästä samoja virheitä kuin vanhempasi.



Jos sinulla on kohtalaisen hyvät välit vanhempiisi ja lapsilla hyvät välit isovanhempiin, miettisin, kannattaako alkaa rikkomaan välejä. Vanhempasi eivät voi enää korjata tilannetta, he voivat ainoastaan pyytää anteeksi ja jäädä kärsimään itsesyytöksissä. Ja pystyisittekö vielä nollaamaan tilanteen vuodatuksesi jälkeen?



Minä olen ehkä pelkuri, mutta en alkaisi käymään vanhoja asioita läpi vanhempieni kanssa. Minäkin olen siis 70-luvulla syntynyt.

sellaisesta mitä on lapsuudessasi tapahtunut. He eivät tule myöntämään, että olisivat jotan tehneet väärin, vaan suuttuvat ja sinun olosi pahenee entisestään.



Käy terapiassa, kirjoita ajatuksesi paperille mutta älä lähetä sitä vanhemmillesi.

70-luvun vanhemmat kasvattivat niillä opeilla mitä silloin oli vallalla. 99% vanhemmista varmasti on tarkoittanut vain parasta lapsilleen. Omalla äidilläni oli tapana huokaista meille siskon kanssa, koskahan teistäkin ihmisiä tulee. Lapsen korvaan tämä kuulosti kamalalta, emme ole edes ihmisiä, joskus sitten aikuisena totesimme äidille että ainakaan omien lasten ihmisyyttä en koskaan epäile, äitini oli kauhuissaan, miten moisesta olimme mielemme pahoittaneet.



Suosittelen kyllä keskustelua kasvatuksesta vanhempien kanssa, mutta ei syyttävästi vaan vertailemalla 70-luvun ja nykypäivän kasvatustyylejä.

Onkohan niinkään ongelmana 1970-luvun kasvatus, kuin ylipäätään se, että ihminen alkaa tiedostaa oman kasvatuksensa ongelmakohtia vasta yli kolmikymppisenä ja etenkin tullessaan itse vanhemmaksi? Ei se kasvatus ole sota-aikanakaan varmaan ollut mitään herkkua...



Omassa kasvatuksessanikin on ollut monia ongelmia ja olen vanhemmilleni todella vihainen. Olen nyt käynyt jo yli kaksi vuotta terapiassa masennuksen takia. Tauti on kyllä jo selätetty. Olen terapeuttini avustuksella tehnyt päätöksen, etten koskaan puhu vanhemmilleni heidän virheistään kasvatuksessa. Heillä ei todennäköisesti ole kykyä ottaa palautettani vastaan puutteellisen tunteiden käsittelyn takia. He molemmat vain syyttäisivät itseään vuosikaudet. Parempi on, että käsittelen itse minua vaivaavat asiat. Vanhempiani kohtaan tuntema viha on kyllä saanut aikaan sen, etten halua olla heidän kanssaan paljonkaan tekemisissä. Olen kuitenkin hyväksymässä sen, että he ovat ihan erilaisia kuin minä, ja että he eivät enää tuossa iässä muutu (ovat yli 60v).

Mitä itseasiassa toivot, että tapahtuu kun nostat katin pöydälle? Anteeksiantoa, keskusteua? Luulen, ettet saa juuri mitään aikaiseksi, sillä puhutte eri kieltä.



Jokainen meistä on paitsi vanhempiensa (tai muiden kasvattajiensa) lapsi, myös aikansa lapsi. Omat lapsesi saattavat kyseenlaistaa samoin omat kasvatustapasi myöhemmin ja todennäköisesti niin tekevätkin. Se kuuluu asiaan. Sen tekee vuosikymmenestä huolimatta melkein jokainen, joka omia lapsia saa.



Anna olla vain. Jos tällaisen takia tarvitsee terapiaa, uskon, että lapsuudessa on ollut jokin muu asia, mikä hiertää.

Olen itse 74-syntynyt, ja todella käynyt näitä asioita paljon läpi viime vuosina sisarusteni kanssa ja itsekseni. Todellakin kasvatuksen pääpaino oli lapsuudessani vähättelyssä, naureskelussa ja autoritäärisessä ylivalassa. Näin saatiin kasvatettua killti tyttö, jolla ei ole nimeksikään itseluottamusta tai uskallusta heittäytyä elämässään. Parempi aina pelata varman päälle, ettei vaan kukaan pääse nauramaan. Huoh...

miten vanhempiesi vanhemmat ovat heidät kasvattaneet. 70-luvulla ei ollut vauvalehteä tai kaksplussaa ja oppi tuli vanhemmilta ihmisiltä. Oma äitini joskus suri kuinka sylissä pitämistä pidettiin vääränä ja hän olisi sylitellyt enemmän, muttei ainakaan oman äitinsä (joka asui samassa pihapiirissä) nähden uskaltanut.

