Miten päästä eroon vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta?

Viinaa vaan naamaan...tai kourallinen jotakin nappeja..ei enää jänskätä,ja nautit olostasi keskipisteenä..

Pelko menee ohi, kun lakkaat ajattelemasta, että pelkoa (tai sitä paniikkikohtausta) ei saisi tulla ja olla, vaan ymmärrät, että pointti on juuri siinä, että tekee silti. Ironista, mutta näin on.

 

Onko sulle kukaan opettanut mitään tekniikoita, joilla saat paniikkikohtauksen sen verran hallintaan, että voit odottaa sen ohi menoa ja tiedät, ettet ole kuolemassa? Yleensä ne liittyvät joko jollekulle puhumiseen  kohtauksesta tai jostain muusta asiasta, (mutta se ei ehkä toimi sun kohdalla) tai johonkin aistihavaintoon keskittymiseen. Joillain on taskussa stressipallo, jota keskittyvät puristelemaan, jotkut puristaa kynsiään kämmeneensä, kolmannet pureskelee turkinpippuria. Pointti on siinä, että ei se niin kamalaa ole, jos se kohtaus tulee. Joskus siitä on vaivaa muille, mutta ihan taatusti niistä muistakin on joskus vaivaa. Meillä kaikilla on oikeus olla vähän vaivalloisia., myös sinulla. Sekaan vaan!

psykiatrilta nappeja - ei vitsi

Myönteisiä ja korjaavia kokemuksia pitäisi jotenkin saada aikaiseksi, mutta miten niitä tulee kun aina on vaikeeta?

Vierailija kirjoitti:

Pelko menee ohi, kun lakkaat ajattelemasta, että pelkoa (tai sitä paniikkikohtausta) ei saisi tulla ja olla, vaan ymmärrät, että pointti on juuri siinä, että tekee silti. Ironista, mutta näin on.

 

Onko sulle kukaan opettanut mitään tekniikoita, joilla saat paniikkikohtauksen sen verran hallintaan, että voit odottaa sen ohi menoa ja tiedät, ettet ole kuolemassa? Yleensä ne liittyvät joko jollekulle puhumiseen  kohtauksesta tai jostain muusta asiasta, (mutta se ei ehkä toimi sun kohdalla) tai johonkin aistihavaintoon keskittymiseen. Joillain on taskussa stressipallo, jota keskittyvät puristelemaan, jotkut puristaa kynsiään kämmeneensä, kolmannet pureskelee turkinpippuria. Pointti on siinä, että ei se niin kamalaa ole, jos se kohtaus tulee. Joskus siitä on vaivaa muille, mutta ihan taatusti niistä muistakin on joskus vaivaa. Meillä kaikilla on oikeus olla vähän vaivalloisia., myös sinulla. Sekaan vaan!

Kiitos, ahdistaa juuri tuo kuoleman pelko kun sydän alkaa hakkaamaan täysiä. Pitäisi jotenkin oppia olematta pelkäämästä sitä. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, ahdistaa juuri tuo kuoleman pelko kun sydän alkaa hakkaamaan täysiä. Pitäisi jotenkin oppia olematta pelkäämästä sitä. T. Ap

 

Eikä, kun nimenomaan annat itsesi pelätä. Mutta menet ja teet silti.  Kerrot itsellesi järjellä, että tuntuu pahalta, mutta oikeasti tässä ei ole mitään kuoleman vaaraa. Erotat toisistaan järjen jolla tiedät ja ohjaat itseäsi, ja tunteen, joka voi tuntua siellä taustalla, mutta joka ei johda sinua.

ymmärrän, että et halua pelätä, koska varsin kammottavaltahan se tuntuu - mutta tunteitaan ei voi estää. Voi vain toimia niistä huolimatta järkevällä tavalla ja etsiä niille tunteille jonkun muun ilmaisutavan. 

 

ne korjaavat kokemukset eivät tule siitä, että pelko jotenkin taikasauvalla huitaisten katoaisi, vaan siitä, kun huomaa, että kas vain, en taaskaan kuollut ja loppujen lopuksi sain senkin asian hoidettua, vaikka koville otti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menemällä sosiaalisiin tilanteisiin.

Opin sen vasta vanhalla iällä.

Kaikki mokaa, melkein kaikki pelkää mitä niistä ajatellaan ja maailma ei lopu, vaikka jotain noloa tapahtuisi.

Niin, se on vaan tosi ahdistavaa kun voin saada paniikkikohtauksen vaan perus ihmiskohtaamisesta, makoilla tuolla keskellä lenkkitietä sitten viattomien ihmisten vaivana : D t. Ap

Aloita käymällä vain omalla pihalla. Jos se jo onnistuu, niin kävele vaikka 50 m päähän ja takaisin. Sitten pidennät pikkuhiljaa matkaa. Ja tämä kaikkien muidenkin sosiaalisten tilanteiden kanssa. Aloita ihan pienestä ja kasvata pikkuhiljaa tavoitetta. Muista, että tunteet ovat vain tunteita. Ne eivät voi vahingoittaa sinua, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Äläkä lannistu, jos tulee epäonnistumisia. Yrität sitten vain uudestaan.

