Lue keskustelun säännöt.
Vanhusten yksinäisyys tappaa. Miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Linkki
20.07.2025 |
https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/8694755
Tuossa kerrotaan lääkäristä, joka päivysti juhannuksena 2000-luvun alussa ja 3 iäkästä naista oli kokenut itsensä niin yksinäiseksi, eträ olivat yrittäneet tap paa itsensä. Konkretisoitui, että ovat juhlapäivänä yksin eikä kenenkään tärkeän kanssa.
Suomalaisten itsekeskeisyys on aivan kauheaa mielestäni.
Eikö tänne saa perhekeskeisyyttä muuta kuin pakolla? (Saisihan sen, jos lakiin palautettaisiin 60-luvulla poistettu vaatimus, että lapset hoitavat vanhempansa.)
Onko muiden kulttuurien yhteisöllisyys pakosta vai halusta.
Väitän, että eroamiset ja yksilökeskeisyys ovat myös nuorten pahoinvoinnin juurisyy.
Kommentit (1145)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt pahalla mutta vanhusten kanssa olen ollut monesti ja osa heistä on todella raskasta seuraa, heitä ei kiinnosta pätkääkään sinun kuulumisesi vaan haluavat vaan purkaa patoutunutta katkeruuttaan ja jankata samoja asioita ja valituksia
Samahan pätee myös pienten lasten äiteihin , joiden jutut on usein aika rajoittuneet.
Kuulostaa siltä, että kukaan ei siedä mitään oman elinpiirinsä ulkopuolelta. Jos oot vanha, oot vain itsekäs ja tylsä, jos sulla on pienet lapset, olet vain itsekäs ja tylsä...kukaan ei siis välitä kenestäkään, joka ei elä just sitä samaa elämää, kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt pahalla mutta vanhusten kanssa olen ollut monesti ja osa heistä on todella raskasta seuraa, heitä ei kiinnosta pätkääkään sinun kuulumisesi vaan haluavat vaan purkaa patoutunutta katkeruuttaan ja jankata samoja asioita ja valituksia
Samahan pätee myös pienten lasten äiteihin , joiden jutut on usein aika rajoittuneet.
Pieni lapsi kasvaa muutamassa vuodessa isommaksi, vanhuksen jutut ei siinä ajassa parane.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos 80 v vanhus (äiti tai anoppi) huomauttaa että teillä samat verhot kuin talvellakin tai joko olette mansikat kasannut on kamala sotkeentuja, ei osaa puhua pörssikursseista.
Samainen ihminen innolla ostaa astioita, valitsee verhoja, vie mansikkalaatikon aikuiselle lapselleen. Miksi ei puhu uuden voimalaitoksen tehosta ja nippeleistä?
Nää on kyl kiinnostavia nää kirjoittajat, jotka ihan kypsiä omiin vanhempiin. Kun vanhemmat eivät ymmärrä olla itsenäisiä ja kiinnostavia. Mut sit käyttäytyvät omia lapsia kohtaan ihan yhtä takertuvasti.
Näetkö itse mitään eroa 20 v. kotoa pois muuttavan ja 40 v. sitten kotona pois muuttaneen välillä vs. heidän äitisuhteensa?
Miten ikä tähän vaikuttaa? Muuttuuko se ihminen toiseksi iän karttuessa? Kyllä m7nun äitini oli minun äitini, kun oli 20v., 40v...tarvitsevuussuhde vain muuttui meidän välillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syynä on suomalaisten naisten itsekkyys. Kaikki aika tarvitaan mielihyvän hankkimiseen ja omien "tarpeiden", kuten matkustelu, tyydyttämiseen.
