Mies haluaa lapsia, minä olen epävarma

Vierailija kirjoitti:

Aika lapsivihamielisiä kommentteja täällä. Kummallinen käsitys miesten kelvottomuudesta tosi vahva myös. Oikeasti valtaosa isistä on ihan mahtavia! Tottakai on niitä lusmuja myös, mutta onneksi ovat pieni vähemmistö. (Paitsi täällä palstalla jossa kaikki miehet on sikoja)

Kaikki eivät pidä lapsista ja mitä miehiin tulee, onnistutte jotenkuten aina hämmästyttämään kyvyttömyydellänne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

- Erittäin harvoin kuulee vanhemmaksi ryhtyneen katuvan omia lapsiaa. Tuskin kukaan toivoo, ettei omia lapsia olisi olemassa.

- Melko usein kuulee jonkun kipuilevan lapsettomuutensa kanssa. Etenkin jos mahdollisuus olisi ollut olemassa, mutta aika on ajanut ohi. Myöhäistä enää edes haaveilla.

Varmasti se on paljon myös kulttuurista johtuva asia. Joka tapauksessa kuitenkin useimpien ihmisten kohdalla oma perhe on suuri rikkaus elämässä. Lapset tuovat elämään merkityksellisyyttä. 

Lapsia katuu jopa n. 20 % vanhemmista ihan länsimaissa. Yleistä se siis on. Ei näistä asioista kukaan puhu ääneen stigman vuoksi.

Bullshit!!

"Maailmanlaajuiset kyselytutkimukset viittaavat siihen, ett

En voi mitään sille, ettet halua/osaa lukea lääketieteellisiä julkaisuja internetistä. Vanhemmuden katumista on tutkittu jo muutama vuosikymmen esim. sosiologiassa ja uusia julkaisuja tulee nykyisin jo lähes joka vuosi. Isoimmissa tutkimuksissa otosten suuruus on tuhansia, eli ne edustavat koko populaatiota. Mutta kuten sanoin, koska et halua hyväksyä todellisuutta vanhemmuuden katumisen yleisyydestä, sinua ei voi auttaa enempää. Voit jatkaa tynnyrissä elämistä.

"En voi mitään sille, ettet halua/osaa lukea lääketieteellisiä julkaisuja internetistä. Vanhemmuden katumista on tutkittu jo muutama vuosikymmen esim. sosiologiassa ja uusia julkaisuja tulee nykyisin jo lähes joka vuosi. Isoimmissa tutkimuksissa otosten suuruus on tuhansia, eli ne edustavat koko populaatiota. Mutta kuten sanoin, koska et halua hyväksyä todellisuutta vanhemmuuden katumisen yleisyydestä, sinua ei voi auttaa enempää. Voit jatkaa tynnyrissä elämistä."

Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan 94 % vanhemmista koki lasten hankkimisen olleen kaiken vaivan arvoista, ja monet vanhemmat raportoivat lasten saamisen olevan elämänsä positiivisin tapahtuma. 

https://psycnet.apa.org/doiLanding?doi=10.1037%2Fa0035444

Ei se että katuu lapsen hankintaa tarkoita että vihaisi lasta kuten joku asian väänsi. Lapsi voi olla tosi rakas ja hyvin hoidettu vaikka vanhempi kaatuisi lapsen hankintaa.

Minä en oikein koskaan ole halunnut lapsia. Nyt olen vahingossa raskaana, hyvässä pitkässä suhteessa kyllä. Mies oli lasten suhteen myönteisempi, mutta ei hänkään varsinaisesti lasta ole halunnut. Testin jälkeen oli pienessä shokissa mutta nyt on todella innoissaan, uskon että hänestä tulee tosi hyvä isä. Minä taas sitten... En ole totaalisen innoissani. Mutta olen alkanut kasvaa tähän! Ikää jo sen verran, 38v kun lapsi syntyy, että ellen nyt tähän olisi ryhtynyt eli antanut raskauden jatkua, niin se olisi ollut päätös olla tekemättä koskaan. Ja jos en olisi tullut vahingossa raskaaksi, en usko että lapsia olisi ikinä minulle tullut. Voi tämä vieläkin mennä pieleen tietenkin, ja se tuntuu ajatuksena musertavalta. Olen kiintynyt tuohon sikiöön jo tässä vaiheessa yllättävän paljon. Vaikka hirvittääkin koko asia joka toinen päivä.

