Kaikki te 38-42 vuotiaat! KYSYMYS TEILLE - TÄRKEÄÄ = )!

Vaihdoin miestä, tein lisää lapsia, menin naimisiin, kouluttauduin lisää, vaihdoin työpaikkaa, ostimme talon =)



Täytän tosin vasta toukokuussa 38 v.



Exä sanoin mulla olleen kolmenkympin kriisin silloin 10 v sitten, kun lähdin.

Onkohan mulla nyt neljänkympin villitys kun koko ajan pitäis olla harrastamassa seksiä =)

Tänä aikana olen saanut 3 lasta ja menettänyt 3 kk välein äitini ja mummuni ja appiukon. Nämä kaikki asiat ovat koulinut olemaan tyytyväinen elämän pieniin asioihin. Ei ole villitys iskenyt vaikka olen 40v. vaan vietän laatuaikaa kotona miehen ja lasten kanssa.

minut tähän missä nyt olen, elän tähän astisen elämäni onnellisinta aikaa. Olen mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta jotka ovat koululainen ja 4 vuotias. Olen hankkinut työkokemusta, minulla on hyvä mielenkiitoinen työ. Olen viisastunut vuosien myötä, kypsynyt ja kasvanut. Unta tarvitsen enemmän kuin ennen ja kiloja kertyy helpommin. Ihan turhaa hätäilet :)

e paikalleen jymähtävää sorttia.

Jos saisin tehdä toisin, jättäisin miehena ottamatta ja lapset tekemättä. Eläisin villinä ja vapaana - vain itselleni.

Ihan samoja asoita kuin 2:lla. Erosin 32 v, sitten menin uudelleen naimisiin ja sain lisää lapsia sekä kouluttauduin uuteen ammattiin ( hoidin välillä lapsia kotona). Olen juuri näihin viimeiseen 10 vuoteen erityisen tyytyväinen. Kaikesta on osannut nauttia ilman suoriutumisen paineita, eikä mikään ole tuntunut " pakolta" . Itseeni olen tyytyväinen.

Näitä on todella mielenkiintoista lukea!



Ap.

Esikoisen sain 30-vuotiaana, ehdin jo panikoida, kun häiden jälkeen kului vuosi, eikä lasta kuulunut. Väestöliitolla pelottelu toimi ja esikoinen syntyi erikoistumisvaiheessa. Taloudellisen tilanteen vuoksi töihin oli palattava pian vanhempainloman päätyttyä, koska silloin ei vielä voinut jatkaa samoilla tuilla. Puoli vuotta tein töitä ja sitten syntyi kakkonen. Töihin palasin kun hän oli vähän päälle vuoden. Kolmas syntyi viiden vuoden kuluttua ja hän on saanut olla pisimpään kotihoidossa.



Ihana perhepäivähoitaja oli kullanarvoinen ja vähän helpotti äidin tuskaa, joka pitäisi lapset 3 v. asti hoivissaan.



Toisaalta nyt on hyvä, että opinnot on hoidettu ja voin tehdä yrittäjänä päiviä sumplaten niitä miten parhaiten luontuu.



Olen onnekas, kun on tällainen perhe, työ, jossa viihdyn ja terveyttä.

Mitä opiskelette? Miten arki sujuu opiskelijana perhe-elämän keskellä? Riittääkö rahat? Itse painin alanvaihtohaaveen kanssa. Mutta tunnen itseni vanhaksi (?) aloittamaan opiskelua nuorten keskellä. Enkä ole vielä uutta alaakaan keksinyt... Olen vasta 32-vuotias ja joku kriisi on pahasti päällä...

Rankkaa on, mutta myös antoisaa. Huusholli on retuperällä. Viikot koulussa ja viikonloput töissä. Kaikki liikenevä aika menee koulutehtäviin.

Tahtoisin tietää kumpaa asiaa katuisin enemmän nelikymppisenä itsenäni; sitäkö, että en uhrannut tarpeeksi aikaa ja energiaa uuden uran luomiselle, työkokemuksen hankkimiselle (sen uuden työn parista) - sillä myöskin ammatilliset ambitiot ovat minulle tärkeitä, vai katuisinko sitä, että nyt se kolmas tai neljäs lapsi jäi saamatta.



