Lue keskustelun säännöt.
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (864)
Vierailija kirjoitti:
Apn kaltaiset ovat hyvin usein kyvyttömiä sanoittamaan puolisolleen tunteitaan ja tarpeitaan rehellisesti. Eivät uskalla olla täysin auki ja tuoda haavoittuvuuttaan esiin. Siksi usein erokierteessä.
Eihän AP missään erokierteessä ole!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Se on aika todennäköistä ettei sitä johon "oikeasti rakastu" tule koskaan vastaan. Avioliitoista 50% päättyy eroon, että ehkä siitä voisi jotakin päätellä.
Itse en KOSKAAN saanut niitä joihin palavasti ihastui tai rakastui. Ja rakkaushan on periaatteessa pelkkä illuusio. Jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä mitä niin erikoista jossain tyypeissä edes oli.
Näitä erotarinoita kun on jonkin verran nähnyt niin lapsillehan se ei varsinaisesti tee kovin hyvää.
Vaikka kuinka ihastuisin nyt niin let's face it...ei voisi vähempää kiinnostaa elarit tai joku "uusioperhearki". Ei saatana!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Mitenniin ei vaihtamalla parane? Juuri sillähän se paranee! Mulla oli epäluotettava ja itsekäs mies, jonka vaihdoin luotettavaan, rehelliseen, ystävälliseen mieheen. Eli todellakin parani.
Sinä vaihdoit. Ap miettii eroamista, hänellä ei ole suhdetta johon vaihtaa.
Yleisellä tasolla on hyvä ohje erota, jos voi suhteessa huonosti. Mutta ei vaihtaa lennosta. Siinä jää omat tunteet ja ero käsittelemättä ja tulee monta ahdistusta ja mutkaa, jos hyppää suoraan seuraavaan. Ero pitäisi käsitellä rauhass ja itsekseen, eikä tulpata tärkeää prosessia laastarilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Se on aika todennäköistä ettei sitä johon "oikeasti rakastu" tule koskaan vastaan. Avioliitoista 50% päättyy eroon, että ehkä siitä voisi jotakin päätellä.
Eihän avioero tarkoita sitä, ettei kumpikaan osapuolista olisi ollut oikeasti rakastunut. Eikä edes sitä, ettei kumpikaan olisi rakastunut enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Se on aika todennäköistä ettei sitä johon "oikeasti rakastu" tule koskaan vastaan. Avioliitoista 50% päättyy eroon, että ehkä siitä voisi jotakin päätellä.
Itse en KOSKAAN saanut niitä joihin palavasti ihastui tai rakastui. Ja rakkaushan on periaatteessa pelkkä illuusio. Jälkikäteen ajateltuna en ymm
Rakkaus on ennen kaikkea tekoja, hyviä tekoja toiselle. Tunnepuoli on enemmän sitä illuusiota, mutta itse ainakin tunnen mieheni rakkauden vaikkapa kotitöiden välityksellä.
Hän kantaa osansa perheen asioista, SE on minulle mitä suurinta rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä erotarinoita kun on jonkin verran nähnyt niin lapsillehan se ei varsinaisesti tee kovin hyvää.
Minun vanhempani erosivat. En väitä että se olisi ollut mukavaa, mutta sitten kun totuin siihen etteivät vanhemmat enää ole yhdessä, niin ei se sitten enää miltään tuntunut.
"Mitä ihmettä. Minä olen yli 50v, ja todellakin edelleen kiiinnostais ja surettais isosti, jos yli 80v vanhempani eroaisivat.
Eikö sinulla ole tervettä tunne-elämää vai miksi ajattelet, että lapset ei ajattelisi vanhempiensa elämää ja ero ei harmittaisi ollenkaan?"
No siis tämä. Omassa lähipiirissä oli tilanne, jossa yli 70 v. päätti lähteä uuden naisen matkaan ja siinä melkein meni välit nelikymppisiin lapsiin.
Ihmettelen kovasti, miten huonoissa väleissä täällä porukka on lastensa kanssa, jos olettavat, että täysi-ikäisyyden jälkeen ei enää yhtään kiinnosta vanhempien elämä tai keskinäiset välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvioisin, että liitossa ei ole kaikki kuitenkaan pohjimmiltaan niin kunnossa, sillä muuten ei olisi mahdollista edes ihastua kehenkään muuhun. Itse olin samanlaisessa tilanteessa ja onneksi ymmärsin erota. En sen ihastuksen vuoksi, vaan itseni vuoksi. Mielenterveys olisi kärsinyt, jos olisi pitänyt jaksaa sitä kulissieloa pidempään. Onnen löysin eron jälkeen ja olen ollut naimisissa ihastukseni kanssa jo 12 vuotta.
