Mitäs sitten, kun ei millään pääse yllätyserosta yli? Takana erittäin pitkä avioliitto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko yllätys eroihin. Merkit ovat olleet ilmassa, mutta niille ollaan sokeita, kun pidetään toista itsestäänselvyytenä. 

Niin, voi sen aistia että jotain on pielessä, mutta ei välttämättä että mitä. Ja kun se *mitä* paljastuu, niin kyllä siinä lähtee matto alta. Tiesin minäkin, että jotain on pielessä, kun mies ei enää oikein puhunut mitään, istui vain tietokoneella. Mutta en mitenkään olisi voinut arvata, että on riippuvainen kokaiinista ja käyttänyt siihen velkarahaa omakotitalon verran. Mielikuvitukseni ei yksinkertaisesti olisi riittänyt, että olisin voinut aavistaa tuon etukäteen. Viimeiseen asti olin toivonut, että ongelmamme on jotain sellaista, jonka voimme selvittää, kun mies vain kertoisi mikä hänellä on. No, emme pystyneet selvittämään tätä. 

Tämä juuri. Kun joka paikassa toitotetaan, että työstressistä tai ruuhkavuosista johtuu miehen ärinät. Pitäävain tukea ja jaksaa..

Toista ei saa epäillä tai olet huono, tietysti puoliso kiistää kaiken ja syyttää sinua sairaaksi, vainoharhaiseksi, kuvittelet kaiken.. Siinä sitten yrität kannatella lapsia, miestä, kodinhoitoa, arkea, työtä ja kaikkea. Kännykkä menee suihkuun mukaan. Lähtee aiemmin töihin, viipyy kauppareissuilla pitkään, käy ehkä mökillä itekseen.

Näin mennään pari vuotta ja alat ihmetellä, että mikä sitä nyt stressaa kun sinähän kaiken teet. Lopulta mies ei enää harrasta seksiä, kääntää selkänsä sinulle sängyssä. Ja kun huomaat, että näpyttelee kännykkää virhe kasvoilla, ostaa uusia vaatteita jne niin on olet jo varma. Pakko itkeä ja rukoilla, että kertoo.. 

Pam! Sivusuhde kollegaan ja saman tein kamat kasaan ja muutto 10v nuoremman naisen kämppään. 

Jäät ihmettelemään lasten, paperitöiden, valtavan shokin ja muun keskelle mitä tapahtui. Tietysti tulee kymmenittäin viestejä kuinka huono ihminen olet. Ja mitään asioita ei voi hoitaa asiallisesti. Lapset hylätään ja niillekin haukut tavatessa kuinka huono olen. 

 

Tsemppiä, missä ikinä vaiheessa tällä hetkellä menetkään. Raskaalta tuntuu myös ulkopuolisten kommentit siitä miten erojahan nyt tapahtuu koko ajan, olisi jo pitänyt unohtaa ja päästä yli siinä ja siinä ajassa, vieläkö sinä sitä vatvot ym. ym. 

 

Saatoin olla itsekin tuollainen kommentoija, ennen kuin koin oman eron. Olisin voinut heittää jotain *et kai edes olisi halunnut jatkaa, kun hän ei rakastanut sinua*. Nykyään tajuan, että niitä pettymyksen tunteita ei pysty järkeilemään pois. Voit puhua itsellesi noita järkiasioita vaikka päivät pääksytysten, mutta tilanteen aiheuttamat tunteet ei väisty yhtään nopeammin. Ne tunteet täytyy vain tuntea läpi. Ne muuttuu kyllä ajan myötä ja laimenee ja ne hetket kun tunteet vyöryy voimalla päälle tulee harvemmin ja harvemmin. 

 

Olen oppinut valtavasti omasta erostani. Siitä millaisia tunteita ihmiset käy läpi ja peittelee, kun niitä eroja tosiaan tapahtuu koko ajan. Ympärillämme pyörii valtava elämän ammattinäyttelijöiden ihmisryhmä, jotka handlaa arjen aika mahtavasti, vaikka pään sisällä on yhtä aikaa meneillään tsunami ja hurrikaani. Olkaa lempeitä kanssa ihmisille.

