Kaikki te 38-42 vuotiaat! KYSYMYS TEILLE - TÄRKEÄÄ = )!

Monilta osin viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet elämäni parhaimmat vuodet. Olen löytänyt ihanan miehen, mennyt naimisiin, saanut kaksi valloittavaa lasta ja voinut hoitaa heitä rauhassa kotona, olemme löytäneet unelmiemme asuinpaikan ja ihanan kodin, pystynyt ottamaan meille hyvin tärkeän kolumbialaisen kummilapsen jne. Suurin takaisku oli isäni kuolema odottaessani kuopustamme, hyvin raskasta ja surutyö kesti/on kestänyt pitkään. Kaiken periaatteessa pitäisi olla hyvin, mutta olen aivan hukassa oman itseni kanssa.



Olen elänyt lapsille ja miehelleni, heitä varten ja heidän kauttaan vuosia ja nyt olisi vihdoin aikaa myös ajatella vain ja ainoastaan minua. Opiskelut jäivät kesken, kun aloin odottaa esikoistani enkä todellakaan tiedä, onko se edes minun alaani.



Mistä ihmeestä saisin tietää, kuka minä oikein olen, mitä haluan elämältä, mille alalle todella haluan. Työkokemusta on yli 10 vuotta, samalta alalta, mistä keskeytynyt koulutus ja olen aina ajatellut, että luonnollisesti se on minun alani. Nyt vain ei enää tunnukaan siltä, vaan olisi halua lähteä aivan eri suuntaan.



Pähkinänkuoressa; olen saanut kaiken sen, mitä olen aina pitänyt tärkeimpänä, mutta väkisin on yksi osa-alue kärsinyt, minä ja nyt lienee aika aloittaa seuraavat kymmenen vuotta eläen oman kehityksen kautta.



Mielestäni on mahdotonta saada kaikki haluamansa niin, että jokin osa-alue ei kärsisi. Kaikki aikanaan ja elämänkulku aina tilanteen mukaan. Olen halunnut panostaa lapsiin heidän ollessaan pieniä, nyt heidän kasvettuaan on minun vuoroni.

vasta 33, mutta tunnen itseni vähintään nelikymppiseksi ;-)



Hämmästyttävän moni on eronnut noin kolmekymppisenä!



Minulle ikävuodet 20-30 olivat niin rankkoja (paljon kuolemia, läheisen huumeongelma, masennus yms.), että on ollut ihanaa elää tasaisempaa arkea. Usko ja rinnallani pysynyt mies antoivat voimaa rämpiä suosta ylös. Tosin opiskelen taas töiden ohessa. Minulla on nyt mies, kolme lasta, vakipaikka ja ulkoiset olosuhteet kunnossa. Toivoisin viiden vuoden kuluttua olevani pykälää korkeammassa virassa, uudessa ok-talossa ja tyytyväisten koululaisten äitinä JA saman miehen kanssa.



Parisuhde on vaatinut meiltä parisuhdeleirejä yms. eli ei sen hoitaminen ole käynyt " siinä sivussa" , mutta uskon viisaampiini, että jos hoitaa parisuhdetta ruuhkavuosienkin aikana, se vielä paranee siitä. Ruuhkavuodet eivät ole vain se elämän paras aika ja loppuelämä olisi kuoleman odottelua.

29 v valmistuin yliopistosta ja erosin " nuoruuden poikaystävästä"

31 v tapasin mieheni, kihlauduin, ostimme omistusasunnon

32-34 v lapsettomuushoitoja, koiran hankinta

34 v 1. lapsi, eka vakituinen työpaikka

35 v isompi asunto (ja asuntolaina)

36 v 2. lapsi



En kadu mitään mitä olen tenhyt viimeisen 10 v aikana, mutta kieltämättä edelliset 10 vuotta olisi voinut käyttää järkevämmin. Yliopistossa mm. vierähti 9 vuotta, tuloksena yksi tutkinto.

Olen saanut näistä vastauksistanne paljon tukea ja lohtua - sekä ajatuksia siitä, mikä on juuri minulle nyt ykkösprioriteetti; perhe ja lapset.



Ura saa nyt vielä hetken aikaa odottaa ; ).

Miestäkään en aio vaihtaa; avioliittomme on vahva, ja uskon, että olen sen (minulle) juuri oikean ihmisen kanssa.



Ap.

Minä sain ensimmäisen lapsen, kun olin 32v, pari kuukautta myöhemmin täytin 33v. Valmistuin yliopistolta 31 vuotiaana. Miehen (nykyisen ja ainoani) löysin kun olin 30v. Tämä meni nyt vähän väärään suuntaa, mutta kertoo kuitenkin, mitä tapahtui ennen ensimmäistä lasta.