Itselläni auttoi myös häpeän tunnistaminen ja käsittely. 

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/sosiaalisen-jannittamisen-…

Ajattelen, sinulla on ainakin yksi etu puolellasi. Olet kiinnostunut muutoksesta. Et ole luovuttanut.

Läheiselläni on vähän samantyyppinen pulma, vaikka ei sama olekaan. Mut hänen kauttaan tiedän hieman, minkälaisesta asiasta voi olla kysymys.

Oletkohan minkä ikäinen? Läheiseni on nuori, mutta kuitenkin täysi-ikäinen. Hänellä oireilu alkoi korona-aikaan; joskin ei ole tiedossa, minkä verran korona-ajalla oli vaikutusta tämän pulman syntymiseen. Läheiselläni menee tällä hetkellä aiempaa paremmin. On tavannut lääkäriä, psykiatria, sairaanhoitajaa. Lääkkeitä, eri tyyppisiä, on tarjottu, mutta käsittääkseni ei ole halunnut niitä kokeilla. On ollut jossain määrin motivoitunut altistamaan itseään tilanteille.

Pienen pienikin altistus riittää alkuun. Se voi olla itsessään palkitsevaa. Lisäksi voit palkita itse itseäsi, hyvällä kirjalla, suihkulla, teehetkellä tms., mikä sinusta hyvältä tuntuukaan.

Et ole ongelmasi kanssa yksin. Tämänkaltainen on yllättävän yleistä. Kaltaisiasi on muitakin. 

Aloita käymällä vain omalla pihalla. Jos se jo onnistuu, niin kävele vaikka 50 m päähän ja takaisin. Sitten pidennät pikkuhiljaa matkaa. Ja tämä kaikkien muidenkin sosiaalisten tilanteiden kanssa. Aloita ihan pienestä ja kasvata pikkuhiljaa tavoitetta. Muista, että tunteet ovat vain tunteita. Ne eivät voi vahingoittaa sinua, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Äläkä lannistu, jos tulee epäonnistumisia. Yrität sitten vain uudestaan.

kiitos, pitää kyllä näin yrittää tehdä, teinkin viime viikolla yhden jutun, jota olen monta vuotta lykännyt. Toisenkin, joka meni sitten rajan yli ja sain pahimman paniikkikohtaukseni. Täytyy vain yrittää tunnustella että menee pikku hiljaa, mutta ei sitten taas aivan väsytä itseään. T. Ap

29 jatkaa.

Läheiselläni ei ole vertaistukea. Ei ole ehkä halunnutkaan. Toisaalta hänen fobiansa vaikeuttaa joka päiväistä elämää/joka päiväisen elämän toimintoja, mutta on silti niin harvinainen fobia, että saman tyyppistä vertaistukea voisi olla vaikea löytää. 

Sosiaalisten tilanteiden pelko on kuitenkin melko yleinen ilmiö. Monikin kärsii siitä enemmän tai vähemmän. Ainakin toisinaan.

Luulen, netin kautta voisi olla löydettävissä vertaistukea. Jopa sellaista, jossa fobian tyyppi/määrä olisi samankaltaista kuin sinulla ap.

Joskus myös vertaistuen antaminen voi olla hyvin palkitsevaa. 

Voisiko vertaistuki olla juttusi, ap?

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, sinulla on ainakin yksi etu puolellasi. Olet kiinnostunut muutoksesta. Et ole luovuttanut.

Läheiselläni on vähän samantyyppinen pulma, vaikka ei sama olekaan. Mut hänen kauttaan tiedän hieman, minkälaisesta asiasta voi olla kysymys.

Oletkohan minkä ikäinen? Läheiseni on nuori, mutta kuitenkin täysi-ikäinen. Hänellä oireilu alkoi korona-aikaan; joskin ei ole tiedossa, minkä verran korona-ajalla oli vaikutusta tämän pulman syntymiseen. Läheiselläni menee tällä hetkellä aiempaa paremmin. On tavannut lääkäriä, psykiatria, sairaanhoitajaa. Lääkkeitä, eri tyyppisiä, on tarjottu, mutta käsittääkseni ei ole halunnut niitä kokeilla. On ollut jossain määrin motivoitunut altistamaan itseään tilanteille.

Pienen pienikin altistus riittää alkuun. Se voi olla itsessään palkitsevaa. Lisäksi voit palkita itse itseäsi, hyvällä kirjalla, suihkulla, teehetkellä tms., mikä sinusta hyvältä tuntuukaan.

