Miten päästä eroon vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ymmärrän että tunteiden järkeistäminen auttaa yms. Mutta itsellä se fyysinen rekatio ei ole sellainen, että voin vaan sanoa että syke vähän nousee tässä yms. Se on paniikkireaktio, jossa sun alkukantaset aivot laittaa sun sydämen täysteholle ja rytmihäiriöitä tulee niin että mun on pakko mennä lattialle makaamaan haukkomaan happea ja tärisemään. Pystynkin tehdä noin vähemmän ahdistavissa tilanteissa, mutta jos se tilanne on todella ahdistava en pysty järkeistämään reaktiota pois. T. Ap

Toi on sitten ikävämpi, enkä tiedä miten tuosta saisi itseään ohjattua pois... :( Mä olisin sinuna turvautunut jo lääkkeisiin, niin rajulta tuo kuulostaa. 

t. Se sykkeen kuuntelija ja järkeistäjä

Joo, ei se mitään, tietenkin on vaikeaa ymmärtää toisia kun ei tiedä tarkemmin. Oon viimeseen asti yrittänyt pärjätä omin avuin, vaikeaahan se on mutta haluan yrittää vielä. T.ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkitys ja terapia. Turvalliset ihmissuhteet mistä niitä sitten löytyykin.

Haluaisin yrittää ilman lääkitystä, tai no propralia kyllä käytänkin. Ironista, mutta myös terapiaan menemättömyys kuuluu sosiaaliseen välttämiseen. T. Ap

Oletko kokeillut nettiterapiaa? On ilmainen ja lääkäri kirjoittaa lähetteen. Teen itse sitä parhaillaan saman vaivan takia... Ei siinä mitään menetäkään.

Olen miettinyt, mutta siinäkin saisin varmaan ensimmäisellä minuutilla paniikkikohtauksen. Ehkä tosin ammattilainen osaa suhtautua siihen jotenkin luonnollisemmin kai? :,D t.ap

Sitä tehdään itsekseen, ei siis nettipu

"Ahaa, onnistuukohan vaan lääkärin soitolla? Siis onko toi vähän niinkun omahoito-ohjelma? T.ap"

Joo, on. Kannattaa kokeilla, saisitko puhelinajan kautta sinne lähetteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla loppui lähes kuin seinään ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lienekö joku hormonaalinen juttu siinäkin..?

Miksiköhän tätä on alapeukutettu? Aika yleistä itse asiassa että lasten saanti helpottaa sosiaalisia pelkoja. Vaikuttaa myös miehiin kun huomio siirtyy oman itsensä tarkkailusta lapseen. 

Koska lapsia ei hankita vaan sen takia, että itse jotenkin sillä saisi paremman mielen. Moni meistä tässäkin keskustelussa saattaa olla lapsettomia ihan tarkoituksella. Minä mukaanlukien.

Ap kysyi "Onko sinulla ollut ennen sosiaalisten tilanteiden pelko ja pääsit siitä yli? Mitä teit?"

Nytkö ei saakaan vastata rehellisesti kun joku vela voi olla paikalla? Aika ääliö olet tai ainakin hemmetin itsekeskeinen. Kukaan ei

Täällä saa alapeukuttaa ja yläpeukuttaa mitä vain kommenttia, turha siitä on vetää hernettä nenään ja ja haukkua jotain random kommentoijaa ääliöksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla loppui lähes kuin seinään ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lienekö joku hormonaalinen juttu siinäkin..?

Miksiköhän tätä on alapeukutettu? Aika yleistä itse asiassa että lasten saanti helpottaa sosiaalisia pelkoja. Vaikuttaa myös miehiin kun huomio siirtyy oman itsensä tarkkailusta lapseen. 

Koska lapsia ei hankita vaan sen takia, että itse jotenkin sillä saisi paremman mielen. Moni meistä tässäkin keskustelussa saattaa olla lapsettomia ihan tarkoituksella. Minä mukaanlukien.

Kuule kun yhtä lailla ketjussa voi olla joku joka vaikka pelkää lapsen hankkimista sosiaalisen pelon vuoksi, eikä ole tullut ajatelleeksi että se lapsen saanti itsessään voikin jopa helpottaa vaivaa. 

Tai pahentaa...

