Vanhusten yksinäisyys tappaa. Miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Linkki

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?

Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista  lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä.  (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)

Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen,  vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.

Lapsesi on yli kolmekymppinen ja tapaat häntä päivittäin auttamalla ja tukemalla. Miksi ihmeessä? Onko hänellä jotain erityistarpeita, joiden vuoksi hän tarvitsee päivittäistä apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, se elämys oli vanhusta kiinnostava teatteriesitys. Piti siitä kovasti ja oli keväästä lähtien puhunut siitä. Eli lahja oli nappi. Tämä sama käytös olisi toistunut sen lahjakortin kanssa ja toistuu monessa muussa yhteydessä.

Sanotko sinäkin saadessasi mieleisen lahjan, että maksan siitä osan kun antajalla on kulunut siihen rahaa? Etkä kiitä? Toki kiitosta en oikeastaan edes odottanut, vaan sitä että olisi iloinnut yhteisestä tekemisestä.

Totta. Siinä oma ilo hyvän lahjan löytymisestä karisee, kun toinen moittii miten olet taas mennyt tuhlaamaan ja tyrkyttää rahaa. Pahimmassa tapauksessa lahjaa ei oteta vastaan vaan saa lähteä kotiin lahja kainalossa.

Oma äiti tykkää kukista, mutta kerran tuliaiseksi ostamani tulppaanikimppu ei kelvannut, kun joku oli tuonut niitä pari päivää aiemmin. Muistan vieläkin äidin nyrpeän ilmeen, kun hän käski minun vi

Osuit ytimeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?

Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista  lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä.  (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)

Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen,  vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.

Lapsesi on yli kolmekymppinen ja tapaat häntä päivittäin auttamalla ja tukemalla. Miksi ihmeessä? Onko hänellä jotain erityistarpeita, joiden vuoksi hän tarvitsee päivittäistä apua?

Lainasin täälläkin kirjoitettuja, muissakin keskusteluissa, kirjoitettuja.  Lapseni ovat yli 50.

Kommenteissa nähdään vaan hyvän äidin esimerkkinä miten huolehdin aikuisen lapseni asioista, autan, annan rahaa, ostan lapsilleen ja pyörät jne.  Ja vihaavat omia äitejään tunkeilevina juntteina jos vanhus kerran vuoteen  käy. Jos vielä toimintakykyinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?

Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista  lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä.  (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)

Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen,  vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.

Lapsesi on yli kolmekymppinen ja tapaat häntä päivittäin auttamalla ja tukemalla. Miksi ihmeessä? Onko hänellä jotain erityistarpeita, joiden vuoksi hän tarvitsee päivittäistä apua?

Lapsiperheillä keskustelujen mukaan näyttää olevan paljon erityistarpeita  ja tarvitseisivat apua joka päivä perheen pyörittämiseen.  Haukutaan isovanhemmat jotka eivät auta.  Haukutaan isovanhemmat jotka auttavat väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?

Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista  lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä.  (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)

Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen,  vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.

Lapsesi on yli kolmekymppinen ja tapaat häntä päivittäin auttamalla ja tukemalla. Miksi ihmeessä? Onko hänellä jotain erityistarpeita, joiden vuoksi hän tarvitsee päivittäistä apua?

 

 

Lapsiperheillä keskustelujen mukaan näyttää olevan paljon erityistarpeita  ja tarvitseisivat apua joka päivä perheen pyörittämiseen.  Haukutaan isovan

Et kirjoittanut mitään, että tyttärelläsi on pieni vauva, jonka takia hän tarvitsee apua. Luulin lapsesi olevan aikuinen sinkkumies.

Kalliita lahjoja, raha-apua eikä talolainatakauksia ole vaadittu eikä pyydetty koskaan. Tavaraa tuova on yleensä tämä vanhus, eikä ymmärrä vaikka sanotaan, että ihmisillä on jo nurkat kaikkea täynnä. Silti pitää se tuikkukippo, koriste-esine viedä kun jonnekin menee käymään. Joka kerta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?

Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista  lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä.  (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)

Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen,  vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.

Lapsesi on yli kolmekymppinen ja tapaat häntä päivittäin auttamalla ja tukemalla. Miksi ihmeessä? Onko hänellä jotain erityistarpeita, joiden vuoksi hän tarvitsee päivittäistä apua?