Lisäksi suomalainen nainen pistää välit poikki vanhempiinsa hyttysen herkästi. Kantaa kaunaa vuosikymmeniä tai koko elämän jostain jonninjoutavasta. Nainen sietää hädintuskin omia vanhempiaan. Esim. Avo- tai aviomiehen vanhemmista ei ole puhettakaan. Käskee vain pistämään välit poikki ja liian moni mies sen tekee. Sen sijaan että näyttäisi akalle mistä kana kusee. Tai jos ei käske niin huolehtii että kaikki vierailut ja muu sen sortin Manaaja-leffaa että välit katkeaa siten.
Ja moni
"Paitsi ettei vaimo osaa. Miehen pitää olla mukana. Onko syy se että äitylille pitää näyttää avio-onnea vai ei uskalla hetkeksikään jättää miestään silmistään.
Samasta syystä mies ( vaimo ei laske yksin) ei voi vanhemmillaan käydä ilman vaimoa eli ei ollenkaan."
Nyt on sekopäistä juttua! Monissa perheissä miniä on se yhteydenpitäjä anoppiin (appeen). Ja jos miniää ei satu nappaa anoppilaan meno, mies olkoon mies ja tekee, kuten pitää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisi, että poika osaisi käydä niin ettei miniä tiedä. Poika taitaa olla aikamoisessa narun päässä. Kai akka katsoo kännykästä paikannusta, missä mies menee ja jo muutaman minuutin päästä puhelin soi ja määräyksiä alkaa tulla. Miniän kanssa on sukset ristissä olet jo monta vuotta, aikasemmin olin hänen piikansa. Käskyjä tuli aamusta iltaan ja lasten hoitoa riitti. Sitten ei enää työpanos riittänyt, vaan olisi pitänyt saada rahatkin ja keplotteli osa, joten en halua olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan.
Meillä on tilanne niin että pojat soittavat roskia viedessään, työmatkalla tai jos vaimo on mennyt harrastukseensa. Ovat juuri näitä miehiä joiden vaimot täällä mainitsevat olevansa parempisäätyisiä kuin puolisonsa. Eli ensimmäisen polven kouluttautuneita.
Miksi poikanne ovat tossuja? Oletteko kasvattaneet heidät sellaisiksi? Ja nyt harmittaa, kun vaimo vei äidin paikan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan täällä kirjoittavista piikikkäistä naisista tulee herttaisia vanhuksia joita lapset käyvät päivittäin tapaamassa ja auttamassa.
Miksi lapset jäisivät kotinurkkiin koko iäkseen? Vanhemmat painostavat, kun tarvitset iäkkäinä apua? Vanheempien pitää tukea ja kannustaa nuoria elämään sellaista elämää, mitä ja missä haluavat.
Om ihan semmosia normaaleja ihmissuhteita jossa kaikki keski-imäisiä myöten ovat melko tasapainoisia. Jaksavat puolin ja toisin toisiaan, ei keski-ikäisetkään täydellisiä ole vaikka luulevat. Hekin kuulevat sen "loistavan kasvatustapansa" heikkoudet kun omat lapsensa ovat nelikymppisiä ja ajattelevat jo itse.
Aikoinaan lähdin kauas kotoa mutta vanhempien eliniän pidin heihin yhteyttä, aluksi ihan vannhanaikaisin kirjein kunmes puhelimet yleistyi puolin ja toisin.
Samoin lapseni eri puolilla suomea mistä koulutusta vastaava työ löytynyt. Silti suhteemme on ihan normaali, en vaadi heiltä mitään, he eivät minulta. Olen vanha ja väkisin jo rajoittunut, mutta ovat kai sen verran aikuisis etyeivät käy vaatimassakaan alojensa tuntemusta tai tieteellisiä keskusteluja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten tuossa jutussa sanottiin vanhukset kaipaavat läheisiään. Heitä ei voi muut korvata.
Tämä on surullista. En pysty edes kuvittelemaan yksinäisen vanhuksen olotilaa.
Tietysti myös on oikeasti yksinäisiä vanhuksia. Ikisinkkuja, lähimpiä sukulaisia voi olla sisarusten lapset jos niitä on. Työkaverit, ystävät , joille soitella, kuolleet.
