Mitäs sitten, kun ei millään pääse yllätyserosta yli? Takana erittäin pitkä avioliitto.

Eron jälkeen vaikeinta itselleni oli epäonnistumisen tunne, sitähän oli kuvitellut että avioliitto jatkuu ja koti säilyy ikuisuuteen. Eron jälkeen pitikin todeta että lapsilla ei ole ehyttä perhettä vaan ovat erolapsia. Se riipaisi ja kovaa, sitten kun siitä pääsi yli niin helpotti. 

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko yllätys eroihin. Merkit ovat olleet ilmassa, mutta niille ollaan sokeita, kun pidetään toista itsestäänselvyytenä. 

Tämä.

Miehille yleensä ero tulee yllätyksenä, kun ei välitä kuunnella puolisonsa varotuksia eikä huomaa, miten huonosti toinen voi suhteessa.

Ajattelee vaan, ettei se siitä mihinkään lähde. Tai pitää toista täysin itsestään selvyytenä. Ei panosta suhteeseen mitenkään, kunhan vaan itsellä on hyvä. 

Nämä yllätyseroajat ovat kuitenkin usein käyneet pariterapiassa, minkä nyt luulisi olevan jo näkyvä merkki tulevasta erosta. 

Sitten kun ero tulee ollaan suu pyöreänä, että ethän sä voi lähteä. Ethän sä mitenkään pärjää ilman mua. Ja yleensä nainen pärjää perheellisenäkin paljon paremmin kun ei ole sitä kiukuttelevaa miestä vaivoinaan.

#24

" Tajusin että kaikenlaista valetta oli ilmassa, olin vain sinisilmäinen. Olisipa ollut rehellinen, suru ja pettymys olisivat pienempiä. "

Kuule, se on luottamusta eikä sinisilmäisyyttä.

Sun luottamusta toiseen on käytetty hyväksi joten älä syytä itseäsi.

Hän on ollut epärehellinen ja katala. Miksi? Jaa-a. Ei voi tietää ja kuka niitä valheitaan edes haluaa tunnustaa.

Joten kaikki kaivelu on oikeesti turhaa. Itse olin noin 25v liitossa ja ex pettämiset tulivat ilmi vasta eron jälkeen. Hain eroa yksin. Virallisena syynä kasvu erilleen ja tottahan se oli vaikka en tiennyt lukuisista muista suhteista. Ja se taas johtuu lapsuuden traumataustasta eli omat suojelut ovat olleet korkealla missä olen kieltänyt asioita ja kysyttäessä ex sujuvasti valehteli päin naamaa.

Joten siis, älä syytä itseäsi toisen epärehellisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Se ei tässä kohtaa enää auta, mutta äärimmäisen harva ero tulee oikeasti puskista. Jos kuuntelisi sitä puolisoa ne edeltävät 10-20 vuotta, ja uskoisi että puoliso puhuu koska niillä asioilla on hänelle merkitystä, niin voisi saada tilaisuuden joko säilyttää liiton tai sopeutua ajatukseen että ette ole toisillenne. 

Minä aina välillä pohdin eroa, lasten takia en vielä ole siihen ryhtynyt, mutta jos ryhtyisin, se tulisi miehelle täytenä yllätyksenä. Siitä huolimatta että olen 25 yhdessäolovuodesta 15 vuoden ajan yrittänyt rautalangasta vääntää että en voi olla ikuisesti näin etäisessä ja kylmässä suhteessa. Hetkittäin tilanne saattaa korjaantua viikoksi tai pariksi, mies kysyy kerran että mitä kuuluu ja toivottaa kahdesti hyvää yötä, ja sitten taas aan jutella kuukausitasolla enemmän puhelinmyyjien kanssa ja tulla satunnaisen kollegan taholta enemmän nähdyksi ja huomioiduksi kuin puolison. Mut hänen mielestään meillä

!!!!TÄMÄ!!!!

tämä pitäisi jokaisen (varsinkin miesten) lukea!

Vierailija kirjoitti:

Eron jälkeen vaikeinta itselleni oli epäonnistumisen tunne, sitähän oli kuvitellut että avioliitto jatkuu ja koti säilyy ikuisuuteen. Eron jälkeen pitikin todeta että lapsilla ei ole ehyttä perhettä vaan ovat erolapsia. Se riipaisi ja kovaa, sitten kun siitä pääsi yli niin helpotti. 