"Täällä saa alapeukuttaa ja yläpeukuttaa mitä vain kommenttia, turha siitä on vetää hernettä nenään ja ja haukkua jotain random kommentoijaa ääliöksi" 

Kommentoija esitti että lapsi olisi hankittu sen takia, että itse jotenkin saisi paremman mielen. Se oli ääliömäistä. Kukaan ei sanonut mitään sellaista eikä ehdottanut lasta hoitokeinoksi. Kunhan vaan pari kirjoittajaa totesi että omalla kohdalla pelko hälveni raskauden/äitiyden myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkitys ja terapia. Turvalliset ihmissuhteet mistä niitä sitten löytyykin.

Haluaisin yrittää ilman lääkitystä, tai no propralia kyllä käytänkin. Ironista, mutta myös terapiaan menemättömyys kuuluu sosiaaliseen välttämiseen. T. Ap

Oletko kokeillut nettiterapiaa? On ilmainen ja lääkäri kirjoittaa lähetteen. Teen itse sitä parhaillaan saman vaivan takia... Ei siinä mitään menetäkään.

Olen miettinyt, mutta siinäkin saisin varmaan ensimmäisellä minuutilla paniikkikohtauksen. Ehkä tosin ammattilainen osaa suhtautua siihen jotenkin luonnollisemmin kai? :,D t.ap

Kokeile vaikka alkuun tuota ketjuun linkattua mielenterveystalon omahoito-ohjelmia.

 

Voi myös olla hyvä idea tutustua johonkin itsetuntoa käsittelevään kirjaan, ihan rauhassa omassa tahdissa, ilman terapeutin painostusta. 

Monella on myös syömishäiriö hellittänyt lapsen saannin myötä.

- ohis

Ei kai siitä jännittämisestä koskaan eroon pääse, mutta sen kanssa voi oppia tulemaan toimeen.

Sekin jo auttaa, kun ei enää peittele ja häpeä sosiaalista jännittämistä. Se jotenkin pienentää ongelmaa, kun paljastumisen pelko jää pois. 

^ ei omahoito-ohjelmassa ole terapeuttia, vaan se tehdään kokonaan itsenäisesti. Suosittelen kyllä minäkin lukemaan aihepiirin kirjallisuutta

Voisin kyllä kokeilla lukea jotain tuollaista kirjaa, kun tykkään lukea päivittäin. Ehdotuksia voi laittaa (: t.ap

Vierailija kirjoitti:

Menemällä sosiaalisiin tilanteisiin.

Opin sen vasta vanhalla iällä.

Kaikki mokaa, melkein kaikki pelkää mitä niistä ajatellaan ja maailma ei lopu, vaikka jotain noloa tapahtuisi.

Ja kun niihin sosiaaliseen tilanteisiin menee, ei tarvitse ajatella olevansa menossa esiintymään johonkin. Olet siellä joukon jatkona, yhtenä muiden mukana, kuuntelet ja katselet muita ja totuttelet rauhassa.

Minua auttoi vertaistukea todella paljon. Oli helpompi olla, kun tiesi muiden olevan yhtä kauhuissaan. 

Minusta siinä on kyse koko perheen osaamattomuudesta. Ihmisyystaitoja ei opetettu silloin kun niitä olisi pitänyt opettaa ja aikaa olisi ollut vuosia mutta koko homma hukattiin ja pilattiin. Vaikea sitä on enää korjata, siihen tarvittaisiin uusi perhe. Meillä oltiin vähäpuheisia, kylmiä, ajattelemattomia ja julmia kiusaajia kotona. Vuodesta toiseen. Jäin ihan yksin ja hylätyksi ja tunnepuolella vallitsevana olikin sitten pelko ensimmäiset vuosikymmenet. Kauheaa on ollut, onneksi maailmassa on suurimmaksi osaksi terveempiä ihmisiä mutta eivät hekään hyväksy pelkääjiä. Mutta rakkautta on siis olemassa vaikka itse jäisi siitä osattomaksi. Aikuisena voi löytää parempia ihmisiä mitä oma perhe oli.

Olin itse samassa tilanteessa noin 6v sitten. Elämässäni oli tapahtunut kaikenlaista traumatisoivaa ja mieheni alisti minua monella tavalla. Olin todella pelokas ja arka, punastuin aina kun joku jutteli minulle, tärisin kun aloin panikoida. En päässyt ruokakaupasta ulos välillä ostosten kanssa kun pelkäsin kassalle menoa.

Jälkikäteen olen tajunnut että minulla oli aina katse sisäänpäin, en elänyt niin että olisin keskittynyt siihen mitä näin ulkona vaan siihen miltä minusta kaikki tuntui. 