Mitä jos vaan elät loppuelämäsi muistellen tuota ihanaa liittoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mut hänen mielestään meillä menee hyvin kuin hänen suhteensa minuun on samanlainen kuin keittiöjakkaraan: en pistä pahasti silmään, olen käytännöllinen joskus, ja päälle saa kiivetä kun itsellä on tarvis.

Loistavasti kuvattu meidänkin pitkän ja väljähtyneen avioliiton tila! Eroa mietin melkein päivittäin mutta puheeksi en saa otettua. Mies tekee mitä tykkää ja valittaa muttei hänkään ota eroa puheeksi. Tai sitten ollaan vaan ihan hiljaa omissa puuhissa. Lapset jo omillaan ja elämää edessä ehkä about 30 vuotta.Kello tikittää ratkaisujen perään. Ja mies taatusti yllättyy/ luuli että kaikki hyvin kun olen hiljentynyt. Mutta enää en jaksa vääntää kotitöiden jaosta; toinen ei tee mitään ja sillä mennään.

Voi hemmetti, tuohon jäät loppuelämäsi pilaamaan? Saat todellakin mitä ansaitset, olet nahjus. 

Minun mieheni kertoi uudelle hoidolleen yksityiskohtia mm kierukkanitilanteesta ja vaikka mitä. Näin koneelta heidän välisen Slack-keskustelun. Me remppasimme kolmen lapsemme makkaroita, kaiken piti olla hyvin. Samaan aikaan mies haaveili vauvasta kollegansa kanssa chatissa. 

Kiisti jyrkästi että on mitään suhdetta kunnes mulla oli näyttää noi tekstit. Romahti herran kulissit kerralla. Ja sen jälkeen minä olinkin raivon kohde. 

Joo ei kiitos miestä elämään enää ikinä! 

Ei sitä toipumista voi kiirehtiä. Mulla meni yksi ystävyys poikki tosi karulla tavalla, se vaikutti muuhunkin elämääni. Moni ajatteli että siitä olisi pitänyt päästä heti yli, enkä siksi puhunut surusta enää juuri kenellekään.

 

Kului neljä vuotta. Sitten menin terapiaan muista syistä, ja tuokin tuli puheeksi. Sain keskustella aiheesta ilman tuomitsemista, ja toinen oikeasti vastasi. Pohdimme syitä välien katkeamiselle, sen seurauksia ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Sitten yhtenä päivänä vain huomasin ettei se asia sattunut enää. 

Vierailija kirjoitti:

Se ei tässä kohtaa enää auta, mutta äärimmäisen harva ero tulee oikeasti puskista. Jos kuuntelisi sitä puolisoa ne edeltävät 10-20 vuotta, ja uskoisi että puoliso puhuu koska niillä asioilla on hänelle merkitystä, niin voisi saada tilaisuuden joko säilyttää liiton tai sopeutua ajatukseen että ette ole toisillenne. 

Minä aina välillä pohdin eroa, lasten takia en vielä ole siihen ryhtynyt, mutta jos ryhtyisin, se tulisi miehelle täytenä yllätyksenä. Siitä huolimatta että olen 25 yhdessäolovuodesta 15 vuoden ajan yrittänyt rautalangasta vääntää että en voi olla ikuisesti näin etäisessä ja kylmässä suhteessa. Hetkittäin tilanne saattaa korjaantua viikoksi tai pariksi, mies kysyy kerran että mitä kuuluu ja toivottaa kahdesti hyvää yötä, ja sitten taas aan jutella kuukausitasolla enemmän puhelinmyyjien kanssa ja tulla satunnaisen kollegan taholta enemmän nähdyksi ja huomioiduksi kuin puolison. Mut hänen mielestään meillä

Muuhun ottamatta kantaa, sanoisin, että lapset on paska syy olla eroamatta. Nyt lapset oppivat todella outoon malliin parisuhteesta. En itse halunnut näyttää lapsilleni mallia parisuhteesta, jossa vaan toisella oli väliä ja vain toisen tunteet piti huomioida. Kyllä haluan, että lapseni oppivat että heilläkin on väliä ja mikä on normaalia kanssakäymistä ja mikä ei.