Ehyt perhe ei ole kokoelma sukupuolirooleja. Eivätkä lapset saa mitään erillistä leimaa otsaan tai merkkiä hihaan, jos vanhemmat asuvat eri katon alla. 

Vierailija kirjoitti:

Mut hänen mielestään meillä menee hyvin kuin hänen suhteensa minuun on samanlainen kuin keittiöjakkaraan: en pistä pahasti silmään, olen käytännöllinen joskus, ja päälle saa kiivetä kun itsellä on tarvis.

Loistavasti kuvattu meidänkin pitkän ja väljähtyneen avioliiton tila! Eroa mietin melkein päivittäin mutta puheeksi en saa otettua. Mies tekee mitä tykkää ja valittaa muttei hänkään ota eroa puheeksi. Tai sitten ollaan vaan ihan hiljaa omissa puuhissa. Lapset jo omillaan ja elämää edessä ehkä about 30 vuotta.Kello tikittää ratkaisujen perään. Ja mies taatusti yllättyy/ luuli että kaikki hyvin kun olen hiljentynyt. Mutta enää en jaksa vääntää kotitöiden jaosta; toinen ei tee mitään ja sillä mennään.

Hei AP! Oletko mies vai nainen?

Joku kirjoitti aiemmin:

Eihän tuosta oikeasti koskaan toivu. Muutut ihmisenä, vanhasta minästä luopuminen sattuu eniten. Se vol2 on kyynisempi, väsyneempi, vähemmän iloinen.. 

Jossain vaiheessa olet liian väsynyt taistelemaan ikävää tunnetta vastaan ja tulee sellainen tunnoton tyhjyys pariksi vuodeksi. 

--> Tämä sama tila saattaa tulla myös lyhyempien avosuhteidenkin jälkeen kun tulee esim petetyksi ja jätetyksi tai ihan vaan jätetyksi vastoin tahtoaan.

Tuli niin vanhat muistot mieleen ja juuri tuo tunteiden kulku kun nuorena tulin petetyksi ja jätetyksi minun "elämäni rakkaan" taholta. Ensin tuli shokki, ns "hätätila" ja epätodellinen olo, sitten viha ja raivo, sitten suru ja kauhea ikävä, loukatuksi tulemisen tunne,  HÄPEÄ, kaipuu ja katkeruus. Muistan sen kuinka jossain vaiheessa myöhemmin kaikki tunteet katosi (ehkä ikävää lukuunottamatta), tilalle tuli jotenkin sellainen kyyninen tyhjä "aivan helv...n sama" fiilis. Opiskeluaikoina miehiä tuli ja meni, mut mikään ei tuntunut miltään. Pikemminkin kusetin "samalla mitalla takasin" tyyliin kyllä minäkin osaan pettää, kusettaa ja jättää. Kosto on suloinen.

Silloin vielä (nuori, ylpeä, omanarvontuntoinen jne) suurena tunnetilana surun ja ikävän lisäksi oli HÄPEÄ siitä mitä tapahtui. En kertonut kellekään että hän petti minua koska luulin että miehet pettää vain koska eivät saa kotoa tarpeeksi (ja kaikilla muillakin oli tuo käsitys). Meillä miehen pettäminen ei todellakaan voinut johtua tuosta, asia oli ihan toisin päin, minä en saanut häneltä juuri mitään, hän oli melko matalalipidoinen. Hän petti koska sai ihailua, hyväksynyää ja huomiota kännissä joltain muulta. Ehkei saanut sitä minulta tarpeeksi.  Peittelin muutenkin eroa sillä että en ollut juuri kenenkään yhteisten tuttujemme kanssa tekemisissä moniin vuosiin ja kun joskus olin, viittasin vaan kintaalla erolle ihan kun ei ois tuntunu missään.  Vaikka oikeasti luulin kuolevani siihen ja yhä, yli 30v jälkeenkin sattuu kun muistelen sen aikaisia fiiliksiä ja joskus vieläkin minulla on ikävä häntä, eteenkin kun joskus näen häntä. Vanha kaipaus nousee pintaan. 

Olen tullut jätetyksi pitkästä seurustelusuhteesta myös vanhempana, sekin sattui, tuntui pahalta, itkettikin jne, mutta ei mitään verrattuna tuohon nuoruudenaikaiseen tunnemylläkkään. Ja toisaalta hyvä niin, pääsin helpommalla kun en tunne enää niin voimakkaasti ketään kohtaan kuin nuorena niin ero ei satu enää, eikä se loukkaa minun itsetuntoa.

