Te todella huonoista perheistä tulevat, mitä kerrotte taustoistanne puolitutuille?

Vierailija kirjoitti:

"Minulta ei ole koskaan kysytty mitä vanhempani tekevät" - kerro olevasi alempaa keskiluokkaa tai työväenluokkaa kertomatta olevasi. Tuo "mitä äitisi ja isäsi tekee ammatikseen" on todella tavallinen kysymys akateemisissa ja rikkaissa piireissä. Niissä piireissä aina uudelta tuttavalta halutaan tietää oletko vanhaa vaiko uutta rahaa ja nousukas. Ja onko henkilön perhe tutustumisen arvoinen. Esim. Ystäväni isä on pankinjohtaja. Hän saa kutsuja ihan vaan sillä että on sitten lämpimät välit sinne pankkiin. 'Sano isällesi että tullaan juttelemaan lainasta ensi viikolla!'

Eiköhän tähän kyselyyn vaikuta enemmän ilmapiiri ja ihmisten uteliaisuus kuin mitkään luokat tai koulutustaustat. Esimerkiksi pienemmillä paikkakunnilla ihmiset on selkeästi kiinnostuneempia siitä ketkä ne toisen vanhemmat on kuin kaupungeissa. Ja niillä pikkupaikkakunnilla varsinkin maaseudulla monet on ihan vaan kansakoulun käyneitä, ovat maanviljelijöitä tai töissä paikallisissa kaupoissa tai tehtaissa.

Nuorena aikuisena puhuin turhan avoimesti perhetaustastani, kun aloittelin työuraa yliopistossa, ja sain pian havaita sen olleen virhe: hyvistä akateemisista ja keskiluokkaisista ja joissain tapauksissa jopa yläluokkaisista perheistä tulleet alkoivat suhtautua minuun alentuvasti ja pitivät etäisyyttä. Keskenään kyllä hengailivat tiiviisti. Myöskin työtehtäväni ja työnteon edellytykseni olivat huonommat kuin noilla paremmilla kansalaisilla, joita ei todellakaan rasitettu samalla tavalla kuin minua. Sain oppia kantapään kautta, että Suomi on oikeasti luokkayhteiskunta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanon suoraan.

En kyllä ilkeä sanoa, että isäni on tap_p anut ihmisen jne. Eikä sen asian tietäminen varmaan myöskään ole mikään kiva small talk jutustelun aihe? Halveksin syvästi isääni.

Oho. 

Mitä "oho" ei kuule ole mitenkään ainutlaatuinen asia Tietäisitpä vaan, kuinka paljon on kyseisiä ihmisiä lähelläsi, kaupoissa,lenkillä, ihan missä tahansa missä liikut. Ja on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat tehneet kylmäksi jonkun, muta sitä ei ole koskaan saatu kiinni.

Herää todellisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena puhuin turhan avoimesti perhetaustastani, kun aloittelin työuraa yliopistossa, ja sain pian havaita sen olleen virhe: hyvistä akateemisista ja keskiluokkaisista ja joissain tapauksissa jopa yläluokkaisista perheistä tulleet alkoivat suhtautua minuun alentuvasti ja pitivät etäisyyttä. Keskenään kyllä hengailivat tiiviisti. Myöskin työtehtäväni ja työnteon edellytykseni olivat huonommat kuin noilla paremmilla kansalaisilla, joita ei todellakaan rasitettu samalla tavalla kuin minua. Sain oppia kantapään kautta, että Suomi on oikeasti luokkayhteiskunta.

Mikä ala?

Joillain aloilla tuollaisia ihmisten taustojen perusteella luokittelevia on enemmän, jotkut tykkäävät eristäytyä siihen omaan kuplaan ja eivät osaa nähdä maailmaa kokonaisuutena. Mielestäni sellainen omien vanhempien saavutuksilla ratsastelu on jokseenkin noloa, kukaan ei täällä ole itse valinnut omia vanhempiaan tai perhettä mihin syntyy.

