Lue keskustelun säännöt.
Kamala ongelma: rakastan ja haluan olla parisuhteessa, mutta en jaksa sen ylläpitoa
06.06.2025 |
Olen siis ihan aikuinen ihminen, 45+ ja ongelma on koskenut kaikkia suhteitani aina. Takana on pari pitkää 10 vuoden avoliittoa ja jokunen lyhyempi max. vuoden mittainen suhde. En harrasta yhdenyönjuttuja, vaan tykkään siis olla kyllä mieluummin parisuhteessa, mutta viihdyn tosi hyvin yksinkin.
Aina sama kaava: ihan alussa ihastuneena jaksan nähdä useammin, esim. useamman kerran viikossa ja panostaa suhteeseen jonkin aikaa, jolloin erehdyn kuvittelemaan että tässä on nyt sitten se oikea kun ei yhtään ahdista.
Mutta se tulee aina, ihan joka kerta se sama ongelma esiin, että pystyn kyllä siirtymään ihastumisesta ja rakastumisesta rakastamiseen jne. eli tunnepuoli pelaa mutta en vaan jaksa yhtään mitään sellaista mitä parisuhteen konkreettinen ylläpitäminen vaatisi: että nähtäisiin edes vaikka kerran viikossa, että yövyttäisiin toistemme luona, että tutustuttaisiin toisen läheisiin ym. mitä kaikkea.
Minua ei vaan huvita mikään noista alun (muutaman kuukauden) jälkeen. Pakotan toki itseni siihen kaikkeen koska en halua menettääkään kumppaniani, mutta oikeasti minua ei vaan millään huvittaisi.
Siis ihan kamalaa, että rakastan ja välitän, mutta en jaksaisi tai jotenkin ei huvittaisi nähdä vaikka asumme samassa kaupungissa.
Mikä hitto minua vaivaa ja onko täällä muita samasta ongelmasta kärsiviä? Miten olette ratkaisseet tilanteen?
Olen kyllä nykyiselle kumppanilleni puhunut asiasta, se helpottaa että hän tietää tämän ongelmani. Mutta eihän tällainen ole mistään kotoisin, joten muita ajatuksia kaipailen...
Kommentit (225)
Minä voin jotenkin ymmärtää APn ajatuksia. Jos nyt eroaisin puolisosta niin tuskin enää lähtisin ns perinteiseen suhteeseen. Haluaisin että uuden kumppanin kanssa asutaan omissa osoitteissa, ettei tarvitse siivota toisen jälkiä. Yhdessä voitaisiin matkustella, käydä tapahtumissa ja välillä hengailla toistemme luona tms. En kuitenkaan välttämättä haluaisi ketään jakamaan arkeani. Rakastan myös ystäviäni ja perhettäni, mutta en halua nähdä heitä jatkuvasti. Miksi romanttinen kumppani olisi eri asia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä voin jotenkin ymmärtää APn ajatuksia. Jos nyt eroaisin puolisosta niin tuskin enää lähtisin ns perinteiseen suhteeseen. Haluaisin että uuden kumppanin kanssa asutaan omissa osoitteissa, ettei tarvitse siivota toisen jälkiä. Yhdessä voitaisiin matkustella, käydä tapahtumissa ja välillä hengailla toistemme luona tms. En kuitenkaan välttämättä haluaisi ketään jakamaan arkeani. Rakastan myös ystäviäni ja perhettäni, mutta en halua nähdä heitä jatkuvasti. Miksi romanttinen kumppani olisi eri asia?
Et ymmärrä alkuunkaan. Ei aloittajaa kiinnosta edes nähdä sitä kumppaniaan. Ei kiinnosta matkustelu, ei edes se hengailu, koska kaikki rasittaa. Siitä on vaivaa. Ei jaksa, ei huvita. Itse asiassa hänhän on sanonut että hänelle olisi helpompaa asua saman katon alla kun ei tarvitsisi nähdä vaivaa sen eteen että nähdään.