 

 

Lapsiperheillä keskustelujen mukaan näyttää olevan paljon erityistarpeita  ja tarvitseisivat apua joka päi

Olet tuleva herttainen vanhus. Se on jo nähtävissä.

Vierailija kirjoitti:

Kalliita lahjoja, raha-apua eikä talolainatakauksia ole vaadittu eikä pyydetty koskaan. Tavaraa tuova on yleensä tämä vanhus, eikä ymmärrä vaikka sanotaan, että ihmisillä on jo nurkat kaikkea täynnä. Silti pitää se tuikkukippo, koriste-esine viedä kun jonnekin menee käymään. Joka kerta.

 

Luen näitä keskusteluja.  Tuon tuosta, miksi vanhemmat eivät anna rahojaan ym nyt kun me tarvitsisimme niitä.  Miksi pitää kuolemaa odottaa?

Monihan taas antaakin, luin jotain lehtiartikkelia miten useat auttavat taloudellisesti aikuisia lapsiaan.

Etkö osaa ottaa lahjoja vastaan ja kiittää?  Olet siis kiittämätön vanhus jo nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä raskasta. Ostin toivotun elämyslahjan (ei mitään extremeä) syntymäpäiväksi. Oli itsellä hyvä fiilis kun tiesin että lahja tulee olemaan mieleinen ja niin oli, mutta koko asia pilattiin sillä voivottelulla, kuinka tämä on kallista hän maksaa tästä edes osan (ei ollut, hänen osuus 35€ ja se oli lahja jonka itse HALUSIN antaa). Ihan liian paljon hänelle. Pelkkää jankkaamista, ilo yhteisestä tekemisestä meni nopeasti ohi. 

En ole ylpeä itsestäni että suutuin ja tiuskaisin, että on se kumma ettei voi lahjastakasn sanoa vain että kiitos. Joka asia on vääntöä. Tiedän, että tästäkin on iloinen ja riittää puhumista pitkäksi aikaa. Tekisin mielelläni näitä enemmänkin ja antaisin aikaani koska minua on

Jos kerran tunnet ihmisen hyvin, niin hyödynnä sitä. Olisit sanonut, että hänen osuutensa oli 3€ ja antanut hänen maksaa, jos hän ihan väkisin haluaa. Sitten olisit kertonut kuinka löysit kyseisen tarjouksen todella halvalla jostain kampanjatarjouksesta ja sinulla olis sitten siihen vielä joku kuponki ja kertonut kuinka onnekkaita olitte kumpikin asian suhteen. Toiset ovat sellaisia, että heillä rahan käyttö on vaikeaa. Vaikka se on jonkun toisen rahaa ja heille tuo sekin iloa, että sinä säästät. Mitä enemmän sen parempaa heillekin. 

Se kannattaa ymmärtää ja siksi tehdä se sitten sellaiseksi, että kaikki on joko todella halpaa tai saatu melkein lahjaksi, vaikka todellisuus on toinen. Ensi kerralla kokeilet uutta asennetta asiaan ja katso onko sillä vaikutusta. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?

Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista  lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä.  (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)

Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen,  vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.

Lapsesi on yli kolmekymppinen ja tapaat häntä päivittäin auttamalla ja tukemalla. Miksi ihmeessä? Onko hänellä jotain erityistarpeita, joiden vuoksi hän tarvitsee päivittäistä apua?

Mitä väliä sillä oikeasti on muille, jos joku haluaa käyttää vaikka koko elämänsä muiden auttamiseen? En yhtään ymmärrä tätä miksi tuota muiden auttamista haukutaan ja syyllistetään ja varsinkaan omien lasten, lastenlasten tai vanhempien. Aina vaan jauhetaan kuinka pitää olla mukava ja kiva. Jos tuo nyt sitten eli sitä, niin mikä sitten on? Hauskojen juttujen kertominen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhukset ovat raskasta seuraa, kaikki pitää tehdä heidän ehdoillaan ja silti narisevat ihan kaikesta ja pilaavat kaikkien tunnelman. 