Et

Kiitos! Olen 19v, teini-ikäni kärsinyt ongelmien kanssa. Mutta itsekin tosiaan mietin, että vaikka tilanne vaikuttaisi kuinka pahalta, on sentään jotain, että vielä pitää toivoa yllä. T. Ap

Oma sosiaalisten tilanteiden pelkoni on alkanut helpottaa, kun olen (pakon edessä) altistunut sosiaalisille tilanteille etenkin töissä, sillä työhöni kuuluu esim. esiintymistä. Olen vaan mennyt ja tehnyt, vaikka tuntuu, että kuolen (sekä pelkoon että näkyvästä jännittämisestä johtuvaan häpeään). Olen myös tavannut kavereitani siitä huolimatta, että heitäkin olen pelännyt ja käyttäytynyt pelkoni takia omituisesti. Lisäksi olen käynyt yli kahden vuoden ajan omakustanteisesti psykologin juttusilla ja työstänyt paljon pelkoani hänen avustuksellaan.

Se, että olen tullut hyväksytyksi omana tutisevana itsenäni on varmasti ollut suurin syy siihen, että pelko on alkanut helpottamaan. Ilman sosiaalisiin tilanteisiin menemistä en olisi tällaisia korjaavia kokemuksia saanut. Iso askel eteenpäin on ollut myös se, kun lakkasin tappelemasta pelkoani vastaan. Kun huomaan, että pelko hiipii pintaan, totean itselleni (joskus ihan ääneenkin), että nyt pelottaa ja tältä se tuntuu. Tunteen sanoittaminen ja hyväksyminen yleensä johtaa siihen, että tunne alkaa hiljalleen lieventyä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ihan kamalaa elämää rajoittavaa paskaa, mutta sen kanssa on mahdollista oppia kuitenkin tulemaan toimeen. Ei nyt helppoa aina ole vieläkään, mutta helpompaa kuin vaikkapa vuosi tai kaksi sitten. Suosittelen lämpimästi ammattiapua ja sitä, että lähdet vähän kerrallaan ylittämään itseäsi vaikka pelottaisikin. 

Alkuun jokin lääke ei välttämättä ole huono juttu. Sitten kun tulee kokemusta, niin tilanteisiin on helpompi mennä ilman lääkettäkin

Vagushermo

Vierailija kirjoitti:

Aloita käymällä vain omalla pihalla. Jos se jo onnistuu, niin kävele vaikka 50 m päähän ja takaisin. Sitten pidennät pikkuhiljaa matkaa. Ja tämä kaikkien muidenkin sosiaalisten tilanteiden kanssa. Aloita ihan pienestä ja kasvata pikkuhiljaa tavoitetta. Muista, että tunteet ovat vain tunteita. Ne eivät voi vahingoittaa sinua, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Äläkä lannistu, jos tulee epäonnistumisia. Yrität sitten vain uudestaan.

kiitos, pitää kyllä näin yrittää tehdä, teinkin viime viikolla yhden jutun, jota olen monta vuotta lykännyt. Toisenkin, joka meni sitten rajan yli ja sain pahimman paniikkikohtaukseni. Täytyy vain yrittää tunnustella että menee pikku hiljaa, mutta ei sitten taas aivan väsytä itseään. T. Ap

Hieno juttu! Siitä se lähtee, pikku hiljaa eteenpäin 

Vierailija kirjoitti:

Mulla loppui lähes kuin seinään ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lienekö joku hormonaalinen juttu siinäkin..?

Minullakin äitiys vei sosiaaliset pelot. Raskaus muuttaa aivoja. 

Mä oon nainen, ja harjoitellut nuoresta asti maskaamista ja sos.tilanteille altistumista, mutta eihän tää epämääräinen tunne lähde pois. Sen kanssa on vaan oppinut elämään jotenkuten, ja tiedostamaan sen että joudun aina potkimaan itseäni persuksille, jotta pelko ei ota liian suurta otetta. Puhuminen asiasta helpottaa myös paljon..

Työelämässä olen itseasiassa päätynyt sellaiseen rooliin, että joudun päättämään asioista ja ohjata, edustaa ja näyttää esimerkkiä tiimille. Jotenkin varmaan sellainen näyttämisen ja pärjäämisen halu on motivoinut mut tähän pisteeseen. Töissä vedän siis roolia, ja vapaa-ajalla olen se oikea minä (erittäin väsynyt sellainen). Ystäväpiirin olen tarkoituksella supistanut aika pieneksi, koska en jaksa liikaa ihmisiä ympärilläni.

Kärsin hikoilusta, punastumisesta ja äänen värinästä sosiaalisissa tilanteissa, minkä vuoksi oon miettinyt sitä propralin käyttöä. Ei tarttis niin kauheasti häpeillä omaa kehon reaktiota.

Maltillinen annos Opamoxia. Rivatril on myös hyvä vaihtoehto pitkävaikutteisuuden takia.

Näiden kanssa ei sitten yhtään alkoholia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkitys ja terapia. Turvalliset ihmissuhteet mistä niitä sitten löytyykin.

Haluaisin yrittää ilman lääkitystä, tai no propralia kyllä käytänkin. Ironista, mutta myös terapiaan menemättömyys kuuluu sosiaaliseen välttämiseen. T. Ap

Oletko kokeillut nettiterapiaa? On ilmainen ja lääkäri kirjoittaa lähetteen. Teen itse sitä parhaillaan saman vaivan takia... Ei siinä mitään menetäkään.