Joku tunnevamma siellä kai on takana. Itsellä juuri päättyi "tapailusuhde" aloittajan kaltaisen 48v naisen kanssa. Hänestä se oli ihan ookoo, että näemme kerran kahdessa viikossa, mutta minusta ei. Pelkkää imuttelua ja panemistahan se silloin on kun toista on jatkuvasti ollut ikävä, eikä toista opi tuntemaan kunnolla vuosiin, jos koskaan, mikäli tapaamisia on 26 kpl vuodessa. Yhtään yhteistä viikonloppua emme edesviettäneet vajaan vuoden aikana, jonka tuo "suhteemme" kesti.
FWB voisi toimia tuollaisella kaavalla jos ei halua rakastua / koe tunteita toista kohtaan.
M52
Aloittajaa vaivaa välttelevä kiintymyssuhdemalli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen että kyse on sosiaalisesta akusta. Introvertillä myös parisuhde saattaa tyhjentää sitä. Ap:n työ tyhjentää sen lähes kokonaan ja siksi hän tarvitsee superpaljon palautumisaikaa. Ilmeisesti harrastukset palauttavat myös.
Osunko oikeaan, ap?
Joo kyllä ilman muuta. Hankalaksi asian tekee just se että tarvitsen niin paljon sitä palautumisaikaa tai miksi sitä kutsutaankin, että en jaksa yhtään panostaa noihin parisuhdejuttuihin. Koen tosi työlääksi ihan sellaiset perusasiat kuten sen että laitan yöpymistarvikkeet kasaan tai että miettisin syömisiä kun mies tulee luokseni. Koen työlääksi pelkän näkemisen.... se on tässä se ongelma.
ap.
Ymmärrän tuon. Sanot kuitenkin kokeilleesi yhdessä asumista. Mikä siinä mättää eniten? Kun silloin juuri ei tarvita mitään yöpymisten eikä ruokailujen kummempia miettimisiä. Tai siis tietysti sen verran kuin normaalisti ennen kaupassa käyntiä itseksesikin.
Taisit tuolla mainita aiemmin, että sekin ahdisti, kun näit omat tavarasi miehen kaapissa. Se on merkki siitä, ettet ole valmis parisuhteeseen. Onko tässä taustalla kuolemanpelko? Ajatus siitä että kaikki on liian lopullista? Kun itse koen sen juuri turvallisena, ettei tarvitse enää etsiä ja on joku johon voi aina luottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Ei jaksa millään edes yrittää sisällyttää seurustelua omaan elämään. Tuntuu että siinä tulee mukana liikaa säätöä ja vaivannäköä. Ihastuminen on kyllä kivaa, mutta arkipäiväistyessään suhteesta tulee enemmänkin rasite. Julmaa, mutta rehellistä. Olen todennut, että ilmeisesti sinkkuus taitaa olla enemmän minun juttuni.
Itsekin todennut sinkkuuden olevan oma juttu. Voin tehdä mitä haluan tai olla tekemättä.
Parisuhteeseen liittyy myös tietynlainen pakkososiaalisuus. Täytyy osata viihtyä toisen sukulaisissa tai kavereiden kanssa. Täytyy jaksaa vetää se hymy naamalle, vaikka ei yhtään kiinnostaisi istua jonkun koskaan nähdyn serkun häissä jossain parinsadan kilsan päässä. Tai mennä joskus viikonloppuisin anopin ruokapöytään pakkososiaalistamaan, kun oikeasti haluaisi vain levätä työviikon jälkeen kotona. Tai mennä toisen kavereiden kanssa yhdessä mökille, kun osa ihmisistä aiheuttaa lähinnä ärsytystä. Ei kiitos enää! Kun varsinkin naiselta odotetaan sitä joustavuutta ja oman ajan uhraamista. Itse en ole koskaan edellyttänyt kumppanin osallistumista omiin menoihini, vaan olen tehnyt osallistumisesta vapaaehtoisen, koska ymmärrän hyvin kuinka raskasta on viettää jossain monta tuntia ilman mitään motivaatiota.