Ensimmäisen työpaikkani olin saanut jo opiskellessani. Siten olin ollut pari vuotta töissä ennen ensimmäistä lasta. 30-40 ikävuoden välillä saimme vielä kolme lasta, joista yksi kuoli. Meillä on siis kolme elävää lasta. Minä kävin töissä ja isä oli kotona. Tuossa neljänkympin korvilla jäin vähäksi aikaa työttömäksi. Toisaalta lapset olivat vielä pieniä, joten ihan mielelläni hoidin heitä jonkin aikaa kotona.



Minulla ei ole valittamista tästä ajasta. Tämä kaikki on elämää ja olen tyytyväinen, että olen tätä elämää saanut elää:)

Kymmenen vuotta sitten olin lapsettomuushoidoissa ja määräaikaisessa työsuhteessa. Ensimmäinen asunto oli ostettuna, mutta rivitalo kumisi tyhjyyttään, kun olimme ostaneet sen lasten hankintaa silmällä pitäen. Nyt meillä on neljä lasta, vanhin täyttää yhdeksän tammikuussa. Nuorin on pian kaksi. Työpaikkani on vakinaistunut ja iloksemme on asuntokin tarvinnut vaihtaa suurempaan. Kymmenen viime vuotta ovat olleet täyttä elämää!



Neljänkympin kriisin tunnen kyllä olevan jo ovella. Avioliitossa ei mene kovin hyvin. Toivon voivani vielä vaihtaa ainakin työpaikkaa ellen koko alaakin palatessani töihin tämän hoitovapaan jälkeen. Mahdollinen tuleva kriisi lienee pysähdyksen ja miettimisen paikka kymmenen hulinavuoden jälkeen.

30:senä valmistuin, lopultakin, ja hankin työkokemusta ennen kuin menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Ostettiin eka vaatimaton asunto. Olin esikoisen kanssa kotona 2,5v ja jännitin saanko töitä. Turha pelko, minusta on melkein kilpailtu ja sain heti vakituisen työn. Ostimme uuden talon kun tulot oli turvattu ja kohtuulliset.



Mitä tekisin toisin: olisin keskittynyt valmistumaan nopeammin, ja jarrutellut miehen talo- ja autokuumetta, joiden maksaminen sitten pakotti olemaan töissä opintojen ohella. Järjetöntä, valmiina saan paljon parempaa palkkaa ja eläkettä karttuu. En osannut pitää puoliani.



Lapsia olisin alkanut yrittää jo aiemmin, ja nopeampaan tahtiin. Nyt jää yhteen, ja ekankin kanssa oli jo kiikun kaakun kun ikää oli 35 ja se tuo mukanaan kaikenlaista mitä en tiennyt.



40 on hienoa aikaa, ei tarvitse enää miettiä minne on menossa ja mitä muut ajattelee. Viettää rauhallista perhe-elämää ja vakituista mielekästä työtä. Tervetuloa vaan tänne päin.

Eli ruuhkavuodet ovat tässä ja nyt aika pitkälle tulevaisuuteenkin :-) Neljän lapsen kanssa ei aika tule pitkäksi ja itse ei ehdi miettiä omaa vanhenemistaan tai sitä mitä jaksaa tai haluaa. Eletään tässä ja nyt. En vaihtaisi mitään pois.

Olen ollut parikymppisestä asti saman miehen kanssa, aluksi melkein kymmenen vuotta kahdestaan. Silloin aluksi oli ajatuksissa että ei tehdä lapsia vaan opiskellaan, tehdään uraa ja kierretään maailmaa. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Mieli kuitenkin muuttui, ja sain 32-vuotiaana esikoiseni. Toinen syntyi kolme vuotta myöhemmin. Vapaa rilluttelu vaihtui kertaheitolla kuuden vuoden kotonaoloon. Nyt olen taas töissä.



Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu että vaikka kaikki ei ole aina mennyt niin kuin on suunnitellut (esim. en ollutkaan niin työorientoitunut kuin luulin nuorempana) niin kaikki on kuitenkin mennyt niin kuin pitikin. Olen saanut kokea kaikkea; pitkän vapaan nuoruuden, opiskelua, matkustelua, töitä ja sitten perhe-elämää. Olen tosi onnellinen että lapset tuli tehtyä, he ovat miehen ohella minun universumini keskipiste, mä rakastan kaikkia ihan hirveästi.



Tunnen aika lailla olevani sama ihminen kuin kaksikymppisenäkin, mitä nyt muutaman (okei kymmenkunta) kiloa painavampi, vähän rupsahtaneempi, pikkaisen kokeneempi. Nelikymppisenä on saanut jo vähän perspektiiviä, ei ota itseään niin kauhean vakavasti...

