Lue keskustelun säännöt.
Vanhusten yksinäisyys tappaa. Miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Linkki
20.07.2025 |
https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/8694755
Tuossa kerrotaan lääkäristä, joka päivysti juhannuksena 2000-luvun alussa ja 3 iäkästä naista oli kokenut itsensä niin yksinäiseksi, eträ olivat yrittäneet tap paa itsensä. Konkretisoitui, että ovat juhlapäivänä yksin eikä kenenkään tärkeän kanssa.
Suomalaisten itsekeskeisyys on aivan kauheaa mielestäni.
Eikö tänne saa perhekeskeisyyttä muuta kuin pakolla? (Saisihan sen, jos lakiin palautettaisiin 60-luvulla poistettu vaatimus, että lapset hoitavat vanhempansa.)
Onko muiden kulttuurien yhteisöllisyys pakosta vai halusta.
Väitän, että eroamiset ja yksilökeskeisyys ovat myös nuorten pahoinvoinnin juurisyy.
Kommentit (1145)
Vierailija kirjoitti:
Vanhus voi miettiä omaa käytöstään. Äitini 86 v arvostelee ja moittii joka kerta minua jostain. Painoani, kampaustani, vaatteitani, miestäni, kotiamme, puutarhaa, aikuisten lasteni elämää vaikka oikeasti mitään moitittavaa ei ole. En pidä yhteyttä kuin pakollisen minimin.
Nuo on niitä muistisairauden oireita. Oma vanhempi tuotiin viettämään mukava kesäviikonloppua mökille. Siellä sitten intoutui vittuilemaan kaikille tasapuolisesti.
Kotiinhan se piti takaisin viedä, ettei kukaan upottanut järveen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osa vanhuksista, jotka ovat muistisairaita ovat todella raskasta seuraa. Saattavat riidellä koko ajan ja olla väkivaltaisia. Ei tuommoista voi ottaa asumaan lapsiperheen luokse.
Lasten kanssa on myös riskinä, että väkivalta menee molemminpuoliseksi. Nytkin monet lapset muksii toisiaan. Sitä on sitten halpaa yhteiskunnan varoin selvitellä, kun toinen osapuoli on alle 15 vuotias ja toinen muuten syyntakeeton. Huoltaja taas töissä.
Hetkellisesti voi muistisairaita käydä katsomassa tai tuoda kylään. Juuri sen aikaa jaksaa käyttäytyä.
Eihän tuossa alkuperäisessä jutussa puhuttu omaishoitajuudesta eikä siitä että vanhus pitäisi ottaa omaan kotiin asumaan. Vaan että ei pidetä yhteyttä, ei kutsuta kylään vaan jätetään aina yksin. Tästä on nyt kuitenkin aika pitkä matka omaishoitajuuteen. Eikä moni vanhus edes haluaisi lastensa kotiin asumaan, mutta haluaisivat nähdä silloin tällöin. Jos matkat on pitkät, niin videopuhelut ja viestit auttavat siihen ettei tunne itseään ihan hylätyksi ja yksinäiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Mä rupesin opiskelijana yksinäiselle vanhukselle juttuseuraksi vapaaehtoispohjalta. Vanhus oli parin tunnin monologeja paasaava mummo, eikä hän millään kertaa kysynyt minulta mitään tai osoittanut kiinnostusta sitä kohtaan, ketä hänen luonaan käy. En jaksanut olla pelkkänä "roskaämpärinä" hänen monologeilleen, joten mun oli pakko lopettaa ne vierailut. Hänelle oli kyllä 2 lasta ja lastenlapsia, mutta he ei käyneet.
Vanhuksille käy jotain siinä, etteivät malta enää kuunnella eivätkä edes muista vaikka jotain saisi kerrottuakin.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko vanhus joskus suostua muuttamaan lähemmäksi tukiverkkojaan?
Kysyy lapsensa jo ilman tukiverkkoja kasvattanut, joka ei tahdo muuttaa ikääntyneiden vanhempiensa lähelle
No tämä. Miehen vanhemmat on yksinäisiä ja kovasti syyllistävät kun emme käy niin usein 1,5 tunnin päässä.
Vierailija kirjoitti:
Mun isoäiti muutti Tampereelta ok-talosta kerrostalon yksiöön Turkuun, jonne tyttärensä oli muuttanut. Matkaa tyttären luo 4 km. Hän oli noin 70-vuotias. Osti koirankin seurakseen.