Koen sinkkuuden olevan ihanan kevyttä. Arki on seesteistä ja kaikki vapaa-aika on omaa aikaa. Esimerkiksi viime aikoina olen tehnyt ylitöitä, niin niistä palautuminen on helppoa, koska minun ei tarvitse kotiin tultua olla ketään varten.
Joku varmasti nyrpistää nenäänsä kirjoitukselleni, mutta siitä vaan. Ihan sama. Sillä itse ainakin elän sellaista arkea, joka sopii minulle. Uskallan olla se porukan ja suvun ns. ikisinkku.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan! Aloin seurustella nykyisen kumppanin kanssa 45 v. ja en jaksa tutustua hänen läheisiin, ystäviin yms. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, en vain jaksa.
Kyllä ystävät ja läheiset voi ihan hyvin olla molemmilla erikseen. Ei ole pakko molempien tuntea kaikkia.
Mielestäni on jopa parempi, että molemmilla on omat ystävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta mielestäni olisi hienoa, jos parisuhteessa ei tarvitsisi nähdä muita ihmisiä ollenkaan. Tarkoitan tällä niitä kissanristiäisiä, mökkivierailuja kumppanin kavereiden tai vanhempien tapaamisia. Jos kumppani menisi näihin menoihinsa aina yksin, olisin erittäin tyytyväinen. Voisitko sinä ap sopia kumppanisi kanssa jättäväsi kaikki tällaiset pois, jotta voisit olla vain hänen kanssaan, kun näette? Helpottaisiko tämä ratkaisu sinua?
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni olisi hienoa, jos parisuhteessa ei tarvitsisi nähdä muita ihmisiä ollenkaan. Tarkoitan tällä niitä kissanristiäisiä, mökkivierailuja kumppanin kavereiden tai vanhempien tapaamisia. Jos kumppani menisi näihin menoihinsa aina yksin, olisin erittäin tyytyväinen. Voisitko sinä ap sopia kumppanisi kanssa jättäväsi kaikki tällaiset pois, jotta voisit olla vain hänen kanssaan, kun näette? Helpottaisiko tämä ratkaisu sinua?
Kun ap ei jaksa edes nähdä sitä omaa kumppaniaan... Miten te luette noin huonosti näitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä voin jotenkin ymmärtää APn ajatuksia. Jos nyt eroaisin puolisosta niin tuskin enää lähtisin ns perinteiseen suhteeseen. Haluaisin että uuden kumppanin kanssa asutaan omissa osoitteissa, ettei tarvitse siivota toisen jälkiä. Yhdessä voitaisiin matkustella, käydä tapahtumissa ja välillä hengailla toistemme luona tms. En kuitenkaan välttämättä haluaisi ketään jakamaan arkeani. Rakastan myös ystäviäni ja perhettäni, mutta en halua nähdä heitä jatkuvasti. Miksi romanttinen kumppani olisi eri asia?
Tässä ei ole mitään vikaa JOS tapaamisten frekvenssi sopii kummallekin. Minulle olisi kaikki muu käynyt paitsi kerta kahteen viikkoon, vaikka asuimme alle 10 päässä toisistamme. En kokenut olevani naiselle millään tavalla tärkeä tai rakas, koska hän vietti enemmän aikaa kavereiden tai harrastusten parissa kuin minun kanssani, vaikka kaikki kolme olisi voinut ainakin joskus yhdistääkin.
Mutta kun huomasin stadilaisena tapaavani meidän Oulun konttorilla työskenteleviä työkavereita useammin kuin omaa kumppania, niin totesin, ettei tämä ole se mitä haen parisuhteelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Ei jaksa millään edes yrittää sisällyttää seurustelua omaan elämään. Tuntuu että siinä tulee mukana liikaa säätöä ja vaivannäköä. Ihastuminen on kyllä kivaa, mutta arkipäiväistyessään suhteesta tulee enemmänkin rasite. Julmaa, mutta rehellistä. Olen todennut, että ilmeisesti sinkkuus taitaa olla enemmän minun juttuni.
