Miten vanhempiesi parisuhde on vaikuttanut näkemyksiisi miehistä, naisista ja parisuhteista?

Vierailija kirjoitti:

Äitini valitsi meidän lasten isäksi miehen, joka katsoi meitä lapsia ja vaimoaan kuin aarteita.

Tapailin teininä monenlaisia ryökäleitä mutta tajusin kyllä että ei mulle kelpaa kuin sellainen mies joka myös näkee mut elämänsä ihanimpana asiana.

Tällaisen miehen sitten löysinkin. 

Isäni myös puhui kunnioittavasti äitiä kohtaan, heidän välillään oli näkyviä hellyyden osoituksia ja rakkautta joka välittyi meille.

Siksi itselle on niin ihme, kun kaverit sietää rumaa puhetta ja kohtelua kumppaneilta.

Itselläni myös on samanlainen tausta ja sama kokemus siinäkin, että ihmettelin jo nuorena millaisissa suhteissa ihmiset pystyvät elämään. Eräs ystäväni mm. sieti miehensä julkista nolaamista ja sitä, että tämä oli öitä poissa kotoa. Tämän ystäväni selitti myönteiseksi eli että heidän suhteensa on erityisen vapaa ja perustuu itsenäisiin ihmisiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin eron yhteydessä sain tietää, että hän oli kyllä tiennyt sisimmässään, että mies oli krooninen pettäjä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aihe. Omalla kohdalla tiedostan sen, että nuoruudessa oli vahva rakkauden ja hyväksytyksitulemisen kaipuu  ja ehkä kaipasin sitä mitä en nähnyt enkä kokenut lapsuudenkodissa. Voisi jopa sanoa, että en kunnioittanut itseäni, ihastuin, haavelin paljon. Minulle oli tärkeää iskeä mies, ei tulla isketyksi.

Isäni ei arvostanut äitiä, äidin mielipiteet ja suku oli kaikki haukkumisen arvoista isän mielestä. Isäni on ja oli narsisti, joka vieläkin toimii hajoita ja hallitse periaatteella. Sanoisin, että lapsuudenperheen jäsenet eivät tunne toisiaan juuri lainkaan. Ollaan hyvin vähän tekemisissä.

Koskaan en ole haaveillut häistä, mitään anoppi ja appisuhdetta ei ole muodostunut. Epäilen hieman, että yös mieheni perheessä isä on pitänyt komentoa yllä.

Välillä huomaan itsessäni, etyä pitäisi jaksaa enemmän esim. omien teonien suhteen. Teemme paljon asioita perheenä yhdessä, mutta joissain asioissa koen itseni

Minulle tulee tuosta mieleen, ettet ole tunteeton, vaan osaamaton eli et osaa tukea, koska sinua ei ole koskaan tuettu ja ymmärretty. Kaikki tuollaiset asiathan opitaan mallioppimisella, ei niitä opita itsekseen. Joskus esimerkiksi joku oikein hyvä opettaja tai muu lapsen elämän ihminen voi toimia tuossa asiassa opettajana. 

Eniten ällistytti se kuinka seksuaalisuuttaan pystyy ilmaisemaan niin ettei se ole mitään piiloteltua tai salattua, mutta silti jää muilta huomaamatta. 

Isääni en nähnyt koskaan. Äiti toi aina ammattijärjestön kokouksen tai vastaavan jälkeen uuden miehen. He naivat avoimesti, eipä kaksiossa oikein muuta voinut. Kertaakaan en muista äitini enkä näiden miesten olleen humalassa. Hauskaa näytti ja kuulosti olleen. Hyvän mallin sain. Olen tyytyväinen. 

Omien vanhempien suhde oli ainakin sitten kun meitä lapsia oli jo kolme, aika ikävän nälvimisen ja vittuilun sävyttämä. Äitini kotiäiti ja aika itsekäs ikävä tyyppi siinä elämäntilanteessa, marttyyri ja varmaan jotakin muutakin ongelmaa hänellä joka näyttää periytyneen sisareeni. Isäni lempeä, älykäs ja rauhallinen. Sieltä sain sellaisen rakastavan hyvän vanhemman mallin onneksi. Monta kertaa oon toivonut ja siskon kanssa puhunutkin et he erois mutta kaipa se vanhemmiten on vähän paremmaksi muuttunut, äitini nälviminen on kyllä edelleen ihan puhdasta henkistä väkivaltaa. 