Viimeksi juhannuksena jouduin vaikeaan tilanteeseen kun minulta kysyttiin kaikkien edessä, miksi en vieraile kotipaikkakunnallani. Selitin siinä ettei ole mitään nähtävää eikä varmaan edes kahvikupposta saa enää ostettua kun huoltoasemat ja kuppilat on suljettu. Ettei ole tullut käytyä pariinkymmeneen vuoteen. Totuus on että saisin varmaan paniikkikohtauksen, isä yritti laajennettua perhesurmaa omakotitalossamme enkä todellakaan palaa sinne pikkukylään enää ikinä. Eräs miehen puolen sukulainen toi mulle cd:llä kuvia ko. paikkakunnalta kun ajatteli että ilahdun kovasti, kun en itse käy siellä. Heitin sen kotimatkalla ensimmäiseen roskikseen jonka näin.

Ihmiset voivat elää täysin käsittämättömissä vaaleanpunaisissa kuplissa. Ja kyllä minulta on ventovieraat äiditkin kysyneet leikkipuistossa, mitä vanhempasi tekevät, kuinka usein käyvät auttamassa ja me vierailemme siellä. Vaikeita tilanteita tulee, kun valehdellakaan ei haluaisi.

Oon käynyt terapiassa asian takia ja oon ihan sujut taustani kanssa. Jos joku mut hylkää tälläisen asian vuoksi, mihin itse en ole voinut vaikuttaa, hylätköön. Tällöin voi ennemmin syyttää näitä ihmisiä avarakatseettomuudesta, kuin minua siitä millaiseen perheeseen olen sattunut syntymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena puhuin turhan avoimesti perhetaustastani, kun aloittelin työuraa yliopistossa, ja sain pian havaita sen olleen virhe: hyvistä akateemisista ja keskiluokkaisista ja joissain tapauksissa jopa yläluokkaisista perheistä tulleet alkoivat suhtautua minuun alentuvasti ja pitivät etäisyyttä. Keskenään kyllä hengailivat tiiviisti. Myöskin työtehtäväni ja työnteon edellytykseni olivat huonommat kuin noilla paremmilla kansalaisilla, joita ei todellakaan rasitettu samalla tavalla kuin minua. Sain oppia kantapään kautta, että Suomi on oikeasti luokkayhteiskunta.

Mikä ala?

Joillain aloilla tuollaisia ihmisten taustojen perusteella luokittelevia on enemmän, jotkut tykkäävät eristäytyä siihen omaan kuplaan ja eivät osaa nähdä maailmaa kokonaisuutena. Mielestäni sellainen omien vanhempien saavutuksilla ratsastelu on jokseenkin noloa, kukaan ei täällä ole itse

Piti vielä lisätä, että opiskellessa omalla alalla, lääketiede, tuollaisia ihmisiä oli muutamia, mutta niistäkin jotkut alkoi tointua ekan opiskeluvuoden jälkeen, kun huomasivat ettei perhetausta merkitsekään ihan kaikkea. Työelämässä noita perhetaustan perusteella arvioivia näkyy harvakseltaan yksittäisiä.

Äiti on ihan ok, samoin isäpuoli. Biologinen "isä" oli perhesurmaaja. Vastaan kysyttäessä aina siten että puhun äidistä ja isäpuolesta, että olivat opettajia molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Olen tavallisesta perheestä, isä insinööri ja äiti terkkari. Kukaan ei ole kysellyt perheestäni mitään tai en ainakaan muista! Olen yliopisto-opiskelija. Ketä kiinnostaa esim toisten vanhemmat?!

Näistä tämmöisistä vastauksista huomaa hyvin kuinka tavallisista perheistä tulevat eivät oikeasti ymmärrä kuinka kokonaisvaltainen kokemus se huono tausta usein on. Ja siis tietenkin ihan hyvä vaan, etteivät tajua, eli ovat saaneet elää elämän ilman, että olisivat joutuneet kokemaan mitään tuollaista.