Itsekin todennut sinkkuuden olevan oma juttu. Voin tehdä mitä haluan tai olla tekemättä.
Parisuhteeseen liittyy myös tietynlainen pakkososiaalisuus. Täytyy osata viihtyä toisen sukulaisissa tai kavereiden kanssa. Täytyy jaksaa vetää se hymy naamalle, vaikka ei yhtään kiinnostaisi istua jonkun koskaan nähdyn serkun häissä jossain parinsadan kilsan päässä. Tai mennä joskus viikonloppuisin anopin ruokapöytään pakkososiaalistamaan, kun oikeasti haluaisi vain levätä työviikon jälkeen kotona. Tai m
Olen niin samaa mieltä. Ihastuminen on mukavaa, mutta parisuhteissa olen aina kokenut olevani jotenkin jumissa. En vaan osaa. Ehkä en vain ole löytänyt sopivaa tyyppiä.
On muuten hemmetin rasittavaa kun jotkut kaverit haluavat sen miehensä aina mukaan yhteisiin tapaamisiin. Tai tyrkyttävät minulle jotain miehiä eivätkä millään tunnu ymmärtävän etten halua. En tiedä mitä ihmettä tekisin parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa ongelmaa, tosin en jaksanut lukea kaikkea mutta minulla ongelmana on se, että parisuhde on mielestäni vaivaannuttava jo pelkkänä sanana. Ymmärrän että ihminen on biologisesti sosiaalinen elikko ja haluaa kumppanin, mutta se on silti jotenkin ällöä samalla. En ole mikään hempeilijä, en todellakaan kävele käsi kädessä yhtään missään ja romanttinen kynttiläillallinen saa minut vääntelehtimään myötähäpeästä pelkkänä ajatuksenakin. Olen saanut palautetta, etten näköjään tykkää pussailla paljon enkä sano että rakastan ja plaaplaa. No en vain osaa hempeillä, se on noloa ja ällöä. En ole todellakaan aseksuaali enkä aromantikko vai mitä näitä kummajaisia nyt on. En lähellekään.
Tälläkin hetkellä mietin yhtä eksää, joka otti yhteyttä. Mieleni olisi tehnyt sanoa vaikka ja mitä, mutta esitin täysin kylmää ja välinpitämätöntä. Olen uskomattoman hyvä esittämään. Uskoin hetken jopa itsekin, ettei minua kiinnosta pätkän vertaa. Toisessa hetkessä huomasin miettiväni meitä ja sitä, että vastaakohan se vielä jotain ja mitä se nyt miettii ja haluaa ja tarkoittaa...
Koen kyllä, että mitä vähemmän minua painostetaan kaikenlaiseen, sitä paremmin tuon asioita esille. En minä halua avautua rakkaudesta painostuksen alla, vaan kertoa siitä omalla tavallani ja omalla ajallani.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat ihan saatanan rasittavalta muijalta, ap. Ei ihme että elämäsi on suorittamista ja yLlÄpiTOa. Huoh.
Todellakin tämä. Mitään ei voi ottaa rennosti vaan koko elämä on suorittamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni olisi hienoa, jos parisuhteessa ei tarvitsisi nähdä muita ihmisiä ollenkaan. Tarkoitan tällä niitä kissanristiäisiä, mökkivierailuja kumppanin kavereiden tai vanhempien tapaamisia. Jos kumppani menisi näihin menoihinsa aina yksin, olisin erittäin tyytyväinen. Voisitko sinä ap sopia kumppanisi kanssa jättäväsi kaikki tällaiset pois, jotta voisit olla vain hänen kanssaan, kun näette? Helpottaisiko tämä ratkaisu sinua?