Ajan mittaan pääsee. Toipuminen on yksilöllistä.

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni kertoi uudelle hoidolleen yksityiskohtia mm kierukkanitilanteesta

 

- ei toisten pilluista saa kertoa -

 

ja vaikka mitä. Näin koneelta heidän välisen Slack-keskustelun. Me remppasimme kolmen lapsemme makkaroita, kaiken piti olla hyvin. Samaan aikaan mies haaveili vauvasta kollegansa kanssa chatissa. 

Kiisti jyrkästi että on mitään suhdetta kunnes mulla oli näyttää noi tekstit. Romahti herran kulissit kerralla. Ja sen jälkeen minä olinkin raivon kohde. 

Joo ei kiitos miestä elämään enää ikinä! 

Minua ihmetyttää miten lapsiaan ja vaimoaan vuosia laiminlyöneet viisikymppiset möhömahaiset ja lättäperseiset öykkärit, joiden hengitys haisee ja joita ei seksi kiinnosta ja jotka ei ole millään muotoa - ei henkisesti eikä fyysisesti - puoleensa vetäviä, tuntuu AINA löytävän itseään puolta nuoremman missinmittaisen kaunottaren uudeksi puolisoksi, kun entinen on potkittu pois. Monilla näyttää olleen ennen eroa suhde jo pitempään.

Mulla meni yllätyseron jälkeen 

- 3v että olin joten kuten taloudellisesti jaloillani: mies oli velkaantunut selkäni takana -40 000 eurolla 

- 5 vuotta kesti, että sain taas nukuttua ja alkoi hidas fyysinen toipuminen 

- stressin vuoksi sairastelin paljon ja olin henkisesti että fyysisesti aivan loppu 

- Kaikki resurssit meni siihen, että pidin lasten päät pinnalla 

- mies uuden heilansa kanssa keksi kovasti kiusaa ja yritti vetää pinnan alle uudestaan ja uudestaan 

Vierailija kirjoitti:

Kauan teillä on mennyt aikaa toipua ihan oikeasti erosta, ketkä olette tulleet jätetyksi pitkän suhteen jälkeen? Entä mistä löysitte, jos löysitte, uuden kumppanin? Miltä läheisyys tuntui uuden jälkeen, kun edellisen kanssa ollut kuitenkin niin pitkään?

En ole päässyt koskaan yli vuosien pitkästä suhteesta, erosta on jo kulunut yhtä pitkä aika kuin suhdekin kesti. Kuten joku jo kirjoitti, oli minullekin musertavaa tajuta tänä keväänä, että en koskaan pääse yli. Pitää vain oppia elämään surun kanssa.

Olen kuitenkin vasta 30-vuotias, ja silti on tämä tilanne. Siitä tämä johtuu kun sydämessäni tiedän vuosienkin jälkeen, että edellinen mieheni on elämäni rakkaus, ja se oikea.

Nuorempana ei ollut vielä niin hyvät parisuhdetaidot ja ymmärrystä elämästä, mikä johti omalta osaltaan eroon, nyt asiat näkee selkeämmin, eikä menneisyyttä voi muuttaa. Olen ollut nyt uuden miehen kanssa vuosia yhdessä ja kihloissa. Tapasimme Tinderissä n. kaksi vuotta eron jälkeen. Ei se läheisyys uuden kanssa tuntunut huonolta, vaan hyvältä.

Aikaisemmin olen tuudittautunut siihen, että ajan kanssa pääsen yli ja menen vain elämässä eteenpäin. Olen kovasti yrittänyt käsitellä tuota mennyttä suhdetta ja ymmärtää paremmin itseäni, häntä ja miksi kaikki päättyi. Välillä olen yrittänyt unohtaa asiaa ja olla ajattelematta suojellakseni itseäni. Osittain onnistuin, kunnes jouduin käymään kaiken läpi uudestaan ja repimään auki, se oli välttämätöntä.

Asioita ei voi jättää käsittelemättä. Oli vain erittäin surullista tajuta, että ero on lopullinen ja joudun kantamaan tuota surua ja rakkautta sydämessäni mahdollisesti elämän loppuun saakka. Vain Luoja tietää.