Kuitenkin, nämä tavallisten perheiden lapset tuntuvat toistuvasti ajattelevan, että kyseessä on vain kysymys vanhemmista. Aivan kuin elämä olisi mennyt muuten tavallisesti, mutta vanhemmat nyt vaan olivat huonot. Todellisuudessa näistä todella huonoista tausoista (kuten aloituksessakin sanottiin) tulevilla kyseessä on koko oma tausta, ei pelkät vanhemmat. On laitoskierrettä, on sekoiluvaihetta, on uusia traumoja ja taloudellisia vaikeuksia, sekä tietenkin omia mt-ongelmia. Tutkitustikin ne harvat jotka todella huonoista lähtökohdista huolimatta pääsevät jaloilleen ja elämästä kiinni, ovat pääsääntöisesti saaneet hoidettua opiskelut ja ammatit itselleen vasta n. 30-vuotiaina.

Siinä kohtaa kun tutustut ensimmäisen kerran kumppanisi sukuun ja sinuun yritetään tutustua ja sinulla ei ole tausoistasi muuta kerrottavaa kuin joku hillitön traumadumping on vanhempien ammatit melko pieni nyanssi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tavallisesta perheestä, isä insinööri ja äiti terkkari. Kukaan ei ole kysellyt perheestäni mitään tai en ainakaan muista! Olen yliopisto-opiskelija. Ketä kiinnostaa esim toisten vanhemmat?!

Näistä tämmöisistä vastauksista huomaa hyvin kuinka tavallisista perheistä tulevat eivät oikeasti ymmärrä kuinka kokonaisvaltainen kokemus se huono tausta usein on. Ja siis tietenkin ihan hyvä vaan, etteivät tajua, eli ovat saaneet elää elämän ilman, että olisivat joutuneet kokemaan mitään tuollaista.

Kuitenkin, nämä tavallisten perheiden lapset tuntuvat toistuvasti ajattelevan, että kyseessä on vain kysymys vanhemmista. Aivan kuin elämä olisi mennyt muuten tavallisesti, mutta vanhemmat nyt vaan olivat huonot. Todellisuudessa näistä todella huonoista tausoista (kuten aloituksessakin sanottiin) tulevilla kyseessä on koko oma tausta, ei pelkät vanhemmat. On laitoskierrett

Eihän todella huono tausta tarkoita, että siellä taustalla olisi laitoskierrettä tai sekoiluvaihetta, vaan se tausta voi olla myös ihan vaan niistä vanhemmista tai kodin ilmapiiristä johtuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi juhannuksena jouduin vaikeaan tilanteeseen kun minulta kysyttiin kaikkien edessä, miksi en vieraile kotipaikkakunnallani. Selitin siinä ettei ole mitään nähtävää eikä varmaan edes kahvikupposta saa enää ostettua kun huoltoasemat ja kuppilat on suljettu. Ettei ole tullut käytyä pariinkymmeneen vuoteen. Totuus on että saisin varmaan paniikkikohtauksen, isä yritti laajennettua perhesurmaa omakotitalossamme enkä todellakaan palaa sinne pikkukylään enää ikinä. Eräs miehen puolen sukulainen toi mulle cd:llä kuvia ko. paikkakunnalta kun ajatteli että ilahdun kovasti, kun en itse käy siellä. Heitin sen kotimatkalla ensimmäiseen roskikseen jonka näin.

Ihmiset voivat elää täysin käsittämättömissä vaaleanpunaisissa kuplissa. Ja kyllä minulta on ventovieraat äiditkin kysyneet leikkipuistossa, mitä vanhempasi tekevät, kuinka usein käyvät auttamassa ja me vierailemme siellä. Vaikeita tilanteita tulee, kun valehdellakaan ei haluaisi.

 

Minä jouduin kiusalliseen tilanteeseen kevättalvella kumppanini sukulaisen hautajaisissa. Kumppanini sukulaiset tietävät, että minulla on rikkonainen tausta ja että isäni on elossa, mutta emme ole missään yhteyksissä. Sen tarkemmin he eivät tiedä mitään. Hautajaisissa sitten tämän sukulaismiehen sureva lapsi kysyi minulta, että olenko koskaan ajatellut ottaa yhteyttä isääni ja katsoa saisimmeko vielä välimme kuntoon? Siinä sitten yrität lennosta keksiä jonkin vastauksen, ettet kuulosta isäänsä surevan korviin kylmältä ja kiittämättömältä, mutta toisaalta jotain sellaista, ettei tarvitsisi kahvipöydässä kertoa, että viimeksi kun olin isäni kanssa tekemisissä hän yritti tappaa minut.

