Jokainen lapsi haluaisi oikeasti olla vanhempiensa ainokainen!

Itsellä on vuosia vanhempi sisko, joka koko lapsuuteni ajan kiusasi ja terrorisoi minua (sekä FYYSISESTI että henkisesti). Varmasti sen seurauksena omaan surkean itsetunnon, joka taas on vaikuttanut koko elämääni todella kielteisesti.



Avoukkoni taas on viisilapsisesta perheestä ja on oikea itsekkyyden, epäsosiaalisuuden ja joustamattomuuden prototyyppi... Joten eivät ne sisarukset automaattisesti ole pelkästään myönteinen asia.

Ja kyllä täytyy sanoa, että on ollut vaikeaa parisuhteessa opetella jakamaan ja ottamaan toinen huomioon. Ja lapsena kaipasin niin kovasti leikkiseuraa ja ennen kaikkea ystävää, jolle voi kertoa yksityisiä asioita pelkäämättä että hän levittelee niitä ympäriinsä. Oma sisarus tuntee sinut niin hyvin ja tietää millaisia ongelmia perheessä on.



Nyt olen tavallaan sidottu äitiini, joka on melko yksinäinen. Olisi ollut ihanaa lähteä ulkomaille opiskelemaan ja jäädä kenties pysyvästi, mutta äidilläni ei ole ketään muuta. Ja kun hän kuolee, kukaan muu ei jaa kanssani muistoja lapsuudestani. Ja kenenkään kanssa en pysty nyt puhumaan edesmenneen isäni alkoholismista tai kaikista virheistä, joita vanhempani tekivät kasvatuksessa (osa niin tyhmiä että olen ihan vhainen), ja jotka tajuan nyt omien lasteni myötä.



Kyllä niin toivon että minulla olisi sisaruksia! Ja mielellään useampia, sillä sen yhden kanssa voikin käydä niin että kemiat eivät ollenkaan kohtaa, mutta useammasta löytyy helpommin se oikein läheinen.

Vaikka oikeasti ovat yleensä lellittyjä, eli saavat tahtonsa helpommin läpi, kuopuksilta ei vaadita yhtä hyvää käytöstä, kuopukset saavat muksia sisaruksiaan ja kiusatuksi tulon näyttely yms menee täydestä.

Kuopukset tosin ovat aina kaikessa jäljessä, kouluun meno, lukemaan oppiminen, pyörällä ajotaito jne. Kuopukset tuntevat tästä jonkinlaista alemmuutta. Itsekkäitä kuopuksista kasvaa, koska heiltä ei vaadita heikompien (pienempien) huomioon ottamista, kuten ei-kuopuksilta.

Vierailija:

Niin ja vasta nyt yli kolmikymppisenä olen havahtunut, että olenpas muuten tosi itsekäs. Olen miettinyt, miten voinkin olla, kolmilapsisen perheen kuopuksen luulisi oppineen jakamaan. Mutta mitä vielä, olen päinvastoin niin kasvanut siihen, että mitään et saa, ellet kauheasti taistele kaiken eteen. Ja jos jotain itsellesi saat, myös toden totta pidät sen itselläsi. Ja muita et paljon mieti.

On mun miehellä ollut kestämistä mun kanssa!

ja minulle on aina ollut selvää että haluan useampia lapsia. Mieheni on ollut ainoa lapsi ja hänelle oli myös selvää että haluaa ehdottomasti että lapsella pitää olla sisaruksia. Hän ainakin on lapsuudessaan kaivannut itselleen kovasti sisaruksia. Ja vaikka riidelty on niin sisarukset ovat minulle ainakin suuri rikkaus ja voimavara. Ja meillä on 4 lasta.

ja isosisarus kasvattaa eritavalla kuin pikkusisarus.



Vrt oma lapsi kasvattaa samoin kuin vanhempani ovat kasvattaneet, mutta eri tavalla.

ja ihanaa oli lapsuudessa ja nyt vanhempanakin!