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää miten lapsiaan ja vaimoaan vuosia laiminlyöneet viisikymppiset möhömahaiset ja lättäperseiset öykkärit, joiden hengitys haisee ja joita ei seksi kiinnosta ja jotka ei ole millään muotoa - ei henkisesti eikä fyysisesti - puoleensa vetäviä, tuntuu AINA löytävän itseään puolta nuoremman missinmittaisen kaunottaren uudeksi puolisoksi, kun entinen on potkittu pois. Monilla näyttää olleen ennen eroa suhde jo pitempään.

Raha. Munkin möllerö-ex oli juuri saanut ylennyksen ja oli Euroopan omistajaa. Vetosi opportunistiseen heitukkaan kuin kärpäspaperi raatokärpästä. 

Toki pettymys oli molemmille kova kun sitten arki koitti. Ex unohti kertoa, että oltiin 20v rakennettu sitä elämää mihen oltiin päästy lopultakin, eikä omaisuutta ollut ehtinyt vielä suuremmin kerääntyä. Tuore, iso talolaina oli toki saatu. 

Ja pettymys siitä, että itse asiassa se lainakin oli saatu vain siksi, että minunkin tilanne oli sallinut sen oton. Joten talo myyntiin ja nuoripari vuokralle kerrostaloon.

Joten eron jälkeen lähtöruutuun nuori pari mars kun elatusmaksut kolmesta lapsesta seuraavan 10v ajan paukahti niskaan myös, onneksi just heidän elintaso saatu kivaksi, jota ylläpitämään mies määrättiin. Kiukutteli toki. Mies ja heitukka. 

Eihän siitä suhteesta mitään tullut ja miestä kadutti. Mutta se oli liian myöhäistä sitten se.

Suomalaisten miesten elämä toden totta on kohtalokas samba!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko yllätys eroihin. Merkit ovat olleet ilmassa, mutta niille ollaan sokeita, kun pidetään toista itsestäänselvyytenä. 

Niin, voi sen aistia että jotain on pielessä, mutta ei välttämättä että mitä. Ja kun se *mitä* paljastuu, niin kyllä siinä lähtee matto alta. Tiesin minäkin, että jotain on pielessä, kun mies ei enää oikein puhunut mitään, istui vain tietokoneella. Mutta en mitenkään olisi voinut arvata, että on riippuvainen kokaiinista ja käyttänyt siihen velkarahaa omakotitalon verran. Mielikuvitukseni ei yksinkertaisesti olisi riittänyt, että olisin voinut aavistaa tuon etukäteen. Viimeiseen asti olin toivonut, että ongelmamme on jotain sellaista, jonka voimme selvittää, kun mies vain kertoisi mikä hänellä on. No, emme pystyneet selvittämään tä

Kyse ei ole edes pettymyksestä, vaan koko elämäsi sosiokonstruktiivisten rakenteiden murtumisesta, täydellisesti luottamuksen musertumisesta. 

Pienin murhe on se parisuhde, suurin on se hätä omasta ja lasten primitiivisestä selviytymisestä kun luottamusrakenteita ei ole yhtään jäljellä, ei itseesi, ei mihinkään. 

Eikä sitä helpota yhtään, että joku sanoo "kyllä sinä tästä selviät" kun tiedät ettet välttämättä selviä. Kaikki ei selviä! Siksi se kauhun tunne on valtava. 

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin petetyksi ja jätetyksi yli 20 v liitosta. Vaimo lähti nuoremman harrastuskaverin matkaan. Ero tuli aivan puskista ja pari kuukautta niin kaikki ohi.

Siitä nyt reilut kaksi vuotta niin alkanut helpottamaan. Aluksi oli kaikki sumua ympärillä. Mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa vaikkakin muuttuneena ihmisenä

Aika lailla sama kokemus, yli 25 vuotta kestänyt avoliitto joka päättyi samalla lailla yllättäen toisen pettämiseen. Pääasia on ettei jää miettimään niitä mitä-jos-olisinkin-tehnyt-toisin asioita. Se mitä tapahtui on tapahtunut eikä mikään murehtiminen, synkistely, itsensä syyllistäminen jne. muuta tapahtunutta. 