Useinhan nuo tilanteet ovat vaikeita sen takia, ettei halua saada muille kiusaantunutta oloa, kun asia tulee puheeksi jotenkin täysin epäsopivalla hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena puhuin turhan avoimesti perhetaustastani, kun aloittelin työuraa yliopistossa, ja sain pian havaita sen olleen virhe: hyvistä akateemisista ja keskiluokkaisista ja joissain tapauksissa jopa yläluokkaisista perheistä tulleet alkoivat suhtautua minuun alentuvasti ja pitivät etäisyyttä. Keskenään kyllä hengailivat tiiviisti. Myöskin työtehtäväni ja työnteon edellytykseni olivat huonommat kuin noilla paremmilla kansalaisilla, joita ei todellakaan rasitettu samalla tavalla kuin minua. Sain oppia kantapään kautta, että Suomi on oikeasti luokkayhteiskunta.

Mikä ala?

Joillain aloilla tuollaisia ihmisten taustojen perusteella luokittelevia on enemmän, jotkut tykkäävät eristäytyä siihen omaan kuplaan ja eivät osaa nähdä maailmaa kokonaisuutena. Mielestäni sellainen omien vanhempien saavutuksilla ratsastel

Humanistisella puolella luokkatietoisuus on ilmeisesti vahvempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi juhannuksena jouduin vaikeaan tilanteeseen kun minulta kysyttiin kaikkien edessä, miksi en vieraile kotipaikkakunnallani. Selitin siinä ettei ole mitään nähtävää eikä varmaan edes kahvikupposta saa enää ostettua kun huoltoasemat ja kuppilat on suljettu. Ettei ole tullut käytyä pariinkymmeneen vuoteen. Totuus on että saisin varmaan paniikkikohtauksen, isä yritti laajennettua perhesurmaa omakotitalossamme enkä todellakaan palaa sinne pikkukylään enää ikinä. Eräs miehen puolen sukulainen toi mulle cd:llä kuvia ko. paikkakunnalta kun ajatteli että ilahdun kovasti, kun en itse käy siellä. Heitin sen kotimatkalla ensimmäiseen roskikseen jonka näin.

Ihmiset voivat elää täysin käsittämättömissä vaaleanpunaisissa kuplissa. Ja kyllä minulta on ventovieraat äiditkin kysyneet leikkipuistossa, mitä vanhempasi tekevät, kuinka usein käyvät auttamassa ja me vierailemme siellä. Vaikeita

Minä jouduin kiusalliseen tilanteeseen kevättalvella kumppanini sukulaisen hautajaisissa. Kumppanini sukulaiset tietävät, että minulla on rikkonainen tausta ja että isäni on elossa, mutta emme ole missään yhteyksissä. Sen tarkemmin he eivät tiedä mitään. Hautajaisissa sitten tämän sukulaismiehen sureva lapsi kysyi minulta, että olenko koskaan ajatellut ottaa yhteyttä isääni ja katsoa saisimmeko vielä välimme kuntoon? Siinä sitten yrität lennosta keksiä jonkin vastauksen, ettet kuulosta isäänsä surevan korviin kylmältä ja kiittämättömältä, mutta toisaalta jotain sellaista, ettei tarvitsisi kahvipöydässä kertoa, että viimeksi kun olin isäni kanssa tekemisissä hän yritti tappaa minut.

Useinhan nuo tilanteet ovat vaikeita sen takia, ettei halua saada muille kiusaantunutta oloa, kun asia tulee puheeksi jotenkin täysin epäsopivalla hetkellä.