Itse riitelin aina siskoni kanssa ja me emme ole koskaan ollut läheisiä. En kuitenkaan koskaan ole halunut olla ainoa lapsi.

Tuolle nuoremmalle olen pikemminkin " kakkos äiti" , mutta tuon keskimmäisen kanssa olemme aina olleet toistemme tuki ja turva, vaikka olemmekin riidelleet PALJON ja teini-iässä emme tulleet toimeen ollenkaan. Elämäni olisi huomattavasti köyhempää, jos minulla ei olisi sisaruksia. Itse en ainakaan henkilökohtaisesti toivoisi olevani ainoa lapsi.

Minä en ainakaan olisi halunnut olla vanhempieni ainokainen. Sisarestani on ollut minulle aina vain iloa ja onnea. Oli leikkikaveri pienenä ja nyt aikuisena minut oikeasti tunteva ystävä, jolle voi luottamuksella uskoa ilonsa ja surunsa.



Olisin ollut hyvin yksinäinen ilman sisaruksia. En allekirjoita väitettäsi.

ilman enojaan, eli veljiäni? Jos äidillänikään ei olisi sisaruksia, ei lapsillani olisi isotätejä. Ankeaa. Jos ukiltani vietäisiin kaikki 10 sisarusta pois, hui mikä kato ihmisiä maailmasta!

olen kaivannut sisarusta pienestä asti, mutta ainokaiseksi jäänyt. lapsena ei ollut leikkikaveria (tappelukaverikin ois ollut kiva), nyt aikuisena ei ole ketään kenen kanssa jakaa vanhempien sairastelut ym. ja ennen kaikkea omilla lapsilla ei ole yhtään tätiä eikä enoa ja näin ei edes niitä serkkuja minun puolelta. Toivosin, että saisin itse 4 lasta (nyt 2), että omilla lapsillani olisi seuraa, tukea ja sukulaisia ympärillä.

Vierailija:

Ainoastaan yhdellä meistä oli ollut lapsena oma huone. Tämä oman huoneen omistaja lisäsi mielelläni olisin sen siskon tai veljen kanssa jakanut jos sellainen olisi ollut. Ja me muut totesimme onneksi oli sisarus, jonka kanssa jaoimme huoneen.

Meillä oli aina omat huoneet. Ja olen viihtynyt omassa rauhassani hyvin. Itsellä on nyt kaksi lasta, joiden aioin ensin antaa kasvaa yhteisessä huoneessa, mutta sitten kävikin niin, että pienemmän yöuni häiriintyi kovasti isomman öisistä vessareissuista. Ja isompi häiriintyi pienemmän sotkemisesta päivisin. Joten laitoimmekin molemmille omat huoneet. Nyt yhteiselämä sujuu paljon paremmin. Molemmilla on omat reviirinsä. Mutta yhdessäkin leikitään.

Ja kun vanhemmat vanhenevat, hoitovastuu ei kaadu yhden ja ainoan lapsen niskaan. Ja kun vanhemmista aika jättää, sisarukset tukevat ja lohduttavat toisiaan ja muistelevat yhdessä vanhempiaan. Ainoa lapsi on yksin siinäkin suhteessa.

Ei ne lapset siitä pitemmän päälle mitenkään kärsi, päin vastoin, oppivat paljon nopeammalla aikataululla ne läksyt, jotka tässä elämänkoulussa joka tapauksessa joutuu opiskelemaa. Eli toisen huomioonottaminen, jakaminen, sietäminen jne. Ainoalla lapsella tulee olemaan ihan samat läksyt edessä jossain vaiheessa ja voi olla paljon rankempi koulu itse asiassa.

Kaipasin kovasti omaa sisarusta, koska kaikilla muillakin lapsilla oli.. sitten kun veikka syntyi olin maailman onnellisin sisko ja vuosi sen jälkeen niin sain vielä siskonkin. Olihan nuo rääpäleet välillä rasittavia, mutta koskaan en ole toivonut ettei heitä olisi!