Kun kaikista liitoista eroon päätyy varmaan kolmasosa tai puolet niin se ei edes ole poikkeuksellista. Pitkän liiton päättyminen rumaan tapahtumaan ei nollaa sen hyviä aikoja. Liitto ei siis ollut menetettyä aikaa vaan elettyä elämää. Mutta se on nyt historiaa ja siitä pitää laskea irti.

Yritettävä oppia niistä virheistä jotka tietää tehneensä mutta jatkaa elämää. Elämä ei suinkaan lopu pitkän liiton päättyessä. Tietää että se parisuhde ei enää korjaannu joten jos haluaa jatkossa elää parisuhteessa on itsensä oltava sellaisille avoin.

Minulle ero tuli yllättäen puolitoista vuotta sitten joulun maissa. Seuraavana kesänä työkaveri käskytti lähtemään tanssikurssille. Lähdin ajatuksella että uusi harraste ja tavoitteena kesään 2025 mennessä lavakuntoon ainakin joidenkin tanssien osalta. Tämä toteutui ja innostuin tanssimisesta.

Tanssikurssilla ei oikein ole mahdollista murehtia menneitä kun joutuu keskittymään siihen mitä tekee juuri nyt yhdessä toisen kanssa. Se on ainakin minun kokemukseni perusteella erittäin hyvä keino nollata ihmissuhde- ja työmurheet vähäksi aikaa pois mielestä. 

Aloitettuani tanssikursseilla ja nyt keväällä lavatansseissa tuttavapiirini laajeni runsaasti. Huomasin etten ole yksin samassa tilanteessa. Oma hyvin tuore kokemus: Tämän harrasteen kautta voi ihan sattumalta löytää ihmisen jonka kanssa on samalla aallonpituudella ja jonka kanssa sitten aletaan miettiä yhteistä tulevaisuutta. 

Lyhyesti: Laskee irti siitä mikä meni rikki ja jatkaa elämää antaen mahdollisuuksia uusille ihmissuhteille. Ei jää kotiin neljän seinän sisälle vaan mahdollisuuksien mukaan lähtee ulos kohtaamaan ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mut hänen mielestään meillä menee hyvin kuin hänen suhteensa minuun on samanlainen kuin keittiöjakkaraan: en pistä pahasti silmään, olen käytännöllinen joskus, ja päälle saa kiivetä kun itsellä on tarvis.

Loistavasti kuvattu meidänkin pitkän ja väljähtyneen avioliiton tila! Eroa mietin melkein päivittäin mutta puheeksi en saa otettua. Mies tekee mitä tykkää ja valittaa muttei hänkään ota eroa puheeksi. Tai sitten ollaan vaan ihan hiljaa omissa puuhissa. Lapset jo omillaan ja elämää edessä ehkä about 30 vuotta.Kello tikittää ratkaisujen perään. Ja mies taatusti yllättyy/ luuli että kaikki hyvin kun olen hiljentynyt. Mutta enää en jaksa vääntää kotitöiden jaosta; toinen ei tee mitään ja sillä mennään.

Voi hemmetti, tuohon jäät loppueläm

No jaa, yritän olla tekemättä hätiköityjä päätöksiä ja nähdä oman osuuteni tilanteeseen. Yli 30 yhteisen vuoden jälkeen pelkästä kyllästymisestä lähteminen ei sekään ole se fiksuin veto. Pitäisi löytää avaimet omaan onnellisuuteen itsestä eikä olettaa että oma olotila johtuu toisen tekemisistä tai tekemättä jättämisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko yllätys eroihin. Merkit ovat olleet ilmassa, mutta niille ollaan sokeita, kun pidetään toista itsestäänselvyytenä. 