Olisipa kiva tietää mm. näihin kysymyksiin / pohdintoihin vastaukset..



10:lle vertaistukea rutkasti täältä - samanlaisia asioita täällä pyörittelen mielessäni kuin sinäkin ; ) - voi kun joku osaisi antaa meille niitä täsmävastauksia; olisipa elämä niin helppoa = ).



Ap.

Osaan ratkaisuista olen tyytyväinen, osaan en.

Olen pysynyt yhdessä pitkäaikaisen mieheni kanssa, parisuhde on hyvä, olemme saaneet kaksi lasta ja olen hoitanut heitä pitkään kotona. Sen jälkeen olen jatkanut opintojani, ollut työttömänä. Opiskelu on vaikeaa, kun ei enää saa mitään opintotukea. Työttömyys rassaa henkisesti kovasti. Kun neljäkymppiä lähestyy pitäisi olla jo " jotakin" ja olla saanut jotain aikaan. Myös tuleva pieni eläke murehdituttaa jo nyt.



Toisaalta pitkästä kotonaolostani on ollut paljon hyötyä ja helpotusta koko perheelle. En olisi jaksanut repiä itseäni joka suuntaan. Mieskin on saanut tehdä uraa ilman kamalaa stressiä, lasten arki leppoisampaa.



Mutta silti neuvon: Yritä hoitaa kaikkia elämänalueitasi. Täydellisesti ei tarvitse suoriutua ja uupua, mutta silti kaikki elämänsektorit (parisuhde, lapset, perhe, työ, harrastukset, ystävät, liikunta) ovat tärkeitä hyvinvoinnillesi. Yritä myös nauttia elämästä, sillä se loppuu ja on lyhyt. Sen tässä neljänkympin lähestyessä kyllä on tajunnut!

Terhokodin johtavan lääkärin mukaan (saattokoti kuoleville) kukaan ei ole katunut sitä, että tuli oltua liikaa läheisten, perheen ja lasten kanssa. Sen sijaan sitä katuu moni, että tuli uhrattua elämä työlle.

Kiitos vielä sinulle nro 14 & 15 loistavasta pohdinnastasi; varmasti paras neuvo on se, että yrittää panostaa sekä uraan että perheeseen samanaikaisesti - vielä, kun onnistuisi siinä ilman, että kumpikaan puoli ei kärsisi toisesta.



Ap.

Mukava lukea muiden vastauksia. Minullakin on opiskelu /ammatinvaihto ja perheenlisäys mielessä, enkä tiedä miten asiat saisi mahtumaan tähän muutaman vuoden sisälle.

Olen 27-vuotias ja kuvittelen, että kymmenen vuoden päästä helpottaa. Ja nyt sanotte olevanne ruuhkavuosissa. Huh!



Noh, kymmenen vuoden päästä lapseni ovat 14v ja 16v, olen jo silloin valmistunut kolmatta ja viimeistä kertaa ja olemme toivottavasti ehtineet lähteä takaisin ulkomaille asumaan. Äitinikin on vasta niukin naukin kuusikymppinen, eikä tartte vielä apua.

mutta en ole halunnut pienten lasten takia lähteä.



Arvelen lähteväni kun 40 v ohitettu, nyt olen 39.

viimeiset kymmenen vuotta on mennyt ihanan touhukkaaseen pikkulapsiperhe-elämään. Nyt esikoinen menossa kouluun, joten ei tämä vielä ihan ohi ole. :) Nauttinut olen paljon, kun on saanut keskittyä tähän rauhassa. Tosin työelämässä uralla eteneminen mietityttää. Toisaalta myös myöhäinen lastenhankinta on mietityttänyt, vauvakuume on edelleen päällä. Nyt on sen viimeisen ratkaisun paikka, kummalle uhrata elämä uudelle vauvalle vai uralle. Tosi iso ratkaisu, joka on edes nyt ja sitä ei oikein voi enää siirtää.