Nyt asioista voi vähän naureskellenkin puhua ystäville tyyliin "taas tuli takkii, kusip..ä äijä, mut so what, eteenpäin".

Enää jätetyksi tuleminen ei ole häpeä. Pikemminkin tulee tunne, että ero oli hänen menetys, ei minun.

Vierailija kirjoitti:

Kauan teillä on mennyt aikaa toipua ihan oikeasti erosta, ketkä olette tulleet jätetyksi pitkän suhteen jälkeen? Entä mistä löysitte, jos löysitte, uuden kumppanin? Miltä läheisyys tuntui uuden jälkeen, kun edellisen kanssa ollut kuitenkin niin pitkään?

Minusta tuntuu, että toivoin erosta miehen kanssa sillä sekunnilla, kun tajusin pettämiset ja rahasotkut. En kuitenkaan varmaan koskaan toivu siitä, mitä ero teki lapsillemme ja miten julmasti hän kohteli lapsia eron jälkeen. 

Omasta erostani on neljä vuotta ja nyt tuntuu, että asia ei enää pyöri mielessä kuin satunnaisesti. Sitähän siinä miettii eron jälkeen, että milloin ne kuluttavat ja synkät ajatukset menee pois ja on taas oma itsensä. Kyllä ne menee jossain vaiheessa.

Yritin itse seurustella myös aika pian eron jälkeen, mutta se tuntui jotenkin huijaukselta. Kuin yrittäisin jatkaa entistä elämää vaihtamalla vain ihmisen. Ei ne tunteet tuota uutta kohtaan olleet aitoja, vaan pelkoa yksin olemisesta. Auttoivat kyllä vähentämään eroon liittyviä ajatuksia, eli laastarointi kyllä jotenkin toimii. 

Nyt ole sitten sinkku. Voimia tutustua uuteen mieheen ei oikein ole. Arki on niin kuormittavaa, etten oikein kiinnostu mistään ylimääräisestä, joihin kuuluu mukaan kaikki ihmiset myös. En oikein jaksa edes ystäviä ja sukulaisia. Voi olla että loppu elämä menee sitten yksin. 

Vierailija kirjoitti:

20 vuotta ei ole erityisen pitkä liitto

Vedä v.ttu päähän

Vierailija kirjoitti:

Ei 20 vuotta ole erityisen pitkä avioliitto.  Tai ehkä nykymittapuun mukaan on. 

Itse olen ollut 50v. 

Kun erosta on jo muutama vuosi, on vaan aika katsoa eteenpäin. 

Uutta matoa koukkuun vaan.  Uusia harrastuksia, ystäviä, tekemistä, matkustelua, mahdollisesti uusi kumppani, uusi alku.  Kesä tulee!  Olet parhaassa iässä ja itsemäinen, ei kannata haaskata tätä hyvää aikaa menneiden hautomiseen.

Menitkö naimisiin 10-vuotiaana?

Minkä ikäinen olet?

Sisällötön ja kylmä.

Lainaus

Enää jätetyksi tuleminen ei ole häpeä. Pikemminkin tulee tunne, että ero oli hänen menetys, ei minun.

Tämä. Niin tuo.

Tiedän olleeni loistomimmi ja silti hän halusi jotain muuta. Olisin hänet halunnut vaan mikään mitä olin, ei riittänyt hänelle.

Olin kuin se keittiönjakkara; huomaamaton, hajuton, mauton ja itsestäänselvyys.

Erosta on aikaa ja olen jatkanut elämääni. Hän on sinkku alun huuman jälkeen. Yritti takaisin noin pari vuotta eron jälkeen. Miksi ihmeessä olisin mennyt vanhaan?

Piti niin daijuna edelleen että tokihan minä hänet takaisin otan vaikka viimeisten vuosien aikana ei tikkua ristiin laittanut, mm treffit vanhan eukon kanssa, LOL! Oli hänen mielipide.

Minutkin on jätetty yllättäen. Toki vain runsaan 4 vuoden mittainen suhde oli kyseessä. Ja kyseinen mies lähti suhteesta syyttämällä yksin omaan minua kaikesta. Se taitaa olla näiden keskustelukyvyttömien miesten tapa lähteä. Mies kuitenkin oli muutaman kuukauden sisään haaveillut ääneen, että suhteemme voisi olla loppuelämän suhde.