Kolmessa vuodessa tajuttiin, että ei hän tottunut lainkaan. Ei saanut ystäviä. Eikä varmaan osannut oudossa ympäristössä hakeakaan. Hänellä ei ollut kaupungissa muuta kuin tytär.
Muutti takaisin Tampereelle ok-taloonsa. Siellä kävi sitten joku kaupungin kodinhoitaja välillä. Huolissaan oltiin erityisesti talvisin.
Lopulta alkoi siellä Tampereella asua talvet palvelutalossa. Siellä oli kateelliset sisäpiirit eikä hän ystävystynyt.
Sitten mursi lonkkansa ja joutui hoivakierteeseen.
Alati ikävöi meitä. Käytiin harvoin. Joskus mietin, että kaikki olisi ollut paremmin, jollei äitini olisi aikoinaan muuttanut toiselle paikkakunnalle.
Siinä voi olla syynsä miksi äitisi muutti toiselle paikkakunnalle. Osa vanhemmista pyrkii sekaantumaan lastensa elämässä ihan kaikkeen. Etäisyys helpottaa.
Anoppikaan ei ystävystynyt hoivakodissa kenenkään kanssa, mutta siinä.oli kyllä paljon syytä hänen omassakin käytöksessään. Vanhuus ei tee ihmistä sujuvaksi ja sopeutuvaksi, vaan kärjistää ihmisen luonnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhusten yksinäisyys on usein omien toimiensa seurausta. Vanhukset eivät nuorempina vanhempina luoneet perheessään läheisyyden ja yhteisöllisyyden ilmapiiriä, ja nyt niittävät sitä satoa mitä itse kylvivät. Esimerkiksi minä olen kolmekymppinen mies, jonka lähes 70 v vanhemmat eivät miltei koskaan ota minuun yhteyttä tai pyydä vaikka kylään. Rakastan vanhempiani, muttei heidän pidä yllättyä, että tulevaisuudessakaan emme välttämättä tule olemaan kiinteästi tekemisissä, koska tämä on se tilanne mihin minut on kasvatettu ja mihin olen tottunut. Asumme muutaman kilometrin päässä toisistamme.
Tunnen enemmän sympatiaa vanhuksia kohtaan, jotka asuvat oikeasti kaukana lapsistaan ja lapsenlapsistaan jne. Tuo tilanne on jo vähän erilainen.
Olet varmasti oikeassa, mutta jos vanhempasi ovat oppineet tuollaisen tavan olla etäinen,niin voisitko sinä vähän yrittää muuttaa teidän perheen tapoja? Jospa he yrittävät olla tunkeilematta eivätkä oikein uskalla pitää sinuun niin paljon yhteyttä kuin ehkä itsekin haluaisivat. En tietenkään voi tietää, mistä on juuri sinun vanhempasi kohdalla kysymys, mutta sen tiedän ettei kaikki ole aina sitä miltä se ulospäin näyttää.
Voi miettiä omaa käytöstään jos kukaan ei halua olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minunkaan lapset muista olemassa oloani millään tavoin.
Noh, testamentissa tämän kyllä huomioin.
Äitini miehensä kanssa muuttavat tänä syksynä lähemmäs meitä sukulaisia.
Helpompi sitten tavata ja olla tukena. Nyt asuvat kahden tunnin, yhteen suuntaan, ajomatkan päässä.
Monelle vanhalle se puolison menetys on tietysti se pahin. Monesti ovat täysin eläneet toisilleen, mihin sukulaisetkin ovat tottuneet. Sitten jää leskeksi niin vaikea tajuta että nyt se mummo/vaari tarvitsee meitä enemmän kun aikasempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. On ilkeää yrittää syyllistää muita omasta yksinäisyydestä ja pahasta olosta. Se on itsekeskeisyyttä puhtaimmillaan. Aidosti ihaniin ihmisiin pidetään kyllä yhteyttä.
Katso peiliin ja mieti oletko mukava ihminen? Onko seurassasi kiva olla?
Ilmeisesti olen ihana ihminen, kun lapseni pitävät niin paljon yhteyttä. Vauvan synnyttyä tapaamme vahintään kerran viikossa. Lisäksi pitävät akriivisesti yhteyttä anoppiini. Tosin luulen tässä tapauksessa kyseessä olevan lapsemme ja hänen vaimonsa hyvä käytös, eikä niinkään meidän muiden persoonien ihanuus.
Vierailija kirjoitti:
Ei minunkaan lapset muista olemassa oloani millään tavoin.