Tämä on kyllä raskasta. Ostin toivotun elämyslahjan (ei mitään extremeä) syntymäpäiväksi. Oli itsellä hyvä fiilis kun tiesin että lahja tulee olemaan mieleinen ja niin oli, mutta koko asia pilattiin sillä voivottelulla, kuinka tämä on kallista hän maksaa tästä edes osan (ei ollut, hänen osuus 35€ ja se oli lahja jonka itse HALUSIN antaa). Ihan liian paljon hänelle. Pelkkää jankkaamista, ilo yhteisestä tekemisestä meni nopeasti ohi. 

En ole ylpeä itsestäni että suutuin ja tiuskaisin, että on se kumma ettei voi lahjastakasn sanoa vain että kiitos. Joka asia on vääntöä. Tiedän, että tästäkin on iloinen ja riittää puhumista pitkäksi aikaa. Tekisin mielelläni näitä enemmänkin ja antaisin aikaani koska minua on

Tämä resonoi. Kun 85-vuotias äitini valittaa, ettei auteta ja on niin raskasta hänellä niin sitten kun sovin hänen kanssaan tulevani ja tekeväni niin saapuessani paikalle, hän ei haluakaan tehtävän asiaa a tai b vaan haluaa, että istutaan kahvipöydän ääressä tai sohvalla. Tämä toistuu. Usein kuitenkin alan tekemään ja äiti voihkii koko ajan vieressä, että lopetetaan nyt jo ja istutaan alas, kyllä hän itsekin sen voi myöhemmin tehdä.

Yritän olla aina vähintään sen kaksi tuntia, usein neljäkin äidin luona. Sitten päätteeksi saatetaan usein kiertää vielä pieni lenkki pihalla. Olisi vaihteeksi mukavakin käydessäni siellä jotain tehdä eikä vain istua. Lisäksi en juo päivisin kahvia enkä syö mitään, missä on vehnää. Äidin mieliksi joskus juon kupillisen, mutta vatsani ei kestä sitä.

Haluaa siis, että hänen kanssaan istutaan kahvi- tai ruokapöydässä tai sohvalla hänen kotonaan. Tulee kyllä kutsuttuna meille tai lapsilleni, mutta silloin hänellä on aina kiire pois. Hyvä kun kahvit saa juoduksi niin heti on lähdössä pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kalliita lahjoja, raha-apua eikä talolainatakauksia ole vaadittu eikä pyydetty koskaan. Tavaraa tuova on yleensä tämä vanhus, eikä ymmärrä vaikka sanotaan, että ihmisillä on jo nurkat kaikkea täynnä. Silti pitää se tuikkukippo, koriste-esine viedä kun jonnekin menee käymään. Joka kerta.

 

Luen näitä keskusteluja.  Tuon tuosta, miksi vanhemmat eivät anna rahojaan ym nyt kun me tarvitsisimme niitä.  Miksi pitää kuolemaa odottaa?

Monihan taas antaakin, luin jotain lehtiartikkelia miten useat auttavat taloudellisesti aikuisia lapsiaan.

Etkö osaa ottaa lahjoja vastaan ja kiittää?  Olet siis kiittämätön vanhus jo nyt. 

Minä en tarvitse, enkä ole tarvinnut vanhempieni rahoja, saavat käyttää ihan juuri siihen mihin haluavat. En ole perintöä kärkkymässä.

Minä kiitän, kaikesta mitä saan. Minulla on käytöstavat. En koskaan sano lahjan antajalle, että miksi toit tämän minulle en tarvitse.

Tuo mainitsemani "kaikilla on jo nurkat täynnä" koskee niitä hetkiä kun menee jonnekin muualle kylään, jonnekin mistä tiedän, että sinne on niitä tuikkukippoja viety kerran jos viidennenkin. Ymmärrän kyllä, että viedään jotain esim. kahvipaketti tms. 

Ehkä kaikkien pitäisikin alkaa mainitsemaksesi kiittämättömäksi vanhukseksi, vois kipot jäädä viemättä.

Vierailija kirjoitti:

On se kumma, että ne vanhuksen verhot pitää vaihtaa just samaan aikaan, kun kotoa poismuuttavalla lapsella ja hänen vanhemmallaan on samaan aikaan pari tuntia vapaata ostoksia varten. Ettei vanhus vaan ole kateellinen, kun hän ei ole koko aikaa kaikkien elämän keskipiste. Arvatenkin hänellä alkaa niin syömmestä ottaa, kun käskyjä ei toteutetakaan heti välittömästi.