Ei tässä tainnut vertaistukea tai muuta paljon tulla, mutta kerroin vaan tämän pienen tarinan :D sulla on ap kuitenkin onneksi vielä aikaa! Kannattaa kuitenkin ajatusta työstää ja yrittää selvittää, haluatko vai et, se aikakin kuluu kuitenkin nopeasti. Minulla vaikutti paljon myös iän tuoma sellainen suorituspaineiden laskeminen siihen, etten aborttia pitkään harkinnut. Siis sellainen, että olen ajatellut vanhemmuutta hirveäksi ahdistavaksi suoritusten häkiksi. Nyt olen tajunnut, ettei se ole sellaista ellei sitä sellaiseksi tee. Jos on kaksi vanhempaa, niin kyllähän omaa aikaa myös on. Ja lapsen voi ottaa mukaan moneen juttuun. 

Toki voi paljastua, että mies onkin ihan kelvoton ketale ja jättää meidät yksin. Tai että minä olenkin kelvoton ketale ja hylkään heidät. Mutta elämä on muutenkin niin ennustamatonta, että turha murehtia. Kyllä sitä pärjää lähes kaikissa asioissa kuitenkin! Edes jotenkuten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vastaa:

Olen kanssanne ihan samaa mieltä siitä, että suhteeseen ei kannattaisi hypätä jos ei halua samoja asioita. Minä vain ajattelin, että alkaisin haluta, kun asia on kuitenkin aina ajoittain kutkuttanut. Tavallaan se houkuttelee vieläkin. Pelkään vain tehdä lopullisen päätöksen. 

Näin anonyyminä kehtaan paljastaa, että kerran ehkäisyn kanssa kävi vahinko (kumi hajosi), mutta päätimme silti jättää jälkiehkäisyn hakematta, koska kierron vaiheen vuoksi raskauden mahdollisuus oli epätodennäköinen. Silloin jopa hetkellisesti toivoin, että kävisikin vahinko, ettei tarvitsisi itse tehdä päätöstä. Teidän, tämä on naurettavaa. Mutta se olisi ollut alkukauhistuksen jälkeen varmasti ihan iloinen yllätys. 

Niin ei käynyt, ja nyt kun asia pitäisi muka päättää itse, en taas tiedä mitä haluan.

 

Kyllä nyt kovast

''Kyllä nyt kovasti tuntuu, että tulet katumaan, jos lähinnä epämääräisen pelon takia jätät lapsen hankkimatta. Kun se kerran nytkin houkuttelee, ja olet jo kerran ollut valmis ottamaan lapsen vastaan jos niin olisi käynyt. 

Itse valitsin lapsettomuuden, juurikin koska ajattelin että olen hiljaisuutta ja rauhaa rakastava introvertti joka en jaksaisi lapsiperheen meteliä ja kaaosta. Ja elämä oli menevänä kolmekymppisenä sinkkuna kivaa sellaisenaan, ei siihen lapsia tarvittu, eikä miestäkään. Se katumus iski sitten kun esivaihdevuosioireet tuli päälle vähän päälle nelikymppisenä. Siinä vaiheessa ei ollut enää muuta tehtävissä kuin surra asia läpi. Että näin minä sitten valitsin. Se mitä en ollut ymmärtänyt kun tein valintani oli, että vaikka ei tekisikään lapsia, niin elämäntyyli ei tule silti säilymään sellaisena sinkkuelämää-tyylinä, että siihen pörräämiseen kerta kaikkian kyllästyy ja sitten elämä tuntuu tyhjältä kun ei ole perhettäkään mistä useimmat saa sisältöä elämäänsä. Tavallaan mä kasvoin henkisesti aikuiseksi vasta silloin, kun biologia ei enää sallinut lisääntymistä, vasta silloin olin valmis lopettamaan pitkittyneet opiskelijamaiset bilevuodet (tai vuosikymmenet).''