Minusta kyllä tuosaa tilanteessa vika on siinä surevassa lapsessa. Vaikka hän kaipaakin isäänsä, niin silti pitäisi ymmärtää, että kaikkien tilanne ei ole samanlainen kuin hänen. Mielestäni myös jokseenkin tökeröä edes kysyä toiselta, onko tämä ajatellut ottavansa yhteyttä isään jotta saisivat välit kuntoon. Ehkä suru oli heikentänyt hänen tilannetajuaan? Normaalissa tilanteessa harva täyspäinen sellaisia kyselee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tavallisesta perheestä, isä insinööri ja äiti terkkari. Kukaan ei ole kysellyt perheestäni mitään tai en ainakaan muista! Olen yliopisto-opiskelija. Ketä kiinnostaa esim toisten vanhemmat?!

Näistä tämmöisistä vastauksista huomaa hyvin kuinka tavallisista perheistä tulevat eivät oikeasti ymmärrä kuinka kokonaisvaltainen kokemus se huono tausta usein on. Ja siis tietenkin ihan hyvä vaan, etteivät tajua, eli ovat saaneet elää elämän ilman, että olisivat joutuneet kokemaan mitään tuollaista.

Kuitenkin, nämä tavallisten perheiden lapset tuntuvat toistuvasti ajattelevan, että kyseessä on vain kysymys vanhemmista. Aivan kuin elämä olisi mennyt muuten tavallisesti, mutta vanhemmat nyt vaan olivat huonot. Todellisuudessa näistä todella huonoista tausoista (kuten aloituksessakin sanottiin) tulevilla kyseessä on koko

Eihän todella huono tausta tarkoita, että siellä taustalla olisi laitoskierrettä tai sekoiluvaihetta, vaan se tausta voi olla myös ihan vaan niistä vanhemmista tai kodin ilmapiiristä johtuvaa.

Ei tietenkään tarkoita, eikä tuossa lainaamassasi tekstissä edes väitetty, että näin aina olisi. On kuitenkin ihan tutkittu tosiasia, että huono-osaisuus periytyy ja traumat siirtyvät tehokkaasti ylisukupolvisesti. Aivan samalla tavalla kuin hyvä koti tutkitusti enteilee sitä, että lapsi menestyy elämässään.

Mielestäni on ihan hyvä huomio, että todella huonoista taustoista tulevien kohdalla pelkkä vanhempien ammattien pohtiminen on pieni osa kokonaisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Olen sanonut että perheeni kuoli auto onnettomuudessa enkä halua puhua asiasta enempää

Jos vanhemmat ovat kuolleet voi asian mainita. Eli jos joku kysyy mitä vanhempasi tekevät, kerro että ovat menehtyneet 

Vierailija kirjoitti:

Nuorena aikuisena puhuin turhan avoimesti perhetaustastani, kun aloittelin työuraa yliopistossa, ja sain pian havaita sen olleen virhe: hyvistä akateemisista ja keskiluokkaisista ja joissain tapauksissa jopa yläluokkaisista perheistä tulleet alkoivat suhtautua minuun alentuvasti ja pitivät etäisyyttä. Keskenään kyllä hengailivat tiiviisti. Myöskin työtehtäväni ja työnteon edellytykseni olivat huonommat kuin noilla paremmilla kansalaisilla, joita ei todellakaan rasitettu samalla tavalla kuin minua. Sain oppia kantapään kautta, että Suomi on oikeasti luokkayhteiskunta.

Katsoin joskus dokumenttia ulkosuomalaisista jotka olivat muuttaneet Englantiin. Kun heiltä kysyttiin millaista on asua luokkayhteiskunnassa, he kertoivat että heille Suomi oli ollut luokkayhteiskunta ja Briteissä he etenivät urallaan ja olivat vapaita luokkayhteiskunnan rajoitteista joihin Suomessa olivat törmänneet.

Haluaisin sanoa, että Suomessa on paljon alkoholismia, mielenterveysongelmia ja väkivaltaa. Loppujen lopuksi aika monella on kosketus elämän synkkiin puoliin, vaikka oma perhe olisi hyvä. Esim oma sukuni on täynnä kaikenlaista, vaikka omat vanhempani ovat olleet hämmästyttävän tasapainoisia taustaansa nähden. 