Tämä juuri. Teinin kanssa sovittu meno pitäisi perua koska mummolle tuli juuri silloin akuutti tarve vaihdattaa verhot. Jos ei peru, se on merkki siitä että ei rakasta äitiään ja äiti on ihan turhake. Tuskin tuollaisessa, täysin normaalissa sosiaalisessa asiassa,  on tuollaista tarkoitusta ilmaista mitään rakkaus- ja tärkeysjärjestystä. Ihminen voi rakastaa montaa ihmistä.

Toki jos pakottaa lapsensa laittamaan äitinsä ja oman lapsensa tärkeysjärjestykseen, normaali ihminen asettaa lapsensa etusijalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos 80 v vanhus (äiti tai anoppi) huomauttaa että teillä samat verhot kuin talvellakin tai joko olette mansikat kasannut on kamala sotkeentuja,  ei osaa puhua pörssikursseista.

Samainen ihminen  innolla ostaa astioita, valitsee verhoja, vie mansikkalaatikon aikuiselle lapselleen.  Miksi ei puhu uuden voimalaitoksen tehosta ja nippeleistä?

Nää on kyl kiinnostavia nää kirjoittajat, jotka ihan kypsiä omiin vanhempiin. Kun vanhemmat eivät ymmärrä olla itsenäisiä ja kiinnostavia. Mut sit käyttäytyvät omia lapsia kohtaan ihan yhtä takertuvasti.

Näetkö itse mitään eroa 20 v. kotoa pois muuttavan ja 40 v. sitten kotona pois muuttaneen välillä vs. heidän äitisuhteensa? 

Miten ikä tähän vaikuttaa? Muuttuuko

Ei ole mitään tarvitsevuussuhdetta. Tai sanotaanko, että siihen  ei vastattu, kun olisin apua tarvinnut. Minun hommani olisi ollut olla äidin ikuinen terapeutti. Äiti ihan itse pilasi omat ihmissuhteensa. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?

Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista  lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä.  (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)

Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen,  vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.

Näillä on ilmeisesti tosi hankalat välit alunperinkin. En kyl keksi muuta selitystä. Ja taantuvat henkisesti aina sille lapsen tasolle vanhempiensa seurassa. Eivä ns. aikuistu ja itsenäidy vanhemmistaan, vaan se tunnemaailma on jäänyt sinne lapsuuteen. Voip olla vanhempienkin vika, mutta jos tätä ei tiedosta, toteuttaa helposti sitä samaa kaavaa omien lasten suhteen. Vaikka mitä muuta kuvitteleekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, se elämys oli vanhusta kiinnostava teatteriesitys. Piti siitä kovasti ja oli keväästä lähtien puhunut siitä. Eli lahja oli nappi. Tämä sama käytös olisi toistunut sen lahjakortin kanssa ja toistuu monessa muussa yhteydessä.

Sanotko sinäkin saadessasi mieleisen lahjan, että maksan siitä osan kun antajalla on kulunut siihen rahaa? Etkä kiitä? Toki kiitosta en oikeastaan edes odottanut, vaan sitä että olisi iloinnut yhteisestä tekemisestä.

 

 

 

Äidit ovat monesti tottuneet vain antamaan, eivät saamaan.  Ehkä jo keski-ikäisissä on asia muuttunut.

Täällä huomaa kirjoituksissa, en tarkoita tätä keskustelua, vanhemmst esim lapsilleen isovanhemmilta odottavat hyviä ja kalliita lahjoja.  Moititaan krääsän tuonnista.  Odotetaan vanhemmilta myös itselleen raha-apua.  Niukkuuteen tottunut äiti

Poikani antoi minulle lahjaksi Rooman matkan. Minulta pääsi itku. Ja melkei aloin kursailla. Oli silloin uransa alusssa ja rahaa ei pahemmin ollut kertynyt. Tiesin kuitenkin, että oli siitä haaveillut teinistä alkaen. Korona tuli väliin ja rahaa ehti sit säästämään. Matka oli hieno, ikimuistoinen. Hän oli vainonsa kanssa mukana ja he yhdessä järjestivät kaiken. Tunsin jopa syyllisyyttä siitä kaikesta. 

Ymmärrän siis vanhempia ihmisiä, joille ei ole itsestään selvää ottaa arvokkaita lahjoja lapsiltaan. Tietty teatteri on vähän eri, kuin Rooman matka. Mutta mekanismi sama.