Kyllä elämässä pitää olla perheen lisäksi muutakin sisältöä. Ei ne lapset ole koko elämäänsä vanhemmassaan kiinni, hekin alkavat elämään omaa elämäänsä. Jos näin asennoituu, että elämä ei ole muuta kuin perhe, niin perheellisellekin tulisi tyhjyys vastaan viimeistään lasten muutettua tai eläkkeellä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en oikein koskaan ole halunnut lapsia. Nyt olen vahingossa raskaana, hyvässä pitkässä suhteessa kyllä. Mies oli lasten suhteen myönteisempi, mutta ei hänkään varsinaisesti lasta ole halunnut. Testin jälkeen oli pienessä shokissa mutta nyt on todella innoissaan, uskon että hänestä tulee tosi hyvä isä. Minä taas sitten... En ole totaalisen innoissani. Mutta olen alkanut kasvaa tähän! Ikää jo sen verran, 38v kun lapsi syntyy, että ellen nyt tähän olisi ryhtynyt eli antanut raskauden jatkua, niin se olisi ollut päätös olla tekemättä koskaan. Ja jos en olisi tullut vahingossa raskaaksi, en usko että lapsia olisi ikinä minulle tullut. Voi tämä vieläkin mennä pieleen tietenkin, ja se tuntuu ajatuksena musertavalta. Olen kiintynyt tuohon sikiöön jo tässä vaiheessa yllättävän paljon. Vaikka hirvittääkin koko asia joka toinen päivä.

Ei tässä tainnut vertaistukea tai muuta paljon tulla, mutta kerroin vaan tämän pienen tarinan :D

Sinusta tulee varmasti hyvä äiti. Vai voiko sanoa, että olet jo.

Jos sukupuolet olisi toisinpäin niin täällä olisi joka nainen huutamassa että älä välitä miehestä ja miehen mielipiteestä vaan hankkiudu raskaaksi vaikka salaa että saat sen haluamasi lapsen

Suosittelen lasten hankkimista (tai siis saamista, yrittämistä) silloin jos on asiasta oikeasti varma. Lapsiperhearki voi olla tosi rankkaa tai kivaa ja helppoa, vauvavuosi voi olla ihan todella raskas tai tosi helppo, tai mitä vaan siltä väliltä. Itselläni siis on pieni lapsi ja toinen kohta tulossa ja kaikki on tosi hyvin, mutta kyllä tähän elämänmuutokseen täytyy olla henkinen palo suorastaan melkeinpä ja että on valmis laittamaan kaiken muun tarvittaessa sivuun tai siirtämään toiseen ajankohtaan tai vuosien päähänkin lasten takia. Elämä lasten kanssa on tosi sitovaa. Omaa aikaakin saa hyvin järjestettyä kyllä, ei sitäkään kannata pelätä, mutta kyllä sellainen henkinen varmuus kannattaa olla ennen kuin tähän lähtee. 

Meillä oli vastaava tilanne aikoinaan. Mies halusi ainakin yhden lapsen, mä en yhtään. En tuntenut itseäni luontevaksi lasten kanssa, enkä vauvoista pitänyt.

Työpaikallekin kun joku pölähti uutukaisen kanssa, en tosiaan ollut ekana ihailemassa ja sylittelemässä. Lähinnä pari kohteliasta sanaa tuoreelle vanhemmalle.

Sisarukset kun sai lapsia, niin onnea heille, muuten ei kiitos. Olihan sitä painostusta. Äiti ja siskot jatkuvasti sylitti mulla pieniä, että jos tarttuis vauvakuume. Ei tarttunut.

Mies tiesi asian alusta saakka. Eikä hän painostanut jne. Oltiin oltu 8 vuotta yhdessä, kun kosi.. olin hämilläni ja yhä lapsikielteinen. Hän kertoi, että teki päätöksen. Ei usko, että muutoin hyvää sielunkumppania löytäisi, joten hän ottaa mut mieluummin kuin lapsen jota "ei tunne". ;)

Vuosia vieri ja uraa tuli tehtyä, matkusteltiin paljon. Häistä 7 vuotta myöhemmin lääkäri huomasi mun olevan raskaana.