Ensiksi pakko heti mainita, että minulla ei ole lapsia. Eikä niiden " hankkiminen" ole mikään itsestään selvyys, sillä en usko että minusta olisi äidiksi. Se johtuu siitä, että haluaisin päästä irti omasta lapsuudestani ja pelkään että lapsen kanssa oleminen vaan kertaa sitä. Erityisen vaikeaa minun on nähdä itseäni pienen tytön äitinä, en tiedä miksi, mutta lapsena sain itse hävetä ja tuntea alemmuutta sukupuoleni takia. Sitten toinen syy on se itsekkyys, että kun olen koko tähän astisen ikäni elänyt toisten ehdoilla ja toisia miellyttääkseni, haluaisin nyt todellakin elää vain itseäni kuunnellen. Onnellisessa parisuhteessa ymmärtävän ja kannustavan puolison kanssa tällainen itsekkyys onnistuu. Huomaan että me annamme paljon toisillemme sitä kannustusta ja välittämistä, jota emme kotona kumpikaan saaneet.



Terapiakokemuksenne kuulostivat hyvin mielenkiintoisilta ja saivat minut aina vaan uudelleen miettimään sitä vaihtoehtona. Salaa toivon että vanhempani haluaisivat kohdata minun muistoni ja että tämä vielä joskus tapahtuisi, mutta jotenkin vaan tiedän, että he eivät ikinä tule laskeutumaan arvovaltaiselta kasvattajan jalustaltaan. Moni samanlaista lapsuutta elänyt on sanonut, että tie omaan tasapainoon on hyväksyä että vanhemmat eivät muutu ja se että olen vapaa aikuinen ihminen, joka ei enää tarvitse vanhempiensa hyväksyntää ollakseen onnellinen.



ap

Eikä todellakaan tarvi uskoa noita, jotka kehottavat vaan antamaan asian olla!!! Parempi pistää vaikka sitten välit kokonaan poikki kuin hautoa asioita omassa mielessään loputtomiin. Kenenkään mielenterveys ei kestä sellaista!!!



Itse räjähdin ihan muutama viikko sitten äidilleni entisistä ja nykyisistä asioista ihan täydelliseti. Vähän aikaa oli hiljaiseloa, mutta nyt jo pystymme puhumaan terveemmältä pohjalta. Loppujen lopuksi niillä (vanhemmilla) on enemmän menetettävää kuin minulla!!!

70-luvulla syntyneet nyt vain ovat siinä iässä, että luonnollisesti käyvät läpi lapsuuttaan ja omaa vanhemmuuttaan peilaten sitä omiin vanhempiinsa. Sitä mollaamista ja autoritaarisuutta on ollut aikaisemmin ja myöhemminkin.

Varmasti monella on ihan perusteltuja syitä olla katkera vanhempiensa kasvatustyylistä. Muistettava on kuitenkin, että meidän 70-l:lla syntyneiden lasten vanhemmat ovat niitä sota-ajat kokeineiden vanhempien lapsia. 40- ja 50-l:lla on varmasti koettu vielä karumpia asioita ja asenteita lapsena kuin me 70-l:lla. Tehdään me kaikkemme, ettei siirretä taas omia patoumia näihin 2000-l:n lapsiimme! Meillä on kuitenkin siihen paremmat edellytykset kuin kenelläkään aikaisemmalla sukupolvella.

Mun vanhemmat on niiin kouluesimerkki siitä, miten he ovat tuoneet oman lapsuutensa täysin läpikäymättä sen hyviä ja huonoja puolia. Ihmisinä he ovat hyvin erilaisia ja hyvin erilaisista perheistä. Riidoista heidän välillään näki selvästi, että riitatilanteessa ei ollut mitään heidän perhettä, jota puolustaa, vaan kumpikin asettui aina puolisoaan vastaan puolustamaan omaa sukuaan ja vanhempiaan. Tiedostan kyllä ihan täysin, että he eivät tienneet muista kasvatusmalleista. Kaikenlisäksi he kummatkin ovat vielä myös omaan lapsuus- ja nuoruusaikaan (50 ja 60 -luvut) suhteutettuna eläneet todella vanhoillista perhe-elämää. Tiedän myös toisen isoäitini saaneen ehkä 1800-luvun pappissäätyä vastaavan uskonnollisen ja perisyntiä korostavan kasvatuksen 1900-luvun alussa. Olen siis jo kolmas sukupolvi, joka kärsii vanhempiensa kasvatusperiaatteista.



Ap

En oikein ymmärrä tätä aloitusta. Johtunee, etten notku täällä aina enkä ole ketjua 70-luvun kasvatuksesta lukenut.



Itse koen olevani täyspäinen ja onnellisen lapsuuden elänyt. En valitettavasti pysty ymmärtämään tuota yleistystä.



Onkohan perimmäinen kysymys tosiaan siitä, että keski-iässä ihminen kasvaa ja kehittyy henkisesti ja alkaa sisällään miettiä omaa olemistaan ja lapsuuttaan. En todellakaan usko, että 70-luvulla kasvatus olisi ollut huonompaa kuin esim. 50-luvullakaan. Mennään 10 vuotta eteenpäin niin 80-luvulla syntyneet parjaavat omia vanhempiaan.