No eihän ap väittänytkään että liitossa olisi kaikki kunnossa. Mutta vaikka suhde olisi hyvä ja sovittaisiin oikeasti aika hyvin yhteen, niin se ei aina tarkoita, ettei olisi mahdollista löytää jotain vielä sopivampaa henkilöä.
Ääni voisi olla toinen jos sinun kumppanisi ajattelisi samalla tavalla.. kyllä silloin ulistaisiin. Mutta jos itsellä panohalut voittaa järjen
Totta kai se olisi minulle valtavan surullista, mutta eihän sille mitään voisi jos niin kävisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän kyllä yhden onnistuneen tapauksen. Mies jätti perheensä ja lähti pitkään sinkkuna olleen harrastuskaverinsa matkaan. Ovat edelleen yhdessä, kaikki siis mennyt todella hyvin.
Mutta. Paljon tunnen näitä tapauksia joissa puoliso jätetty työkaverin tai muun ihastuksen vuoksi, eikä se uusi suhde sitten kantanutkaan. Pieni osa palasi yhteen exän kanssa, mutta suuri osa jäi pitkäksi aikaa yksin, ja jopa ne omat lapset ei halunneet enää olla tekemisissä. Ovat katuneet katkerasti.
Ja siis näitä tiedän oikeasti monta. Luuletko ap, että lastesi mielestä isän jättäminen tämän työtoverin vuoksi olisi ok? Kestätkö, jos eivät enää halua olla kanssasi tekemisissä?
Luulisi ettei 16-vuotias ole niin kiinnostunut siitä, pysyvätkö vanhemmat yhdessä vai eivät. Se on vähän eri jut
Totta. Harva 16-vuotias mitään traumoja saa jos vanhemmat eroavat jos edes juuri kiinnostaa. Pienten lasten kohdalla se on tietysti eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten ette osaa olla yksin? Pitää varmistella uusi suhde, ennenkuin pitkäaikaisen kumppanin voi jättää. Jos uuden suhteen virittely menee puihin, ollaan vain hipihiljaa ja jatketaan sen vanhan kumppanin kanssa hänen mitään tietämättä. Törkeää.
No niinpä! Yksin oleminen on ihanaa, varsinkin yksin asuminen. En ymmärrä miten se voi olla jollekin pahin painajainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvioisin, että liitossa ei ole kaikki kuitenkaan pohjimmiltaan niin kunnossa, sillä muuten ei olisi mahdollista edes ihastua kehenkään muuhun. Itse olin samanlaisessa tilanteessa ja onneksi ymmärsin erota. En sen ihastuksen vuoksi, vaan itseni vuoksi. Mielenterveys olisi kärsinyt, jos olisi pitänyt jaksaa sitä kulissieloa pidempään. Onnen löysin eron jälkeen ja olen ollut naimisissa ihastukseni kanssa jo 12 vuotta.
No eihän ap väittänytkään että liitossa olisi kaikki kunnossa. Mutta vaikka suhde olisi hyvä ja sovittaisiin oikeasti aika hyvin yhteen, niin se ei aina tarkoita, ettei olisi mahdollista löytää jotain vielä sopivampaa henkilöä.
Mutta jos sille puolisolle on luvattu tahtoa myötä- ja vastamäessä, niin ei sitä vielä sopivampaa sovi alkaa etsimään. Its
Ei kai se puolisoa paljon lohduta, jos hänen kanssaan pysytään vain siksi, että on niin joskus luvattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pitää saman kanssa olla. Ja nuoruuteen ja kiireeseen, että ihmiset perustaa perheitä liian vanhoina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Se on aika todennäköistä ettei sitä johon "oikeasti rakastu" tule koskaan vastaan. Avioliitoista 50% päättyy eroon, että ehkä siitä voisi jotakin päätellä.