Noh, testamentissa tämän kyllä huomioin.
Miten muistit omien vanhempiesi olemassaolon heidän ollessaan vanhuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhusten yksinäisyys on usein omien toimiensa seurausta. Vanhukset eivät nuorempina vanhempina luoneet perheessään läheisyyden ja yhteisöllisyyden ilmapiiriä, ja nyt niittävät sitä satoa mitä itse kylvivät. Esimerkiksi minä olen kolmekymppinen mies, jonka lähes 70 v vanhemmat eivät miltei koskaan ota minuun yhteyttä tai pyydä vaikka kylään. Rakastan vanhempiani, muttei heidän pidä yllättyä, että tulevaisuudessakaan emme välttämättä tule olemaan kiinteästi tekemisissä, koska tämä on se tilanne mihin minut on kasvatettu ja mihin olen tottunut. Asumme muutaman kilometrin päässä toisistamme.
Tunnen enemmän sympatiaa vanhuksia kohtaan, jotka asuvat oikeasti kaukana lapsistaan ja lapsenlapsistaan jne. Tuo tilanne on jo vähän erilainen.
Olet varmasti oikeassa, mutta jos vanhempasi ovat oppineet tuollaisen tavan olla etäinen,n
Hei. Sanoisin että vanhempani ovat ehkä tottuneet tuollaiseen omien vanhempiensa suhteen etäisyyden takia, kun muuttivat niin kauas näistä. Muilta osin käsittääkseni heidät on kasvatettu aika lämpimässä ilmapiirissä. Pointtisi on hyvä, ja on totta, että usein sitä itse saattaa jäädä jatkamaan tuota ikuista noidankehää, kun lievästi katkeroituu omien vanhempien etäisyyteen ja sitten itsekin lopettaa yrittämisen. Ehkä voisin yrittää enemmänkin, mutta itsekin toki teen aloitteita silloin tällöin eivätkä ne usein johda mihinkään. Minä ja sisarukseni olemme puhuneet vanhempien kanssa tästä asiasta, ja he ovat usein ilmaisseet, etteivät kutsu kylään, koska eivät halua tungetella. Mutta me sanomme heille kerta toisensa jälkeen, että eivät tungettele ja olisi kiva jos pyytäisivät näkemään useammin. Silti mikään ei muutu. En ymmärrä tilannetta. Haluavatko he edes oikeasti nähdä meitä enemmän vai onko tuo tunkeilun pelko vain tekosyy olla näkemättä? Hyvin erikoista.
Vierailija kirjoitti:
Pidän taukoa sivustosta.
Olen mieltynyt enkunkielisiin
alustoihin, joissa runsaasti eri
kansallisuuksia (ja hieman toisenlainen
yleistunnelma).
Minä ja veljeni yritimme vuosia
houkutella äitiämme tulemaan
luoksemme Hkiin/pk-alueelle,
mutta äiti ei halunnut. Hän palvoi omaa
kaunista kotiaan. Ei suostunut
sitä myymään. Hän eli muutamat viimeiset
vanhuusvuotensa hoivakodissa. Ei voi toista
väkisin taivuttaa, näin se on.
Olemme veljeni kanssa luvanneet
aina pitää huolen toisistamme.
Onneksi pian pääsen lähemmäksi
luottorakkaitani.
*Pvän ainoa kommenttini.
Mukavaa viikkoa sinulle E-nainen. Ylpeä sinusta, sähän oot legenda jo supernainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelusta puuttuu kokonaan tietotekninen yhteys ns vanhuksiin. Monilla on tietokoneet, älypuhelin. Kuvapuhelut ovat mainio yhteydenpitoväline, etukäteen vaan sovitaan milloin voidaan soitella.
Vierailija kirjoitti:
Oma arvio, kun olen vanhusten ja heidän sukulaistensa kanssa työni puolesta tekemisissä:
-Vanhuksen pitäisi käsittää, että jos tahtoo lastensa olevan elämässään läsnä, on vanhuksen muutettava lähemmäs asumaan. Ei niin, että tuskaillaan, miksi lapset eivät jätä työtänsä ja ota kouluikäisiä lapsiaan ja muuta sinne Viitasaarelle/Kiuruvedelle/Posiolle, missä mummon koti on. Kyllä, koti on varmasti vanhukselle rakas, mutta elämä on valintoja. Niin sitä se nuorempikin polvi on lähtenyt isoihin kaupunkeihin opintojen ja töiden perässä.