Miettikää, mitä hyötyä on siitä, että pääsee syyttämään vanhempiaan nykyisistä ongelmistaan? Pystytkö sillä saavuttamaan mitään hyvää? Yleisestikin ottaen, yrittäkää ihmiset keskittyä muuttamaan ja kehittämään niitä juttuja joita on mahdollisuus muuttaa.



Olen pahoillani teidän puolestanne, joilla on paha olla. Itse en jaksa penkoa menneitä ja miettiä miten mikäkin vanhempieni tekeminen tai tekemättä jättäminen on minuun vaikuttanut. Ei minunkaan lapsuuteni aina ruusuilla tanssimista ollut, mutta kyllä minulla on paljon lämpimiä ja mukaviakin muistoja. Keskityn niihin ja niiden tuomaan hyvään ja turvalliseen mieleen. Keskityn itse elämään ja siihen, miten pystyn itse itseäni kehittämään ja kasvamaan ihmisenä.



Itse en lähtisi vanhempiani syyttelemään heidän kasvatustyylistään. He eivät tehtyä saa tekemättömäksi. Mitä jos keskittyisitte kehittämään tämän hetkisiä välejänne? Miettimään, minkälainen suhde teillä on tänä päivänä?



Millä tavalla teidän mielestänne vanhempiene tulisi kantaa vastuunsa? Ryömiä edessänne ja pyytää anteeksi että ovat teidät tähän maailmaan luoneet ja kasvattaneet? Tuleeko itsellesi parempi mieli, jos vanhempasi rypevät itsesäälissä ja syyttävät itseään sinun elämäsi epäonnistumisesta?

Olen itse vuonna 82 syntynyt ja omat vanhempani ovat sotien jälkeen syntyneitä. Saivat minut vanhoilla päivillään. Minut on myös kasvatettu kiltiksi syyllisyyttä viljellen. Olen aina tuntenut olevani ikäluokassani ainoa jolla on ollut sellainen ahdistava kurinalainen kasvatus johon on liittynyt vahvasti myös uskonnollisuus.



En voi puhua mitään moitteen sanaa isästäni joka on kiltti ihminen mutta äiti on hyvin paljon pitänyt minua otteessaan ja elänyt tavallaan kauttani. En ole saanut tilaa omille ajatuksille sen manipuloinnin ja syyllistämisen ikeessä. Juuri se asia mikä mainittiin tuossa aiemmin " ole kiitollinen siitä mitä saat" on leimannut lapsuuttani. Äiti on tosiaan aina riitatilanteissa vedonnut siihen että vanhempia turha syyttää mistään koska minulla on kaikki asiat hyvin heidän toimestaan..joka tarkoitti aina materiaalista hyvinvointia. Tavaraanhan minut aina hukutettiin. Se minusta tuntuu jälkeenpäin puistattavalta. Perhe oli todellinen kulissi-koti jossa vallitsi sisäänpäin todella painostava tunnelma. Äiti hallitsi kokonaisuutta vanhoillisine jäykkine näkemyksineen.



Minulta rajattiin mitä aiheita sain kuvata piirroksissani, päiväkirjoja takavarikoitiin ja kopioitiin työpaikalla, sain selkääni tuon tuosta, kavereita tentattiin kuin piinapenkissä jos toin heitä kotiin. Pian en uskaltanut mitään ja sulkeuduin. Äiti ei halunnut minun elämääni muuta kuin kunnialla suoritettua koulunkäyntiä. Kaikkea muuta valvottiin haukkana. Olin kaikessa lopulta alisuoriutuja ja minulla oli paljon ehkä huonosta itsetunnosta johtuvia oppimisvaikeuksia. Äiti suuttui tulisesti esim. tentatessaan enkun sanoja jos en osannut jotakin sanaa ja sain paniikkikohtauksia. Koskaan en tuntenut olevani missään hyvä, en saanut lohdutusta jos epäonnistuin jossain.



Noh tarinani on niin pitkä ja monisyinen ettei sitä tähän voi oikein kiteyttää mutta monien 70-luvulla syntyneiden kertomuksiin voin samaistua täysin. Omasta ikäryhmästäni en vertaistukea tahdo löytää. :) Se vahvistaa kun ajattelee vanhempien virheet heidän omana mokanaan vaikka itse on joutunutkin kantamaan heidän kylvämiensä siemienten tulokset. Ei menneeseen kannata jumiutua liikaa vaan miettiä missä itse voisi toimia paremmin jälkikasvunsa kanssa. Katkeruus seuraa helposti mukana.



-kasarilapsi

EI olla menossa parempaan suuntaan Tämän päivän lapset ovat pahoinvoivempia kuin ikinä. Juuri viime viikon Suomen Kuvalehti uutisoi lasten mielenterveysongelmien räjähdysmäisestä kasvusta. Olkaa vaan onnellisia, että olette syntyneet 70-luvulla ettekä 2000-luvulla. Ja eläkää niissä napakeskeisissä luuloissanne, että 70-luvulla syntyneillä on jotenkin kurjempaa kuin kellään ja teidän omilla lapsillanne menee paremmin kuin aikaisemmilla sukupolvilla.