Tälläinen oli itsekseen asuva sisareni, 95, tosin jäljellä olin myös minä vielä elossa. Hän yksin asui, hoiti asiansa, hyvin "terävä". Viime kuuma kesä kävi vaikeuksineen voimille, apua pyysi lopulta vanhushuollosta, ei ehtinyt kartoituskäynti, lähikauppakin lopetti. Sydän loppui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisi, että poika osaisi käydä niin ettei miniä tiedä. Poika taitaa olla aikamoisessa narun päässä. Kai akka katsoo kännykästä paikannusta, missä mies menee ja jo muutaman minuutin päästä puhelin soi ja määräyksiä alkaa tulla. Miniän kanssa on sukset ristissä olet jo monta vuotta, aikasemmin olin hänen piikansa. Käskyjä tuli aamusta iltaan ja lasten hoitoa riitti. Sitten ei enää työpanos riittänyt, vaan olisi pitänyt saada rahatkin ja keplotteli osa, joten en halua olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan.
Meillä on tilanne niin että pojat soittavat roskia viedessään, työmatkalla tai jos vaimo on mennyt harrastukseensa. Ovat juuri näitä miehiä joiden vaimot täällä mainitsevat olevansa parempisäätyisiä kuin puolisonsa. Eli ensimmäisen polv
Olet ihastuttava ihminen kurmottaessasi miestäsi ja vihatessasi hänen äitiään. Ymmärsitkö itse mitä kirjoitit, mikä siitä tuli esiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhukset ovat raskasta seuraa, kaikki pitää tehdä heidän ehdoillaan ja silti narisevat ihan kaikesta ja pilaavat kaikkien tunnelman.
Tämä on kyllä raskasta. Ostin toivotun elämyslahjan (ei mitään extremeä) syntymäpäiväksi. Oli itsellä hyvä fiilis kun tiesin että lahja tulee olemaan mieleinen ja niin oli, mutta koko asia pilattiin sillä voivottelulla, kuinka tämä on kallista hän maksaa tästä edes osan (ei ollut, hänen osuus 35€ ja se oli lahja jonka itse HALUSIN antaa). Ihan liian paljon hänelle. Pelkkää jankkaamista, ilo yhteisestä tekemisestä meni nopeasti ohi.
En ole ylpeä itsestäni että suutuin ja tiuskaisin, että on se kumma ettei voi lahjastakasn sanoa vain että kiitos. Joka asia on vääntöä. Tiedän, että tästäkin on iloinen ja riittää puhumista pitkäksi aikaa. Tekisin mielelläni näitä enemmänkin ja antaisin aikaani koska minua on
Eikä vanhukselle voi antaa yksinkertaisempaa lahjaa kun nämä aktivoitavat elämyslahjat? Inhoan niitä. Selkeä lahjakortti tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän suvun vanhukset ovat mukavia ja he ovatkin osa elämäämme viikottain. Käydään kylässä puolin ja toisin, käyvät katsomassa lapsen urheilukisoja ja tehdään muutenkin asioita yhdessä. Mutta läheiset välit eivät ole ilkeiden ihmisten kanssa mahdollisia, ihan sama minkä ikäisistä on kyse. Itse ainakin ymmärrän kavereita ja tuttuja, jotka eivät ole joka asiasta valittavien ja kaikkea haukkuvien sukunsa vanhusten lanssa tekemisissä. En minäkään olisi, jos tuloksena olisi aina paha mieli. Ja uskonkin, että monet yksinäiset vanhukset ovat sitä ihan syystä ja itse aiheutettuna.
No niiden vanhusten takia. He eivät ole haluttua seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhukset ovat raskasta seuraa, kaikki pitää tehdä heidän ehdoillaan ja silti narisevat ihan kaikesta ja pilaavat kaikkien tunnelman.
