Muita joilta nuoruus jäi "elämättä"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorena hirveän huolestunut ja ahdistunut.

Olisi ihana viettää huoleton nuoruus.

💔

Siis olisi ihanaa OLLUT viettää huoleton nuoruus... 😢

No joidenkin psykologisten teorioiden mukaan ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia korvaavaa kokemusta.

Menepä keski-ikäisenä käyttäytymään kuin teinit... Paikalle kutsutaan poliisi ja hoitajat. Tai ainakin pidetään kylähulluna. Nuorena sallitaan enemmän kuin aikuisena. Se kuuluu nuoruuteen on yleinen sanonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä ap:lle ja muille tarkoittaa "elämätön" nuoruus.

Itse koen sen niin, että pelkojen ja vääristyneen omakuvani vuoksi en pystynyt seuraamaan unelmiani, pieniä tai suuria. En myöskään päässyt mukaan työelämään tai kaveriporukoihin.

Sairasloman vuoksi vapaa-aikaa olisi ollut vaikka kuinka, mutta olin koko ajan niin ahdistunut ja toivoton. Tunsin itseni ikälopuksi ja kuolevani pian, joten mitä järkeä yrittää enää mitään.

Se oli aivan kammottavaa aikaa.

Miten etuoikeutettua elää nuoruus terveenä. 

Nykyajan muotisana tuo etuoikeutettua.

Ikävää toki, että sulla on mennyt nuoruus perseelleen ja monella muulla myös.

Ei se silti tarkoita, että suht terveenä eläneet olisivat jollain tavalla etuoikeutettuja. On täysin normaalia elä

Outoa sanoa noin. 

Mutta niinhän se elämässä menee. He, joille jokin asia on itsestäänselvyys, niin sitä sellaisena pitävät, ihan "tavallisena". Ei ymmärretä, ettei se ole mikään automaatio. Etuoikeuden huomaa usein vasta sitten, kun sen menettää.

Eri. Tarkoittaako se sitä että pitäisi olla kaikesta kiitollinen. Olen työtön, yksinäinen ja minulla on monia sairauksia. Olen silti kiitollinen koska jollain voi olla vielä pahemmin asiat. Ei se niin mene.

Vituttaa ja harmittaa, mutta yritän nyt vanhemmiten elää ja olla olemassa.

Nuorena olin koulukiusattu, töissä tyäpaikkakiusattu ja kotona ankarat vanhemmat. En ollut kaunis, minulla ei ollut ystäviä, istuin lähinnä yksin huoneessani kun muut nuoret painelivat menemään kuka missään. Sama juttu aikuisenakin. Olin varmaan masentunut. Onneksi nyt saan virtaa ja voimaa luonnossa liikkumisesta ja eläimistäni. Yksin olen edelleen, mutta en yksinäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mitään tiettyä nuoruutta aivan kuten ei ole mitään tiettyä keski-ikäisyyttä tai tiettyä vanhuutta. Elin nuoruuteni niin kuin elin. En sosialisoinut, matkustellut, juonut tai "tutustunut ihmisiin" (=nussinut), sitä ap kai tässä hakee. Enkä kadu mitään. Nyt olen työtön kuten aina, mutta edelleen elämä sujuu niin kuin se sujuu.

Miksi siis kirjoitat keskusteluun jossa kysytään jäikö nuoruus elämättä????

Vierailija kirjoitti:

Ap, miten vaikuttanut sinun elämääsi?

Olen kirjoittanut tänne. En laittanut siihen selvennykseksi AP, koska sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli antoisa nuoruus 15 - 25 v.Mutta aika noin 25- 40 v meni avioliitolle ja lapsille. Lapset antoi siihenkin ikävaiheeseen paljon iloa ja elämää. Miehessä oli erittäin ikäviä puolia.  Niin ikäviä, että en ole sen jälkeen lähemmin heihin tutustunut.

*Huokaus* Miksi sinä vastaat tähän missä kysytään nuoruuden elämättömästä elämästä????

Mulla oli 14-vuotiaana sellainen kesä, että olin vain yhden viikon kotona. Olin riparilla, ratsastusleirillä, sellaisella maatilalomalla, yhden heppatutun kotona, serkkujen mökillä, isäni kanssa purjehtimassa ja partiolippukunnan järjestämällä 3,5-viikkoisella bussireissulla Keski-Euroopassa.

Muutenkin elämäni oli siihen aikaan tuommoista. 

Olin myöhemmin kaksi kertaa Saksassa kesälomalla, kielikurssilla ja sitten asumassa vain perheessä Suomi- Saksa seuran kautta, ja kirjoitusten jälkeen olin Englannissa 5 kk opiskelemassa kieltä (A-saksan takia). 

Sit myöhemmin isäni asui talvet Espanjassa omistamassaan asunnossa ja myöhemmin rakennutti sinne omakotitalon, niin sielläkin tuli jonkin verran käytyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nuoruus voi jäädä "elämättä" jokainenhan elää sen tavallaan.

No esim siten että elää jonkun toisen määrittelemää elämää, esim omien vanhempiensa. Katkeruus tulee kun tajuaa sen aikuisena. Että miksi pakottivat elämään omalla tavallaan, miksi eivät kannustaneet omaan elämään.

 

Mä elin vanhempien määräämää ja kontrolloimaa elämää täysi-ikäiseksi asti. Varsinkin äidin. Kun lukio loppui lähdin kotoa ja "otin takaisin" teini-ikääkin. Tein omia valintoja, matkustin ja olin vaihdossa ja olin kavereiden kanssa ja aloin seurustella. 

Noin meni ikävuodet 18-25v. Tein kyllä sinä aikana maisteritutkinnonkin eli ei ollut mitään pelkkää rellestelyä tuo vaihe. Tutkinnon tein täysin omasta mielenkiinnostani ja juuri siltä hömppäalalta, jolta tahdoin.

Sitten noin 25v iski kasvoille kuitenkin se miten lapsuus ja teini-ikä meni äidin manipuloimana pelinappulana ja muutama vuosi meni terapiassa sen takia. Mutta n 30v olin jo aika tasapainossa. Neuvoni onkin, että elämätöntä vaihetta kannattaa alkaa elää ja käsitellä silloin kun huomaa miten on käynyt.