Jälkikäteen ajatellen olin kyllä saanut runsaasti merkkejä miehen impulsiivisesta päätöksentekoprosessista ja minun piti työstää sitä, miksi en halunnut nähdä tosiasioita. Alitajuisesti omat tunteenikin olivat jo viilenneet ja ajatuksissa oli epätoivoa sen suhteen, voinko olla kyseisen miehen kanssa onnellinen.

Äkkieron ja hylätyksi tulemisen työstämiseksi suosittelen terapeutti Susan Andersonin teoksia. Löytyy esim. Storytellistä. Hyödyin ihan valtavasti hänen teoksistaan.

Läheisyys ja seksi ovat tuntuneet uuden rakastajan kanssa todella hyvältä. En ole vakavassa suhteessa, mutta just nyt on hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko yllätys eroihin. Merkit ovat olleet ilmassa, mutta niille ollaan sokeita, kun pidetään toista itsestäänselvyytenä. 

Niin, voi sen aistia että jotain on pielessä, mutta ei välttämättä että mitä. Ja kun se *mitä* paljastuu, niin kyllä siinä lähtee matto alta. Tiesin minäkin, että jotain on pielessä, kun mies ei enää oikein puhunut mitään, istui vain tietokoneella. Mutta en mitenkään olisi voinut arvata, että on riippuvainen kokaiinista ja käyttänyt siihen velkarahaa omakotitalon verran. Mielikuvitukseni ei yksinkertaisesti olisi riittänyt, että olisin voinut aavistaa tuon etukäteen. Viimeiseen asti olin toivonut, että ongelmamme on jotain sellaista, jonka voimme selvittää, kun mies vain kertoisi mikä hänellä on. No, emme pystyneet selvittämään tätä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko yllätys eroihin. Merkit ovat olleet ilmassa, mutta niille ollaan sokeita, kun pidetään toista itsestäänselvyytenä. 

Niin, voi sen aistia että jotain on pielessä, mutta ei välttämättä että mitä. Ja kun se *mitä* paljastuu, niin kyllä siinä lähtee matto alta. Tiesin minäkin, että jotain on pielessä, kun mies ei enää oikein puhunut mitään, istui vain tietokoneella. Mutta en mitenkään olisi voinut arvata, että on riippuvainen kokaiinista ja käyttänyt siihen velkarahaa omakotitalon verran. Mielikuvitukseni ei yksinkertaisesti olisi riittänyt, että olisin voinut aavistaa tuon etukäteen. Viimeiseen asti olin toivonut, että ongelmamme on jotain sellaista, jonka voimme selvittää, kun mies vain kertoisi mikä hänellä on. No, emme pystyneet selvittämään tätä. 

Tämä juuri. Kun joka paikassa toitotetaan, että työstressistä tai ruuhkavuosista johtuu miehen ärinät. Pitäävain tukea ja jaksaa..

Toista ei saa epäillä tai olet huono, tietysti puoliso kiistää kaiken ja syyttää sinua sairaaksi, vainoharhaiseksi, kuvittelet kaiken.. Siinä sitten yrität kannatella lapsia, miestä, kodinhoitoa, arkea, työtä ja kaikkea. Kännykkä menee suihkuun mukaan. Lähtee aiemmin töihin, viipyy kauppareissuilla pitkään, käy ehkä mökillä itekseen.

Näin mennään pari vuotta ja alat ihmetellä, että mikä sitä nyt stressaa kun sinähän kaiken teet. Lopulta mies ei enää harrasta seksiä, kääntää selkänsä sinulle sängyssä. Ja kun huomaat, että näpyttelee kännykkää virhe kasvoilla, ostaa uusia vaatteita jne niin on olet jo varma. Pakko itkeä ja rukoilla, että kertoo.. 

Pam! Sivusuhde kollegaan ja saman tein kamat kasaan ja muutto 10v nuoremman naisen kämppään. 

Jäät ihmettelemään lasten, paperitöiden, valtavan shokin ja muun keskelle mitä tapahtui. Tietysti tulee kymmenittäin viestejä kuinka huono ihminen olet. Ja mitään asioita ei voi hoitaa asiallisesti. Lapset hylätään ja niillekin haukut tavatessa kuinka huono olen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei 20 vuotta ole erityisen pitkä avioliitto.  Tai ehkä nykymittapuun mukaan on. 

Itse olen ollut 50v. 

Kun erosta on jo muutama vuosi, on vaan aika katsoa eteenpäin. 

Uutta matoa koukkuun vaan.  Uusia harrastuksia, ystäviä, tekemistä, matkustelua, mahdollisesti uusi kumppani, uusi alku.  Kesä tulee!  Olet parhaassa iässä ja itsemäinen, ei kannata haaskata tätä hyvää aikaa menneiden hautomiseen.