Ei ole työtä ja toinen lapsikin on vielä tekemättä. Olen hieman rajoittunut työterveyden suhteen ja en ehkä saakaan kunnon työpaikkaa. Harmittaa, masentaa.

Olen mennyt pariin otteeseen miehen työn perässä ulkomaille, olen tehnyt kaksi lasta lähekkäin, hoitanut heitä kotona siihen asti, kunnes kuopus täytti kaksi. Loput ajasta olen sitten tehnyt vähän töitä.



Juu, olen tyytävinen. No, siihen en ole tyytyväinen, että tämä oma ura ei ota noususuhdannetta. Olen liikaa joustanut tässä perheessä, ja ulkomaanolo miehen työn vuoksi on naiselle kaikkea muuta kuin meriitti.



En tosin tiedä, miten voisin yhdistää nämä kaikki kokemukset ja hyvän urakehityksen. Sen kuitenkin haluaisin.

Ja parhaat elämäni vuodet.





T. 42 v ja vielä yliopisto-opinnotkin aloittanut.

Mutta siinä mielessä en kadu asioita, että kokisin toisenlaiset valinnat PAREMMIKSI. Vaikka valitsisi miten tarkkaan, elämä voi yllättää ja lopputulos voi olla toinen kuin ideaalisti toivoisi.

Sinulle antaisin sellaisen neuvon, että älä yritäkään tehdä kaikkea yhtä aikaa. SE, siis priorisointi ja valintojen tekeminen on aidosti sitä elämänviisautta, ainakin omasta mielestäni.

Sinänsä kunnianhimo tai halu saavuttaa asioita nimittäin ei mielestäni häviä iän myötä. Sitä vain oppii näkemään, ettei elämä " lopu" nelikymppisenä/viisikymppisenä/eläkeikäisenäkään, vaan asioita voi jaksottaa ja osan tehdä vasta myöhemminkin.

Joten: voisitko valita, mitä noista teet nyt? Opiskeletko tai hankit lisää lapsia. Lapsia ehdit tehdä vielä toistakymmentä vuotta, samoin opiskella ehdit myöhemminkin. Kannattaako stressata elämäänsä yrittämällä kaikkia projekteja yhtä aikaa? Tai jos valitset yrittää opiskelua ja lasten hankkimista yhtä aikaa, voisitko mobilisoida läheisiäsi avuksi ja karsia kaiken MUUN turhan? Koti säilyy kyllä, vaikka sitä ei muutamaan vuoteen niin kauheasti siivoilisikaan...

Kannattaa myös ottaa asia niin, että pienet ikäkriisit kuuluvat asiaan ja ovat siinä mielessä hedelmällisiä ja hyödyllisiä, että ne haastavat miettimään elämäänsä ja prioriteettejaan huolella. Sen jälkeen on taas hyvä jatkaa.

Joten menestystä ja mielenrauhaa, mitä sitten valitsetkin.

Vierailija:

Ajattelin vain sitä, että itse olen ihan " kolmenkympin kynnyksellä" ja ahdistaa nämä ruuhkavuodet; olisi ihanaa kasvattaa perhettä ja tehdä lapsia, hoitaa heitä pitkään kotona, täytyisi opiskella uusi ammatti ja vielä löytää töitä sen piiristä (vanhassa ammatissani / työssäni en pysty jatkamaan terveyssyistä - eikä se enää muutenkaan ole sitä mitä todella haluan). Miten selvitä näistä vuosista täyspäisenä eteenpäin = D? Oma käsitykseni kuitenkin on, että moni asia helpottaa, kun ihminen on 40+. Enää ei tunne niin suurta paniikkia suoriutumisesta... olenko oikeassa?

Kiitos, jos joku viitsii lauantai-illan kunniaksi vastata ; D!

Ja samaa mieltä edellisen kanssa.

Unelmista on vaikea luopua ja miksi pitäisikään? On vain hyvä tehdä pieniä suunnitelmia ettei elämä mene sekasorroksi.

Jos vaikka sinulla on mahdollisuus tehdä uraa juuri nyt niin mieti miten pitkälle voisit päästä 4-5 vuodessa, jos vaikka tekisit sen iltatähden vasta sitten.

Jos taas lapsen saaminen on unelma no1 etkä halua ottaa riskiä, että iän takia se voisi jäädä saamatta niin tee se lapsi nyt ja aloita uranluonti 4-5 vuoden päästä.



Itselläni on elämä paljon helpompaa, kun ura ei ole tärkeä vaan perhe. Minulla on työ, josta pidän, mutta siinä ei ole ylenemismahdollisuutta (onneksi).