 

Tiedän että niin pikkupaikkakunnat kuin isojen kaupunkien ns paremmat piirit ovat täynnä vähän omahyväisiä kuplia, ja varmasti vastaan tulee hämmentyneitä reaktioita, jos kertoo esim vanhempansa yrittäneen tappaa itsensä. Mutta esim sekä minun että minun puolisoni on suvussa on ollut ihan vastaavia tilanteita: isä ollut kirveen kanssa poika perässä ja sellaista. Eli tämä on vähän surullinen lohdutus: nämä tarinat ovat yleisempiä kuin luulette.

Hyvin monet meistä saattavat jättää ns kevyissä sosiaalisissa tilanteissa kertomatta elämänsä vaikeita tilanteita. Sillä kovin keskiluokkaisella rouvalla saattaa olla kätkykuollut vauva, toinen sairastaa kuolemaan johtavaa rappeuttavaa tautia jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi juhannuksena jouduin vaikeaan tilanteeseen kun minulta kysyttiin kaikkien edessä, miksi en vieraile kotipaikkakunnallani. Selitin siinä ettei ole mitään nähtävää eikä varmaan edes kahvikupposta saa enää ostettua kun huoltoasemat ja kuppilat on suljettu. Ettei ole tullut käytyä pariinkymmeneen vuoteen. Totuus on että saisin varmaan paniikkikohtauksen, isä yritti laajennettua perhesurmaa omakotitalossamme enkä todellakaan palaa sinne pikkukylään enää ikinä. Eräs miehen puolen sukulainen toi mulle cd:llä kuvia ko. paikkakunnalta kun ajatteli että ilahdun kovasti, kun en itse käy siellä. Heitin sen kotimatkalla ensimmäiseen roskikseen jonka näin.

Ihmiset voivat elää täysin käsittämättömissä vaaleanpunaisissa kuplissa. Ja kyllä minulta on ventovieraat äiditkin kysyneet leikkipuistossa, mitä vanhempasi tekevät, kuinka usein käy

Minusta kyllä tuosaa tilanteessa vika on siinä surevassa lapsessa. Vaikka hän kaipaakin isäänsä, niin silti pitäisi ymmärtää, että kaikkien tilanne ei ole samanlainen kuin hänen. Mielestäni myös jokseenkin tökeröä edes kysyä toiselta, onko tämä ajatellut ottavansa yhteyttä isään jotta saisivat välit kuntoon. Ehkä suru oli heikentänyt hänen tilannetajuaan? Normaalissa tilanteessa harva täyspäinen sellaisia kyselee.

Joo, toki juuri näin. Tuossakin tilanteessa tunnelma pöydässä muuttui todella kiusaantuneeksi, mutta juurikin tuon kysymyksen tökeröyden takia, ei niinkään minun taustojeni johdosta. Tämän henkilön sisko pelasti tilanteen ripeästi ohjaamalla keskustelun ihan toiseen aiheeseen ja minun ei tarvinnut omalta häkellykseltäni alkaa selittelemään yhtään mitään.

Halusin vain kertoa tuon esimerkkinä siitä, että kyllä noita kysymyksiä voi oikeasti tulla ja todella kiusallisissa tilanteissa vielä kaiken lisäksi. Onneksi kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä on sosiaalista pelisilmää. 

No mun äiti oli mahtava, on jo kuollut. Isä hylkäsi meidät kun erosivat. Kerron että isä  oli johtaja mutta en kerro erosta ja hylkäämisestä. Onneksi mulla oli hyvä isäpuoli.

Puoliso asui lastenkodissa ja ei mitään sukua hänen puoleltaan. Hiton huonot vanhemmat oli hänellä. Kumpikin on jo kuollut. Se voidaan kertoa mutta ei muuta.

Yleisesti ei pidä urkkia muiden asioita. 

Moni ihmettelee, että eihän näitä ikinä kysellä. Ei varmaan niiltä, jotka kertovat normaaleista taustoistaan avoimesti. Mutta kun taustalla on jotain, josta ei halua keskustella, ihmiset jossain vaiheessa tajuavat etteivät tunne asioita ja alkavat sitten kysellä "kun on jäänyt kuulematta".

Ei siinä sen kummemmasta ole kyse.