 

Menitkö naimisiin 10-vuotiaana?

Minkä ikäinen olet?

Sisällötön ja kylmä.

Menin naimisiin 20 vuotiaana, eli olen sen verran vanhempi, että tiedän, mien nopeasti aika kuluu ja vanhuus tulee.  Siksi ei aikaa todellakaan kannata haaskata sellaiseen asiaan, jota ei voi muuttaa, vaan kannattaa yrittää mennä eteenpäin, vaikka se kylmältä tuntuisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eron jälkeen vaikeinta itselleni oli epäonnistumisen tunne, sitähän oli kuvitellut että avioliitto jatkuu ja koti säilyy ikuisuuteen. Eron jälkeen pitikin todeta että lapsilla ei ole ehyttä perhettä vaan ovat erolapsia. Se riipaisi ja kovaa, sitten kun siitä pääsi yli niin helpotti. 

Ehyt perhe ei ole kokoelma sukupuolirooleja. Eivätkä lapset saa mitään erillistä leimaa otsaan tai merkkiä hihaan, jos vanhemmat asuvat eri katon alla. 

Niin ei leimaa mutta kyllä siinä lastenkin elämään tulee muutoksia. Lasten seilaaminen kahden kodin välillä, lomilla on helpompi  kun on kaksi vanhempaa mukana, esim rannalla, vesipuistoissa ym on lasten seuraaminen helpompaa. Varsinkin jos on riitainen ero kiusanteko toisen tai molempien vanhempien puolelta ja kyllä siinä elintasokin laskee. Toisaalta riitaisa koti ei ole lasten kannalta hyvä joten ero siinä vaiheessa on ehkä oikein. Itselleni oli naimisiin mennessä kuvitelma että se kestää lopun elämää ja siitä tuo epäonnistumisen tunne tuli vahvana.

Nyrkkisääntönä voi pitää, että moni mies (ja jotkut pimahtaneet naiset) elää omia tunteitaan ja tarpeitaan varten. Sen kehyksen  ympärillä voi vaihtaa sormia napsauttamalla. Ensin 20v on maailman onnellisin perheenisä, kaikki hyvin. Vielä edellisellä viikolla silittelee sinua ja haaveilee kuinka tehdään vanhana sit sitä ja tätä. Liikuttuneena miettii meitä ja rempataan saunaa, varataan unelmien loma, mietitään rippijuhlia.

Sit seuraavalla viikolla nuori kollega kertoi kuinka ihastunut mieheeni ja pam, kahdessa viikossa mies vaihtanut koko setin. Ja sinusta tulee hänen kaiken vihan kohde. Se tunne on jäätävä kauhu.

Että kyllä se yllätysero voi olla totista totta ja siinä on petetyn mieli sitten todella kovilla. Kaikki ei toivu ikinä, se on kuin kova isku päähän, josta jää aivovamma. 

Vierailija kirjoitti:

Se ei tässä kohtaa enää auta, mutta äärimmäisen harva ero tulee oikeasti puskista. Jos kuuntelisi sitä puolisoa ne edeltävät 10-20 vuotta, ja uskoisi että puoliso puhuu koska niillä asioilla on hänelle merkitystä, niin voisi saada tilaisuuden joko säilyttää liiton tai sopeutua ajatukseen että ette ole toisillenne. 

Minä aina välillä pohdin eroa, lasten takia en vielä ole siihen ryhtynyt, mutta jos ryhtyisin, se tulisi miehelle täytenä yllätyksenä. Siitä huolimatta että olen 25 yhdessäolovuodesta 15 vuoden ajan yrittänyt rautalangasta vääntää että en voi olla ikuisesti näin etäisessä ja kylmässä suhteessa. Hetkittäin tilanne saattaa korjaantua viikoksi tai pariksi, mies kysyy kerran että mitä kuuluu ja toivottaa kahdesti hyvää yötä, ja sitten taas aan jutella kuukausitasolla enemmän puhelinmyyjien kanssa ja tulla satunnaisen kollegan taholta enemmän nähdyksi ja huomioiduksi kuin puolison. Mut hänen mielestään meillä

Miksi ihmeessä jäät tuommoiseen suhteeseen? Lastenko takia? Tuommoisen kuvan haluat antaa lapsillesi avioliitosta, naisen ja äidin elämästä? Saat sitä mitä ansaitset, kun tuohon tyydyt.