Äitini kertoi miten hänen tuttavansa oli otettu perheen etelän lomalle mukaan, mutta sitten vain kaikki retkeilivät/uivat jne. ja vanhus oli yksinään siellä loman ajaksi vuokratussa talossa. Ei nämä vanhukset pysty viettämään lomaa kuten lapsensa ja heidän perheensä.

TässäkIn on tarkoitus varmaan ollut hyvä, ja on luonnollista, että perhe retkeilee jne., eikä vanhus sitä enää jaksa.

Puhuminen olisi tässä tilanteessa ehkä auttanut (paitsi että se on monissa perheissä varsinkin sukupolvelta toiselle tosi vaikeaa). 

Itse olisin nauttinut ihan vaan olemisesta kirjojen, tabletin ja kutimen kanssa. Toki ruokaa tarvitsisin välillä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhuksilla on itsemääräämisoikeus ja he itse saavat päättää missä asuvat. Jos siellä omassa kodissa haluaa jumittaa, niin sitten jumittaa. Lasten ei ole pakko muuttaa sinne.

Harva siihen pystyisikään, kun työt on muualla. 

Kyllä moni pystyy tekemään ainakin osan etänä. 

Esim europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen omaishoiti äitiään asuen siinä miehensä kanssa aina kun voi. 

Aika harvassa ovat ne työt joita pystyy tekemään edes osin etänä. Suurin osa meistä tavallisista ihmisistä on kuitenkin töissä tehtaissa, sairaaloissa, kampaamoissa tai kuljettamassa jotakin konetta tai ajoneuvoa. Kurkista jos

Todellakin näin. Jotkut ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että etänä tehdään ihan sitä samaa työtä kuin toimistollakin. Ei se ole mikään kiva kotonapuuhastelupäivä, jonka lomassa piipahdetaan pari kertaa koneella.

"Todellakin näin. Jotkut ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että etänä tehdään ihan sitä samaa työtä kuin toimistollakin. Ei se ole mikään kiva kotonapuuhastelupäivä, jonka lomassa piipahdetaan pari kertaa koneella."

Etätyössä voi samalla vahtia pelokasta vanhusta ja omalla ruokatunnilla antaa myös vanhukselle ruokaa. 

Mun äiti on niin pelokas nyt vanhana, että ei kykene olemaan piäuolta tuntia enempää yksin kotona. 

Joudun jättämään puhelimen hänen ja itseni väliin päälle mennessäni jonnekin, jotta kuulen, jos alkaa siellä huutaa apua. 

Tämä resonoi. Kun 85-vuotias äitini valittaa, ettei auteta ja on niin raskasta hänellä niin sitten kun sovin hänen kanssaan tulevani ja tekeväni niin saapuessani paikalle, hän ei haluakaan tehtävän asiaa a tai b vaan haluaa, että istutaan kahvipöydän ääressä tai sohvalla. Tämä toistuu. Usein kuitenkin alan tekemään ja äiti voihkii koko ajan vieressä, että lopetetaan nyt jo ja istutaan alas, kyllä hän itsekin sen voi myöhemmin tehdä.

Yritän olla aina vähintään sen kaksi tuntia, usein neljäkin äidin luona. Sitten päätteeksi saatetaan usein kiertää vielä pieni lenkki pihalla. Olisi vaihteeksi mukavakin käydessäni siellä jotain tehdä eikä vain istua. Lisäksi en juo päivisin kahvia enkä syö mitään, missä on vehnää. Äidin mieliksi joskus juon kupillisen, mutta vatsani ei kestä sitä.

Haluaa siis, että hänen kanssaan istutaan kahvi- tai ruokapöydässä tai sohvalla hänen kotonaan. Tulee kyllä kutsuttuna meille tai lapsilleni, mutta silloin hänellä on aina kiire pois. Hyvä kun kahvit saa juoduksi niin heti on lähdössä pois. 

Tuttua!  Ihan sama homma täällä. Ja ymmärränhän minä toki, että on mukava kahvitella yhdessä ja jutella muutenkin. Mutta kun pitäisi yhdessä katsoa Salkkaritkin tai Kauniit ja rohkeat..  Näiden aikana tekisin mieluusti jonkun homman, josta on valitettu, kun ei auteta.