Omassa ensimmäisessä pitkässä suhteessa toistin sitten kokemattomana ja kyvyttömänä 17v neitona tätä samaa mallia osittain ja suhteen arkipäiväistyttyä. Sellainen kunnioitus puuttui ja varmaan koin myös et näin tän kuuluukin mennä et osin on sellaista tympeää se parisuhde ja riitoja on. 

Erottiin sitten 20+ vuoden päästä minun aloitteesta ja tämä nykyinen suhde on sitten ihan erilainen. Kumppani on vähän kun isäni eli rauhallinen ja lempeä, rakastava ihminen ja tällä kertaa olen itse päättänyt (ja siinä jo 4v onnistunut) että olen samanlainen ja kohtelen toista aina rakastavasti ja nätisti. Riidankin voin riidellä reilusti eikä tosiaan koskaan ikinä vedetä vyön alle, kumppanista puhutaan muille vaan hyvää jne. Oon erittäin onnellinen ja tyytyväinen nyt ja toivon et tämä jatkuu tällaisena elämäni loppuu asti. 

N45

 

Mielestäni olen saanut vanhemmiltani hyvän parisuhteen mallin, omat vanhempani tosin eivät ole oikeastaan koskaan olleet yhdessä tai keskenään parisuhteessa, mutta isän ja äitipuolen parisuhde oli aika hyvä esimerkki siitä minkälainen on hyvä parisuhde. Tietysti arvioin sitä lapsen näkökulmasta, mutta kuitenkin. Vanhempani on olleet hyviä ja lasten elämässä mukana olevia vanhempia, parisuhteena heidän suhteensa oli tasavertainen, molemmat halusi elämältä aika samanlaisia asioita, kotityöt ja lastenhoito jakaantui tasaisesti eikä kotona ollut vielä 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa yleisiä sukupuolirooleja. Ei kaikki tietenkään aina ollut pelkkää ihanaa onnea, totta kai oli pitkiä työpäiviä, kiirettä, aikataulujen yhteensovittamista, tavallista arkea missä mukana lasten koulut, päiväkodit, harrastukset ja muut menot. Lisäksi vanhempien omat harrastukset ja muut. Mutta vanhempien kommunikointi keskenään toimi, luulen että se antoi lapsillekin hyvän mallin siitä, miten asioista sovitaan, tarvittaessa joustetaan ja sovitellaan, ja miten tärkeää esimerkiksi on puhuminen, niin erimielisyystilanteissa kuin muutenkin. Vanhemmillani oli hyvin toimiva yhteishuoltajuus, ei koskaan mitään tiukkoja sopimuksia, vaan mentiin tilanteen mukaan. Äitipuolesta tuli myös hyvin tärkeä ihminen minulle, oikeastaan kolmas vanhempi.

Kotona toisten ihmisten kunnioitus ja arvostaminen oli tärkeässä roolissa, en ole koskaan esimerkiksi kuullut vanhempien puhuvani ikävään sävyyn toisistaan. Tämä varmaan vaikutti myös siten, että oppi arvostamaan itseään, ettei anna toisten ihmisen kohdella itseään huonosti tai epäreilusti, kaikkea käytöstä ei tarvitse sietää. Ero suhteesta missä ei asiat toimi ei ole mikään häpeä, toki yhteiskunnallisestikin tilanne oli jo silloin erilainen, eikä eroon liittynyt enää sellaista sosiaalista leimaa kuin aiemmin.

Äitipuoli kuoli äkillisesti kun olin yläasteikäinen, joten isä jäi yksin. Se oli surullista, mutta jotenkin se elämä taas jatkui. Todennäköisesti hyvä perusturvallisuus auttoi, samoin kaikki läheisiltä saatu apu ja tuki. Isän nykyisen puolison kanssa minulla on myös hyvät välit ja hän on tärkeä ihminen minulle.