Mulla oli ollut ongelmia uuden hormonikierukan asennuksen kanssa, niin siihen väliin sitten oli hedelmöittyminen tapahtunut.

Jokainen sielu muassa huusi aborttia NYT, mutta gyne pyysi nukkumaan yön yli. Juttele miehen kanssa, ethän sä tuosta nuorene (35).

Mies ilahtui aivan liikaa uutisesta. Melkein hysteriaa lähestyttiin.

Jotain muassa napsahti ja jäin miettimään. Olihan tuossa ollut jo kurja kriisivaihe, että mitäs nyt? Tässäkö tää elämä oli? Oravanpyörä alkoi puuduttamaan. Entäs jos mä en osaa? En rakasta? Oon hirviö. Haluun lähtee.. No, olihan mulla (lapsella) hiton hyvä mies ja tukeva tukiverkko.

Teen miehelle lapsen!

36 v musta tuli äiti ja 38 vuotiaana toisen kerran. Mä hurahdin noihin muksuihin aivan täysillä ja äityyteen. Muissakin oli olemassa ne aihiot kuitenkin. 

Nyt oon sitten ollut kotona näiden rakkaiden kanssa 9 vuotta, eikä loppua ole näkyvissä. Mies on pitänyt sapattivuotta ja ollaan pesitty.

Vähän meni ääripäästä toiseen. 😄 

En muista lapsista kummosesti vieläkään välitä. Siedän lasten kavereita.  😉

Maallekin muutettiin, että on tilaa telmiä. Lasten takia. Mä urbaani kaupungin sykettä rakastava nainen. Takkini kääntänyt nyt kymmeniä kertoja. Kuka mä nyt olenkaan, niin mä pidän siitä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi et halua lapsia, eikö kumppani ole oikea?

Tyhmempikin tajuaa, että naiselle lapsen hankkiminen on aivan erilainen prosessi ja sitoumus kuin miehelle. Miehen ei tarvitse kärsiä raskautta, synnyttää, imettää ja kärsiä mahdollisista raskauden ja synnytyksen aiheuttamista komplikaatioista. Miehen ei tarvitse stressata että meneekö pidätyskyky ja palautuuko keho koskaan. Miehelle lapsensaanti ei myöskään vaikuta uraan tai opiskeluihin mitenkään. Mies voi jatkaa elämäänsä kuin mikään ei olisi muuttunut, ja niinhän osa miehistä tekeekin. Aika paljon on myös miehiä jotka ei kestäkään pikkulapsiarkea, naisena on aina riski päätyä yksinhuoltajaksi.

Joten ihmettelenkin miksi monet ihmiset suhtautuvat niin kasuaalisti lastenhankintaan? 

Kuinka kauan olet jo valehdellut miehelle että mies pysyisi suhteessa että kyllä sinä joskus vielä lapsen haluat vaikka todellisuudessa et halua. Onko käynyt niin että olet vain lupaillut että saat miehen kustantamat ja ja järjestämät edut ja hyödyt kun tiedät itsekin että jos olisit ollut rehellinen heti alussa niin mies ei olisi jäänyt suhteeseen kun selvästikin haluaa lapsen?

"En muista lapsista kummosesti vieläkään välitä. Siedän lasten kavereita."

Omat lapset on ihan eri asia kuin tuntemattomien rääkyvät räkänokat. Omia lapsia on lähes mahdoton olla rakastamatta enemmän kuin elämää itse. 

Mieti haluatko elää lapsiperhe-elämää 24/7. Millaisena näet tulevaisuuden? Mitä asioita siihen kuuluisi? Minusta lapsiperheen paras puoli on, että sinulla on tiivis yhteisö, lauma. Haluatko sitä ja pystytkö kantamaan vanhemman vastuun? Miehen varaan ei kannata laskea.

Oma valintani oli lapsivapaus. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan olet jo valehdellut miehelle että mies pysyisi suhteessa että kyllä sinä joskus vielä lapsen haluat vaikka todellisuudessa et halua. Onko käynyt niin että olet vain lupaillut että saat miehen kustantamat ja ja järjestämät edut ja hyödyt kun tiedät itsekin että jos olisit ollut rehellinen heti alussa niin mies ei olisi jäänyt suhteeseen kun selvästikin haluaa lapsen?