Eihän avioero tarkoita sitä, ettei kumpikaan osapuolista olisi ollut oikeasti
Jos lapsuuden traumat käsittelemättä ennen ensimmäisenkään lapsen hankkimista niin ennuste elämän vakaudelle heikko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ette osaa olla yksin? Pitää varmistella uusi suhde, ennenkuin pitkäaikaisen kumppanin voi jättää. Jos uuden suhteen virittely menee puihin, ollaan vain hipihiljaa ja jatketaan sen vanhan kumppanin kanssa hänen mitään tietämättä. Törkeää.
No niinpä! Yksin oleminen on ihanaa, varsinkin yksin asuminen. En ymmärrä miten se voi olla jollekin pahin painajainen.
Sinä et ymmärrä, mutta me ihmiset ollaan erilaisia. Jos unohdetaan läheisriippuvaiset, niin on meitä tparisuhdeihmisiäkin, jotka haluavat elää puolison kanssa, ja sekin on ihan tervettä :)
En kyllä itsekään lennosta menisi uuteen suhteeseen, jos sellaista edes olisi vireillä. Pitää osata olla ja elää yksinkin.
Kai te "ei 16-vuotiasta kiinnosta" -kirjoittajat muuten myös tajuatte, että jos se 16 v. parhaassa vanhemmista irtautumisen hormonimyllerryksessään toteaa, että "v*ttuakaan kiinnosta teidän eroamiset", niin se ei ihan välttämättä ole absoluuttinen totuus eikä välttämättä kerro siitä, miten lapsi suhtautuu eroon sitten, kun on vanhempi?
Ja siis toki on niitäkin ihania tarinoita, joissa teini-ikäinen lapsi muodostaa ihanan ja turvallisen suhteen vanhempien uusiin kumppaneihin, joiden kanssa vanhemmilla on ihanat ja toimivat parisuhteet, kunnes kuolema erottaa. Mutta omalla kohdalla ei todellakaan mennyt niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvioisin, että liitossa ei ole kaikki kuitenkaan pohjimmiltaan niin kunnossa, sillä muuten ei olisi mahdollista edes ihastua kehenkään muuhun. Itse olin samanlaisessa tilanteessa ja onneksi ymmärsin erota. En sen ihastuksen vuoksi, vaan itseni vuoksi. Mielenterveys olisi kärsinyt, jos olisi pitänyt jaksaa sitä kulissieloa pidempään. Onnen löysin eron jälkeen ja olen ollut naimisissa ihastukseni kanssa jo 12 vuotta.
No eihän ap väittänytkään että liitossa olisi kaikki kunnossa. Mutta vaikka suhde olisi hyvä ja sovittaisiin oikeasti aika hyvin yhteen, niin se ei aina tarkoita, ettei olisi mahdollista löytää jotain vielä sopivampaa henkilöä.
Mutta jos sille puolisolle on luvattu tahtoa myötä- ja vastamäessä, niin e
"Ei kai se puolisoa paljon lohduta, jos hänen kanssaan pysytään vain siksi, että on niin joskus luvattu. "
Kyllä minua lohduttaa. Sehän on suurinta rakkautta ettei lähde, vaikka tunteet olisivatkin haalistuneet <3
Tottakai aina on muitakin syitä, tässäkin esim. lapset. Sekään ei suinkaan ole huono syy pysyä yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Kai te "ei 16-vuotiasta kiinnosta" -kirjoittajat muuten myös tajuatte, että jos se 16 v. parhaassa vanhemmista irtautumisen hormonimyllerryksessään toteaa, että "v*ttuakaan kiinnosta teidän eroamiset", niin se ei ihan välttämättä ole absoluuttinen totuus eikä välttämättä kerro siitä, miten lapsi suhtautuu eroon sitten, kun on vanhempi?
Ja siis toki on niitäkin ihania tarinoita, joissa teini-ikäinen lapsi muodostaa ihanan ja turvallisen suhteen vanhempien uusiin kumppaneihin, joiden kanssa vanhemmilla on ihanat ja toimivat parisuhteet, kunnes kuolema erottaa. Mutta omalla kohdalla ei todellakaan mennyt niin.
Todennäköisyydet ihan tutkimustenkin mukaan vähäiset tuohon.
Se on aika todennäköistä ettei sitä johon "oikeasti rakastu" tule koskaan vastaan. Avioliitoista 50% päättyy eroon, että ehkä siitä voisi jotakin päätellä.