En ole myöskään koskaan ajatellut etten jotain saa tai jostain jää paitsi vain koska minulla on sisaruksia. Päinvastoin.

Mulla itselläni on kaksi isoveljeä. Joo, ja tulihan sitä yhteenotettua useaankin kertaan, ja joskus taisin jopa toivoa että mulla ei veljiä olisi. Mutta ne oli vaan sellasia hetkellisiä ajatuksia, jonkun ison riidan aikana.

Ja nyt aikuisena olen todella iloinen että mulla on veljeni. Enää ei tapella, vaan ollaa kavereita. Kyläillään toistemme luona, soitellaan, apua annetaan ja saadaan toisiltamme.



Mun mies, joka on ainoa lapsi. On monesti sanonut että, harmittaa kun hänellä ei ole sisaruksia. Ja yleensä on sanonut aina sen jälkeen, kun ollaan tavattu jompikumpi tai molemmat veljeni.



Mä en tietenkää tiedä minkälaista olisi olla ainoa lapsi, mutta voin kuvitella että varsinkin aikuisena, kun seuraisi vierestä toisia sisaruksia (niinkuin vaikka mieheni), niin varmasti toivoisin itsekin että en olisi ainokainen.



Meillä on kaksi lasta, ja tappelee nekin. Ikäeroa on aika paljon (6 vuotta). Mutta on heistä toisilleen seuraa. Ja mä jo nyt näen miten he toisiaan puolustavat.

Minä väitän, että vanhemmat ovat epäonnistuneet lastensa tasa-arvoisessa kohtelussa ja terveen sisarussuhteen luomisessa, jos lapsilla on huonot välit. Sillä mistä se sisarkateus syntyy, jos ei epätasa-arvoisesta kohtelusta? No voihan olla kyse siitä, että vanhemmat eivät myöskään opeta lapsiaan kunnioittamaan toisiaan, vaan antavat niiden toimia susilauman säännöillä. Riitaa nyt on tietenkin kaikilla sisaruksilla, mutta yleensä myös rakkautta. Jos rakkaus puuttuu, on todellakin vanhemman syytä katsoa peiliin.



Itselläni on kolme veljeä, sekä nuorempia että vanhempia, ja kaikki ovat mun elämässäni rikkaus. Muistan kyllä lapsuuden nahistelut, mutta ne olivat aika pientä, enkä ole ikinä toivonut olevani ainoa lapsi. Ainut, mitä joskus lapsena toivoin, on se, että mulla olisi ollut vielä siskokin siihen päälle!

vaikka tappelin sisaruksieni kanssa niin kaikkein läheisin on se jonka kanssa tappelin kaikkein eniten.. Vanhana olen tyytyväinen kun on sisaruksia runsaasti. Kaverini " ainut lapsi" murehtii kun ei ole muita jakamassa tuskaa ja iloa.

Meitä oli viisi ja olen 100 % varma, että jokainen olisi halunnut olla ainokainen. Niin minäkin. Kahdehdin ainokaisia.



Oli aivan hirveää, kun vanhemmilla ei ollut yhtään aikaa yksilöille, vain laumalle, jos sillekään. Ja laumassa oli täysin sallittua kiusata pienempiä.

ihan jatkuvasti ja vielä siihen saakka kun sisko oli 18 ja muutti pois kotoa. Nykyisin olemme parhaat kaverit ja olen todella onnellinen siitä, että minulla on sisko. Vanhemmat vanhenevat ja kuolevat poiskin todennäköisesti ennen meitä, mutta sisko on lähisukulainen, jonka saa isolla varmuudella pitää melkein koko elämänsä ja joka jakaa samat elämänkokemukset ja lapsuuden. Siskoni on minulle maailmassa toiseksi läheisin ihminen heti mieheni jälkeen.