Mitä ihmettä sinä vaahtoat? Asia ei kosketa sinun elämää mitenkään. On ihan normaalia epäröidä ja pohdiskella noin isoa asiaa monelta kantilta. Enemmän minä ihmettelen niitä naisia, jotka tehtailevat lapsia heppoisin perustein ties mille poikaystäville ym säädöille, ja sitten vielä huulipyöreinä ihmettelevät kun ei se ukko kosikaan vaikka lapsikin tehtiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan olet jo valehdellut miehelle että mies pysyisi suhteessa että kyllä sinä joskus vielä lapsen haluat vaikka todellisuudessa et halua. Onko käynyt niin että olet vain lupaillut että saat miehen kustantamat ja ja järjestämät edut ja hyödyt kun tiedät itsekin että jos olisit ollut rehellinen heti alussa niin mies ei olisi jäänyt suhteeseen kun selvästikin haluaa lapsen?

Mitä ihmettä sinä vaahtoat? Asia ei kosketa sinun elämää mitenkään. On ihan normaalia epäröidä ja pohdiskella noin isoa asiaa monelta kantilta. Enemmän minä ihmettelen niitä naisia, jotka tehtailevat lapsia heppoisin perustein ties mille poikaystäville ym säädöille, ja sitten vielä huulipyöreinä ihmettelevät kun ei se ukko kosikaan vaikka lapsikin tehtiin. 

Eli siis se ilmeisesti sinun mielestä on ok myös se jos mies vain lupailee naiselle lasta sitten joskus vaikka ei koskaan edes haluaisi lasta vaikka varsin hyvin tietää että nainen haluaa lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan olet jo valehdellut miehelle että mies pysyisi suhteessa että kyllä sinä joskus vielä lapsen haluat vaikka todellisuudessa et halua. Onko käynyt niin että olet vain lupaillut että saat miehen kustantamat ja ja järjestämät edut ja hyödyt kun tiedät itsekin että jos olisit ollut rehellinen heti alussa niin mies ei olisi jäänyt suhteeseen kun selvästikin haluaa lapsen?

Eihän tässä ole sanottu, että olisi valehdeltu miehelle. Moni mies voi ajatella, että kyllä sen naisen mieli vielä muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa iässä se "ehkä joskus" alkaa olemaan nyt tai ei koskaan. Kannatta miettiä loppuun asti tämä asia jottei oma passiivisuus jää harmittamaan koko loppuelämän ajaksi. Mennyttä aikaa ei saa takaisin.

Juuri näin. "Ehkä joskus" on aina tällä hetkellä ehdoton "ei", mutta 34-vuotiaana se voi myös tarkoittaa "ei ikinä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan olet jo valehdellut miehelle että mies pysyisi suhteessa että kyllä sinä joskus vielä lapsen haluat vaikka todellisuudessa et halua. Onko käynyt niin että olet vain lupaillut että saat miehen kustantamat ja ja järjestämät edut ja hyödyt kun tiedät itsekin että jos olisit ollut rehellinen heti alussa niin mies ei olisi jäänyt suhteeseen kun selvästikin haluaa lapsen?

Eihän tässä ole sanottu, että olisi valehdeltu miehelle. Moni mies voi ajatella, että kyllä sen naisen mieli vielä muuttuu.

Eikö miehet saisi ajatella ja toimia samalla tavalla kun ne naiset toimii jotka haluaa lapsen semmoisen miehen kanssa joka ei halua lapsia?

-eri

"Sinusta tulee varmasti hyvä äiti. Vai voiko sanoa, että olet jo."

(Tässä olisi pitkä viestini ja tämä lainaamani vastaus, jos täällä toimisi lainaustoiminto kunnolla, nyt piti manuaalisesti lainata)

Kiitos tosi kauniista sanoistasi! Hormonit huurussa näköjään, kun tuli ihan kyyneleet silmiin :D hupsua.