Niin, voi sen aistia että jotain on pielessä, mutta ei välttämättä että mitä. Ja kun se *mitä* paljastuu, niin kyllä siinä lähtee matto alta. Tiesin minäkin, että jotain on pielessä, kun mies ei enää oikein puhunut mitään, istui vain tietokoneella. Mutta en mitenkään olisi voinut arvata, että on riippuvainen kokaiinista ja käyttänyt siihen velkarahaa omakotitalon verran. Mielikuvitukseni ei yksinkertaisesti olisi riittänyt, että olisin voinut aavistaa tuon etukäteen. Viimeiseen asti olin toivonut, että ongelmamme on jotain sellaista, jonka voimme selvittää, kun mies vain kertoisi mikä

Kyse ei ole edes pettymyksestä, vaan koko elämäsi sosiokonstruktiivisten rakenteiden murtumisesta, täydellisesti luottamuksen musertumisesta. 

Pienin murhe on se parisuhde, suurin on se hätä omasta ja lasten primitiivisestä selviytymisestä kun luottamusrakenteita ei ole yhtään jäljellä, ei itseesi, ei mihinkään. 

Eikä sitä helpota yhtään, että joku sanoo "kyllä sinä tästä selviät" kun tiedät ettet välttämättä selviä. Kaikki ei selviä! Siksi se kauhun tunne on valtava. 

 

Näinhän se on. Kyllä se ensimmäinen reaktio, kun ymmärsi, että elämä mureni juuri jalkojen alta, se oli ihan puhdas kauhu. 

 

Sellainen todennäköisesti tekee pysyviä jälkiä aivoihin. Sitä luottamuksen tasoa, mikä oli elämään ennen noita tapahtumia, en usko että sitä pystyy palauttamaan. Maailma näyttää lopullisesti vähän erilaiselta.

M-1965 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin petetyksi ja jätetyksi yli 20 v liitosta. Vaimo lähti nuoremman harrastuskaverin matkaan. Ero tuli aivan puskista ja pari kuukautta niin kaikki ohi.

Siitä nyt reilut kaksi vuotta niin alkanut helpottamaan. Aluksi oli kaikki sumua ympärillä. Mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa vaikkakin muuttuneena ihmisenä

Aika lailla sama kokemus, yli 25 vuotta kestänyt avoliitto joka päättyi samalla lailla yllättäen toisen pettämiseen. Pääasia on ettei jää miettimään niitä mitä-jos-olisinkin-tehnyt-toisin asioita. Se mitä tapahtui on tapahtunut eikä mikään murehtiminen, synkistely, itsensä syyllistäminen jne. muuta tapahtunutta. 

Kun kaikista liitoista eroon päätyy varmaan kolmasosa tai puolet niin se ei edes ole poikkeuksellista. Pitkän liiton päättyminen rumaan tapahtumaan ei nollaa sen hyviä aikoja. Liitto ei siis ollut menetettyä aikaa vaan ele

Noinhan sitä neuvotaan, mutta itseäni ainakin pelottaa. En ihan yksinkertaisesti tiedä selviäisinkö enää toisesta samanlaisesta kokemuksesta, joten rakastuminen on ehkä pelottavinta mitä voin ajatella. Jos joutuisin kokemaan tuon kaiken uudelleen. En pysty edes ajattelemaan. Ajatus on niin pelottava, että nousee sappi kurkkuun.

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää miten lapsiaan ja vaimoaan vuosia laiminlyöneet viisikymppiset möhömahaiset ja lättäperseiset öykkärit, joiden hengitys haisee ja joita ei seksi kiinnosta ja jotka ei ole millään muotoa - ei henkisesti eikä fyysisesti - puoleensa vetäviä, tuntuu AINA löytävän itseään puolta nuoremman missinmittaisen kaunottaren uudeksi puolisoksi, kun entinen on potkittu pois. Monilla näyttää olleen ennen eroa suhde jo pitempään.

Siskon mulkeroukko oli just tuollainen. No karma iski. Oli 59 kun sai missinmittaisen 26 v kanssa lapsen. Siihen loppui matkustelu ja reissut ja biletys. Vanha mies ei lopulta jaksanut pientä huutavaa vauvaa ja erohan siitä tuli alle vuosi lapsen syntymästä. Ukko tuli siskon ovelle raapimaan katuvaisena. Arvatkaa ottiko takaisin?

Oot jo monta päivää ollut siitä yli ja jatkanut elämääsi! Niin se menee.