Tämä on kyllä raskasta. Ostin toivotun elämyslahjan (ei mitään extremeä) syntymäpäiväksi. Oli itsellä hyvä fiilis kun tiesin että lahja tulee olemaan mieleinen ja niin oli, mutta koko asia pilattiin sillä voivottelulla, kuinka tämä on kallista hän maksaa tästä edes osan (ei ollut, hänen osuus 35€ ja se oli lahja jonka itse HALUSIN antaa). Ihan liian paljon hänelle. Pelkkää jankkaamista, ilo yhteisestä tekemisestä meni nopeasti ohi.
En ole ylpeä itsestäni että suutuin ja tiuskaisin, että on se kumma ettei voi lahjastakasn sanoa vain että kiitos. Joka asia on vääntöä. Tiedän, että tästäkin on iloinen ja riittää puhumista pitkäksi aikaa. Tekisin mielelläni näitä enemmänkin ja antaisin aikaani koska minua on
Tämä ihminen ei selvästi ole tottunut saamaan apuja ja lahjoja. Eikä opi enää vanhana. Hän yrittää lieventää omaa omatuntoa helpottamalla sinun tekemisiä. Ja sinä ahdistut??
Näitä vamhoja on paljon, jotka eivät ole saaneet apua keneltäkään. Ovat tehneet kovaa työtä ja kasvattaneet lapset, maksaneet asunnot ym. elämän. Vanhoina voivat olla kaikesta katkeria tai nöyriä. Kukaan ei synny pahana, elämä on se, joka meistä koulii mitä ikinä sitten olemme.
Vähän armollisuutta toivoisin näille "hankalillekin" vanhuksille.
Jonkun mielestä kuolevan luona oleminenkin oli liikaa. Tunkeilevaa ja itsekästä. Voi vain kuvitella, kuinka mukava ja helppo vanhus hänestäkin tulee, jos jo ennen vanhuutta on noin katkera kaikelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt pahalla mutta vanhusten kanssa olen ollut monesti ja osa heistä on todella raskasta seuraa, heitä ei kiinnosta pätkääkään sinun kuulumisesi vaan haluavat vaan purkaa patoutunutta katkeruuttaan ja jankata samoja asioita ja valituksia
Samahan pätee myös pienten lasten äiteihin , joiden jutut on usein aika rajoittuneet.
Pieni lapsi kasvaa muutamassa vuodessa isommaksi, vanhuksen jutut ei siinä ajassa parane.
Ei ehkä parane, mut loppuu kylläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä tämä itsevarmuus, me keski-ikäiset olemme täydellisiä ihmisiä, tulee?
Selviä huvittavuuksiakin, tapaan omaa aikuista lastani päivittäin, auttelen ja tuen häntä. (Suomeksi, sotkeennun 30+ elämään.)
Siten kun oma äiti jota näkee silloin tällöin kysyy jonkun huolehtivan kysymyksen tai mielipiteen, vaihdevuotinen raivo, miksei se osaa puhua mistään sivistävästä ja kehittävästä.
No, se elämys oli vanhusta kiinnostava teatteriesitys. Piti siitä kovasti ja oli keväästä lähtien puhunut siitä. Eli lahja oli nappi. Tämä sama käytös olisi toistunut sen lahjakortin kanssa ja toistuu monessa muussa yhteydessä.
Sanotko sinäkin saadessasi mieleisen lahjan, että maksan siitä osan kun antajalla on kulunut siihen rahaa? Etkä kiitä? Toki kiitosta en oikeastaan edes odottanut, vaan sitä että olisi iloinnut yhteisestä tekemisestä.
Olen 80. Lapseni ovat nyt uskoneet etten tarvitse lahjoja. Kirjat saan kirjastosta kun yritän tavaraa vähentää. Jos joku haluaa jotain tuoda joku ihan käytännöllinen kuluva juttu. Tytär saattaa tuoda käsienpesuputelin tai käyttämääni shampoota. Kutoo villasukat kun sanon entisten olevan loppuun parsitut . Poika tuo yleensä ruokatarvikkeet ja laittaa ruuan koko porukalle sitten.