Kun ap ei jaksa edes nähdä sitä omaa kumppaniaan... Miten te luette noin huonosti näitä?
Haa, olet se yksi rasittava tyyppi kaipausketjusta. Ehkä kannattaa lopettaa se Ap:n suulla puhuminen. Sivusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat ihan saatanan rasittavalta muijalta, ap. Ei ihme että elämäsi on suorittamista ja yLlÄpiTOa. Huoh.
Todellakin tämä. Mitään ei voi ottaa rennosti vaan koko elämä on suorittamista.
Jos on neurokirjolla, niin sitä se tavallinen elämä usein on. Sitä että kuormittuu yltiöpaljon ihan tavallisista asioista ja joutuu suorittamalla suorittamaan niitä, jotta ne tulevat tehdyksi. Ruuanlaitto ei ole koskaan vain ruuanlaittoa. Suihku vain suihkussa käymistä. Kaverien tapaaminen vain kaverien tapaamista. Työpaikan kahvihuoneella työkavereiden kanssa kahvittelu vain mukavaa rentoa kahvittelua työkavereiden kanssa. Ajoissaolo vain helppoa ajoissaoloa. Autojen äänet tiellä vain autojen ääniä tiellä. Ravintolassa syöminen vain ihanaa ravintolaillasta nauttimista. Kun hermosto on syntyjään herkempi ja aivoissa piuhavedot eri tavalla, niin sellaista se sitten vain on eikä kaltaisesi sitä ymmärrettävästi pysty ymmärtämään.
Onko mahdollista että poltat itsesi loppuun siinä alussa kun näet toista usein? Mitä jos ensi kerralla lähtisi liikkeelle sillä ajatuksella, että nähdään heti alkuun harvemmin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni olisi hienoa, jos parisuhteessa ei tarvitsisi nähdä muita ihmisiä ollenkaan. Tarkoitan tällä niitä kissanristiäisiä, mökkivierailuja kumppanin kavereiden tai vanhempien tapaamisia. Jos kumppani menisi näihin menoihinsa aina yksin, olisin erittäin tyytyväinen. Voisitko sinä ap sopia kumppanisi kanssa jättäväsi kaikki tällaiset pois, jotta voisit olla vain hänen kanssaan, kun näette? Helpottaisiko tämä ratkaisu sinua?
Kun ap ei jaksa edes nähdä sitä omaa kumppaniaan... Miten te luette noin huonosti näitä?
Haa, olet se yksi rasittava tyyppi kaipausketjusta. Ehkä kannattaa lopettaa se Ap:n suulla puhuminen. Sivusta.
Mistä hemmetin kaipausketjusta? Kyllä meitä rasittavia tyyppejä on kuule monessa ketjussa. Yksi rasittavimmista on tuo sun edustama "luulen tunnistavani anonyymillä keskustelupalstalla kaikki kirjoittajat" tyyppi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Ei jaksa millään edes yrittää sisällyttää seurustelua omaan elämään. Tuntuu että siinä tulee mukana liikaa säätöä ja vaivannäköä. Ihastuminen on kyllä kivaa, mutta arkipäiväistyessään suhteesta tulee enemmänkin rasite. Julmaa, mutta rehellistä. Olen todennut, että ilmeisesti sinkkuus taitaa olla enemmän minun juttuni.
Itsekin todennut sinkkuuden olevan oma juttu. Voin tehdä mitä haluan tai olla tekemättä.
Parisuhteeseen liittyy myös tietynlainen pakkososiaalisuus. Täytyy osata viihtyä toisen sukulaisissa tai kavereiden kanssa. Täytyy jaksaa vetää se hymy naamalle, vaikka ei yhtään kiinnostaisi istua jonkun koskaan nähdyn serkun häissä jossain parinsadan kilsan päässä. Tai mennä joskus viikonloppuisin anopin ruokapöytään pakkososiaalistamaan, kun oikeasti halu
Mielenkiintoista lukea näitä kommentteja, koska olen itse aika päinvastainen. En ole koskaan ihastunut siten, että olisin kokenut jonkinlaista alkuhuumaa. Ihastun parisuhteen edetessä.