Toki silloin en olisi edes osannut katsoa ulospäin. Lopulta erosin, menin työhön jossa hoivasin sairaita ja vanhuksia. Pikkuhiljaa, muiden hyväksyessä minut, aloin itsekin hyväksyä itseni. Pysyin katseilta piilossa kunnes kestin ne katseet ja opin armollisemmaksi.

Vielä tänäkin päivänä jännitän vieraita ihmisiä, mutta olen työssä jossa joudun palaverissa puhumaan monen ihmisen kuullen, enkä enää jännitä niitä tilanteita juurikaan, tutut työkaverit ympärillä. 

Omat lapset auttoi ehkä eniten, niiden seurassa olet rakastettu sellaisena kun olet. Ja uusi mies, joka aina muistaa kehua minua, vaikka tuntisin itseni rumaksi tai huonoksi. Hiljalleen olen parantunut siitä elämäni kamalimmasta sairaudesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta. 

Ainii, ja urheilu, juoksulenkit vie stressiä pois todella tehokkaasti. Sen jälkeen olo on vapautuneempi ja rento. 

-Itseään tulee altistaa sosiaalisille tilanteille usein. Jos asioit kerran vuodessa tiskillä kaupassa, niin ei ihme, että ahdistaa entisestään. Kun säännöllisesti tekee jotain, niin huomaa, että ei tähän kuolekaan.

-Ota tavoitteeksi sosiaaliset kontaktit, joissa voi asioida vain hetken toisen ihmisen kanssa: asioita kaupan kassalla pikakassan sijaan, lainaat kirjastosta kirjan tiskiltä lainausautomaatin sijaan jne. Näin ei tarvitse jännittää, että tilanteessa pitäisi olla loputtoman pitkään.

Voimia sinulle, olet varmasti mitä ihanin ihminen, kunhan muut pääsevät tutustumaan sinuun! :)

Nuo on monesti sukurasitteisia ongelmia. Silloin niistä luultavasti kärsii, kun ne on kirjaimellisesti dna:ssa. Ainakin alempi kynnys saada oireita. Näin on omassa suvussa. Kouluaikoina oli usein vaikeaa kaikenlaisissa esiitymisissä ja esillä olossa. Intti tuntui alkuksi ylitsepääsemättömältä koska siellä joutuu juuri näihin esiintymis testeihin suuren porukan silmien alla, alokas aikana. Jotenkin sain ne tsempattua läpi ja loppuaika menikin hyvin kun sai pelot melko pitkälle voitettua. Työelämässä taas oireet palasi ja jouduin turvautumaan lääkkeisiin joilla sain taas homman haltuun. Nykyään oikeastaan nautin esillä olosta. Harrastukseni vuoksi myös esiinnyn usein. Joten aina on toivoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menemällä sosiaalisiin tilanteisiin.

Opin sen vasta vanhalla iällä.

Kaikki mokaa, melkein kaikki pelkää mitä niistä ajatellaan ja maailma ei lopu, vaikka jotain noloa tapahtuisi.

Niin, se on vaan tosi ahdistavaa kun voin saada paniikkikohtauksen vaan perus ihmiskohtaamisesta, makoilla tuolla keskellä lenkkitietä sitten viattomien ihmisten vaivana : D t. Ap

Opettele hengittämään.

Lähtökohta pitäisi olla syiden kartoitus ja siitä eteenpäin kuntoutus ja tunne-elämän oikaisu samalle radalle muiden kanssa. Tätä ongelmaa on hoidettu aina tyhmästi 🤬

ei ainakaan mitään hullunpilleriä kannata ottaa.ihan viinalla vaan aloitat.se on toiminut ennenkin.siperia opettaa eli menet vaan ihmisten keskelle.

Vierailija kirjoitti:

Mulla loppui lähes kuin seinään ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lienekö joku hormonaalinen juttu siinäkin..?

Lapsen takia täälläkin. Halusin ajatella lapsen etua ensin. Hakeutua tilanteisiin jossa lapsella on ikäistänsä seuraa ja mennä paikoihin, joihin ei muuten menisi. Äitikerhoissa oli selvästi muitakin ujoja ja sosiaalisesti kömpelöitä. Lastentapahtumissa, uimahalleissa ynnä muussa et ehkä suoraan ole vuorovaikutustilanteissa toisten kanssa, mutta omalle epämukavuusalueelle astuminen kasvattaa kyllä ihan helvetisti ja antaa luottamusta, että tästähän selviää ja sitä kautta sosiaalinen fobia kyllä helpottuu. Pitää uskaltaa altistua ja vältellä välttelyä.