Jos jonnekin mennään jokainen maksaa lippunsa. Saatan sitten ruuan/kahvit maksaa kaikille tommosella reissulla
Vierailija kirjoitti:
No, se elämys oli vanhusta kiinnostava teatteriesitys. Piti siitä kovasti ja oli keväästä lähtien puhunut siitä. Eli lahja oli nappi. Tämä sama käytös olisi toistunut sen lahjakortin kanssa ja toistuu monessa muussa yhteydessä.
Sanotko sinäkin saadessasi mieleisen lahjan, että maksan siitä osan kun antajalla on kulunut siihen rahaa? Etkä kiitä? Toki kiitosta en oikeastaan edes odottanut, vaan sitä että olisi iloinnut yhteisestä tekemisestä.
Äidit ovat monesti tottuneet vain antamaan, eivät saamaan. Ehkä jo keski-ikäisissä on asia muuttunut.
Täällä huomaa kirjoituksissa, en tarkoita tätä keskustelua, vanhemmst esim lapsilleen isovanhemmilta odottavat hyviä ja kalliita lahjoja. Moititaan krääsän tuonnista. Odotetaan vanhemmilta myös itselleen raha-apua. Niukkuuteen tottunut äiti voi todella tuntea syyllisyyttä jos asuntolainaansa ja miten kallista elämä on, ei 8000 kuussa riitä helsingissä elämiseen, jos valittaja vielä käyttää rahaa hänen lahjaansa.
Vierailija kirjoitti:
No, se elämys oli vanhusta kiinnostava teatteriesitys. Piti siitä kovasti ja oli keväästä lähtien puhunut siitä. Eli lahja oli nappi. Tämä sama käytös olisi toistunut sen lahjakortin kanssa ja toistuu monessa muussa yhteydessä.
Sanotko sinäkin saadessasi mieleisen lahjan, että maksan siitä osan kun antajalla on kulunut siihen rahaa? Etkä kiitä? Toki kiitosta en oikeastaan edes odottanut, vaan sitä että olisi iloinnut yhteisestä tekemisestä.
Totta. Siinä oma ilo hyvän lahjan löytymisestä karisee, kun toinen moittii miten olet taas mennyt tuhlaamaan ja tyrkyttää rahaa. Pahimmassa tapauksessa lahjaa ei oteta vastaan vaan saa lähteä kotiin lahja kainalossa.
Oma äiti tykkää kukista, mutta kerran tuliaiseksi ostamani tulppaanikimppu ei kelvannut, kun joku oli tuonut niitä pari päivää aiemmin. Muistan vieläkin äidin nyrpeän ilmeen, kun hän käski minun viedä kukat mennessäni.
No, se elämys oli vanhusta kiinnostava musiikkiesitys. Piti siitä kovasti ja oli keväästä lähtien puhunut siitä. Eli lahja oli nappi. Tämä sama käytös olisi toistunut sen lahjakortin kanssa ja toistuu monessa muussa yhteydessä.
Sanotko sinäkin saadessasi mieleisen lahjan, että maksan siitä osan kun antajalla on kulunut siihen rahaa? Etkä kiitä? Toki kiitosta en oikeastaan edes odottanut, vaan sitä että olisi iloinnut yhteisestä tekemisestä.
On saanut paljon lahjoja elämässään ja osaa myös olla niistä kiitollinen, paitsi minulle, tämä on kaava joka toistuu. Tulen silti pitämään häneen yhteyttä kyllä jatkossakin, en ole hylännyt enkä hylkää. Silti se ei poista sitä että on myös raskasta seuraa, ei aina mutta usein.
Miksi lapset jäisivät kotinurkkiin koko iäkseen? Vanhemmat painostavat, kun tarvitset iäkkäinä apua? Vanheempien pitää tukea ja kannustaa nuoria elämään sellaista elämää, mitä ja missä haluavat.