Tärkeintä on kai tuntea itsensä ja viestiä avoimesti. Jos tietää olevansa tietynlainen, sen voi kertoa heti.
Tuota miehen ottamista joka paikkaan en oikein ymmärrä, saati tyrkyttämistä. Toki jos jotain ihmistä näkee harvoin niin saatan ajatella, ettei ole niin panostamisen arvoista ja tapaamiset muodostuvat lyhyiksi.
Vierailija kirjoitti:
Juuri se, että ihan perusarki on kuormittavaa. Ei siis sellaista, että ääh, en jaksaisi tiskejä, tylsää, vaan tiskien jälkeen on ihan oikeasti kulutettu erittäin tärkeää energiaa samalla tavalla kuin jos olisi lähtenyt juoksemaan tai tekemään jotain vaativaa työtä työpaikalla. Tiskaamisesta pitää palautua. Pyykkäämisestä pitää palautua. Siivoamisesta pitää palautua. Kauppareissusta pitää palautua. Ruoan laitosta pitää palautua. Joinakin päivinä pitää palautua suihkussa käymisestä, hampaiden pesusta, uusien lakanoiden vaihtamisesta.
Kumppanin kanssa vietetystä ajasta, olisi se miten antoisaa tahansa, pitää myös palautua.
Meillä on tulossa seurustelukumppanin kanssa kiva päiväretki toiseen kaupunkiin. Sellaiseen, jossa olen halunnut käydä monta vuotta jo, ja teemme ehdottomasti sellaisia asioita, joista nautin. Silti tiedän jo nyt, että seuraava päivä menee nukkuessa ja levätessä, ja minun on ehdottomasti saatava olla yksin sen jälkeen.
Se mikä ei kuormita,vaan antaa energiaa, kuten normaaleille ihmisille rakkaan kanssa yhdessä olo tai mukava harrastus, on se oma mielekiinnonkohde tai sen hetkinen inspiraation lähde. Minua kuormittaa ja väsyttää 2h luento. Minua ei kuormita eikä väsytä 8h luento omasta mielekiinnon aiheesta. Minua väsyttää seurustella muiden kanssa. Minua ei väsytä puhua 3h putkeen omasta mielenkiinnon kohteesta. Minua väsyttää pelata Monopolia 1h. Minua ei väsytä pelata kännykällä lempipeliä 4h putkeen.
Joku tiivisti netissä ADHD:n sanomalla, että "Onneksi olkoon! Sinulla on sairaus, joka antaa sinulle yli-ihmisen keskittymiskyvyn ja tehokkuuden, mutta se kohdistuu vain muutamaan asiaan eikä sitä voi kontrolloida. Sinulla on hirveästi energiaa, mutta kaikki menee siitä huolimatta viduiksi. Pärjäile!"
Erittäin hyvin kuvattuna yksi iso aspekti adhd:n, autistin tai yhdistelmän toimintamekanismista ja arjesta. Noin juuri se minullakin on. Jopa mieluisatkin asiat kuormittavat. Mulla esimerkkinä vaikka että kaupungilla yksin leffassa käymisestä menee seuraavat kolme päivää palautua siihen jaksamisen tilaan, jossa olin ennen leffassakäyntiä. Koko päivä ystävien kanssa+meluisa ravintolassa syöminen vie lähes viikon. Pelottava ja tolkuttomasti jännittävä hammaslääkärikäynti viikon jännityksenpurkautumispäänsärkyineen. Korvatulppien jatkuva käyttö ulkona liikkuessa on kyllä ehkä jonkin verran lyhentänyt palautumiseen tarvittavaa aikaa, mutta kaikkialla ne eivät ole kätevät tai toimi vaikka miten olisivat jotkin Loopin tulpat.
Miksi ette muuta yhteen?
Se normalisoisi suhteen.