Hyvä ammatti on hommattu, kouluja jaksoin käydä pitkään, palkka hyvätasoinen. Omakotitalo rakennettu juuri. Ennen lapsia kiersin paljon maailmaa matkaillen, oltiin jopa ulkomailla 2 vuotta töissä miehen kanssa. Kaikki on ollut mukavan suunnitelmallista. Että siis mitkä ihmeen ruuhkavuodet?

olen valmistunut FM:ksi, sain hyvän vakituisen työn, ostettiin rivari, matkusteltiin, mentiin naimisiin, matkusteltiin lisää. Saatiin kaksi tervettä lasta, tyttö ja poika. Myytiin rivari ja rakennettiin omakotitalo.

Olen ihan tyytyväinen elämääni ja en vaihtaisi mitään pois.



Toteuta haaveesi, sillä sinulla on vain yksi elämä!

Ja elämässäni on tapahtunut monenlaista. Menin 23-vuotiaana naimisiin, josta liitosta tuli ero v. 2004, eli 12 vuotta oltiin naimisissa. Liitosta syntyi 2 ihanaa lasta. Erosin miehen alkoholinkäytön vuoksi. Yhteinen talomme meni myyntiin ja minä muutin vuodeksi vuokralle, jolloin löysin oman osakkeen. Tässä ollaan asuttu nyt kohta 1,5 vuotta.



2 vuotta, jonka työt antoi periksi (olen sairaanhoitaja), vietin ns. villiä sinkkuelämää joka oli toisaalta antoisaa, mutta toisaalta en kaipaa sitä yhtään enää. ½ vuotta sitten löysin miehen, joka on mulle MIES! Se juo kohtuudella kuten minäkin ja välittää minusta ja lapsistani kuten myös minä välitän hänen lapsestaan. Mies on minua 5 vuotta vanhempi ja ns. tuttu vuosien takaa, mutten olisi ikinä kuvitellut asiassa käyvän näin. Olin jo vakaasti päättänyt elää lopunelämääni yksin, kunnes tämä mies alkoi pommittaa minua puheluilla ja pikaisilla visiiteillä, kun poikani olivat poissa. Mökkireissu muutti kaiken. Se mies on juuri sellainen kuin haluan, vaikkakaan ei ulkonäöllisesti ole yhtään tyyppiäni, mutta sisus on silkkaa kultaa ja tässä iässä sitä osaa jo arvostaa.



Nyt kun lapset on vielä pieniä, elämä yksinhuoltajana ja kolmivuorotyöntekijänä on raskasta ja välillä vaikeaakin, kun pitää hankkia lapsille illoiksi ja öiksi hoitajat, mutta selvitty on.



Täytän ensi vuonna 40 ja uskon, että sen jälkeen alkaa elämäni paras aika, mikäli saan tuon ihanan miehen vierelläni pitää.



Sulle en voi sanoa muuta kuin että elämä kantaa. Vaikka välillä tuntuu, että mikään ei mene putkeen ja että kaikki laittaa vastaan, niin seuraavana päivänä kaikki voi olla toisin.



Jos olet eroamassa, älä mieti sitä enää, jos sinulla ja miehelläsi ei ole kaikki hyvin. On olemassa vaihtoehtoja. Sinkkna eläminen on yksi vaihtoehto, eikä kovin huono sellainen edes,l riippuu ihmistyypistä. Itse olen sellainen, että tarvitsin 2 vuoden miettimistauon, että mitä alan elämässäni tekemään ja tarvitsenko miestä. Kuitenkin toisen ihmisen läheisyys ja hellät hetket saivat pääni kääntymään ja nyt elän onnellisessa parisuhteessa, vaikka vielä alkukeväästä olin sitä mieltä, että yhteenkään miespuoliseen en enää vilkaise.



Mutta älä hyppää suhteesta toiseen. Anna itsellesi aikaa käydä läpi edellinen suhde ja elää vähän vapaatakin elämää, silloin tiedät, mitä elämältäsi haluat.



Kuten joku viisas on sanonus " elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa" ja näin se on.



Tsemppiä sulle päätöksiisi