-On vanhuksia, jotka eivät ymmärrä, että työikäiset lapset eivät 24/7 voi juosta vanhuksen aikataulun mukaan. Se on eri asia, että se työikäinen lapsi käy auttamassa mummoa kännykän/telkkarin/kotityön kanssa, mutta se tapahtuu työikäisen aikataulujen puitteissa. Joo, on varmasti mummolla kurjaa, jos telkkarissa ei näy kanavat koko päivänä, mutta se ei ole mikään hengenhätä (vaikka
Omituista puhetta vanhuksista. Ja vielä työsi puolesta olet tekemisissä?? Ei hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Oma arvio, kun olen vanhusten ja heidän sukulaistensa kanssa työni puolesta tekemisissä:
-Vanhuksen pitäisi käsittää, että jos tahtoo lastensa olevan elämässään läsnä, on vanhuksen muutettava lähemmäs asumaan. Ei niin, että tuskaillaan, miksi lapset eivät jätä työtänsä ja ota kouluikäisiä lapsiaan ja muuta sinne Viitasaarelle/Kiuruvedelle/Posiolle, missä mummon koti on. Kyllä, koti on varmasti vanhukselle rakas, mutta elämä on valintoja. Niin sitä se nuorempikin polvi on lähtenyt isoihin kaupunkeihin opintojen ja töiden perässä.
-On vanhuksia, jotka eivät ymmärrä, että työikäiset lapset eivät 24/7 voi juosta vanhuksen aikataulun mukaan. Se on eri asia, että se työikäinen lapsi käy auttamassa mummoa kännykän/telkkarin/kotityön kanssa, mutta se tapahtuu työikäisen aikataulujen puitteissa. Joo, on varmasti mummolla kurjaa, jos telkkarissa ei näy kanavat koko päivänä, mutta se ei ole mikään hengenhätä (vaikka
Hyvin kirjoitettu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. On ilkeää yrittää syyllistää muita omasta yksinäisyydestä ja pahasta olosta. Se on itsekeskeisyyttä puhtaimmillaan. Aidosti ihaniin ihmisiin pidetään kyllä yhteyttä.
Katso peiliin ja mieti oletko mukava ihminen? Onko seurassasi kiva olla?
Ilmeisesti olen ihana ihminen, kun lapseni pitävät niin paljon yhteyttä. Vauvan synnyttyä tapaamme vahintään kerran viikossa. Lisäksi pitävät akriivisesti yhteyttä anoppiini. Tosin luulen tässä tapauksessa kyseessä olevan lapsemme ja hänen vaimonsa hyvä käytös, eikä niinkään meidän muiden persoonien ihanuus.
Ihan normaalit käytöstavat ja kohteliaisuus riittää. Ja tuo, että kehut miniääsi sen sijaan että haukut häntä täällä palstalla selän takana tai jopa vasten naamaa, tekee sinusta varmasti omaistesi silmissä ihanan ja mukavan. Monella on juuri päinvastainen tilanne.
Äiti on voinut olla täysin kylmä ja tunteeton lapsiaan kohtaan. Julmakin.Turhaan sitten vanhana kitisee. Palikat rakennetaan jo hyvissä ajoin, että välittää ja turvana, tukena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä rupesin opiskelijana yksinäiselle vanhukselle juttuseuraksi vapaaehtoispohjalta. Vanhus oli parin tunnin monologeja paasaava mummo, eikä hän millään kertaa kysynyt minulta mitään tai osoittanut kiinnostusta sitä kohtaan, ketä hänen luonaan käy. En jaksanut olla pelkkänä "roskaämpärinä" hänen monologeilleen, joten mun oli pakko lopettaa ne vierailut. Hänelle oli kyllä 2 lasta ja lastenlapsia, mutta he ei käyneet.
Vanhuksille käy jotain siinä, etteivät malta enää kuunnella eivätkä edes muista vaikka jotain saisi kerrottuakin.
Joo. Se vaan on kovin raskasta kuunnella niitä monologeja. Mun iäkäs naapuri ei vielä 5 vuoden jälkeen tiennyt edes mitä teen työkseni (kun ei häntä yhtään kiinnostanut).
Asun kerrostaloyhteisössä. Pihapiirissä olisi ikäisiäni keskustelukumppaneita, kokoontuvat säännöllisesti. En osallistu, pidän yksityisasiani yksityisinä.
Lisään tähän, että hän asui vuoden kanssamme mun ollessa vauva ja sitten uudelleen vuoden, kun olin jo teini.