Omat parisuhteeni ei ole olleet mitään suoria kopiota omien vanhempieni parisuhteista ja toisaalta ne omien vanhempien suhteet ja kokemukset on näyttäneet, ettei elämän tarvitse välttämättä mennä minkään tietyn kaavan mukaan, tyyliin naimisiin, lapset ja sitten kuolemaan asti yhdessä oli elämä millaista tahansa. Eikä elämä myöskään mene aina siten miten oli ajatellut, vaikka sen haluaisikin menevän. Nuorena sain aika usein kuulla ihmettelyä siitä että vanhempani asuvat erillään, se oli aika hämmentävää, koska itse en ajatellut asiaa niin, minulle se oli yhtä normaalia kuin se että esimerkiksi isovanhempani oli olleet vuosikymmeniä naimisissa. Omassa parisuhteessa olen ajatellut, että ei ole mikään maailmanloppu vaikka kaikki ei tapahtuisikaan yleisen kaavan mukaan. En myöskään niin välitä muiden ihmisten näkemyksistä, koska jokainen ihminen vain itse tietää tilanteensa.

Ilahduin eilisestä viestinvaihdosta ja eri näkökulmien esiin tuomisesta. Antoi ajattelemisen aihetta. En muista viiteen vuoteen kokeneeni aitoa dialogia palstalla. Monologit ja vastaamattomuus ovat yleisempiä. Väärinymmärryksiä unohtamatta.



Itse (sivu)aiheeseeni eli isän rooliin (teini)tytön elämässä. Huomaan täällä monella olevan - uskaltaisinko sanoa - sukupuoleton lähestymistapa asiaan. Itse taas korostan omakohtaisen kokemuksen merkitystä. Pojan murrosikä - tuttu juttu. Tytön murrosikä - vieras ja (omakohtaisesti) kokematon aihe. Näillä on mielestäni merkitystä.

Jo pienet lapset hakeutuvat leikkimään useammin saman sukupuolen lasten kanssa, koska he samaistuvat enemmän heihin. (Samoin palstalla pidetään enemmän naisten puolta). Eikä näissä ole mitään varsinaista vääryyttä, paitsi ehkä kiihkeimpien ja ideologisimpien "tasa-arvon sotureiden" mielestä.



Mielenkiintoisena sivuhuomioni mietin veljeäni. Hänelläkin näyttää synkkaavan parhaiten poikansa kanssa. Veljeni on minua liberaalimpi eikä kyse ole mistään jäykistä sukupuolirooleista. Miten tämä pitäisi tulkita, kun lapsuuden kotimme malli oli suhteellisen etäinen isä?



Toivottavasti kukaan ei ymmärrä viestiäni niin, että tyttäriä pidettäisiin perheissämme jollain lailla alempiarvoisina. Pikemminkin kyse on sukupuolen tuomasta "tuttuudesta", joka vaikuttaa taustalla.

Ps. Haastoin eilisen viestiketjun johdosta ajatteluani, että enhän ole mielessäni lokeroinut tyttäriäni vain johonkin "meikkiosastolle" ja siksi jättäytynyt syrjemmälle. Äsken ruokapöydässä juttelin 15-vuotiaan kuopuksemme kanssa aiheista, joista en juurikaan ole aiemmin jutellut.

Tällä palstalla vaikuttaa olevan paljon elämänkokemusta omaavia naisia, joille tyttöjen elämä ja hyvinvointi on erityisen tärkeä aihe. Se on arvostettavaa ja sillä voi olla myönteinen vaikutus yksittäisten lasten ja nuorten elämään.

Siten, että tietoisesti lakkasin uskomasta parisuhteeseen jo ala-asteiässä ja edelleen sillä tiellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset jaksaa aikuisina märehtiä jotain vanhempiensa parisuhdetta ja peilata sitä omaan elämäänsä, en ymmärrä.

Kun et ole sitä miettinyt, niin et ole myöskään oivaltanut miksi se kannattaa. Itse olen käynyt pitkän psykoterapian ja vielä perheterapiankin ja piirtänyt mm. sukupuun, josta näitä vaikutuksia voi luodata pitemmällekin kuin omiin vanhempiin. Siinä yhdistyvät niin geenit kuin psykodynaamiset vaikutuksetkin.

Omasta näkökulmastani ihminen, joka ei ole kiinnostunut siitä mistä tulee, on kuin sokea tai sokkona kulkeva. Vaikka ei parisuhteessa eläisikään, vanhempien vaikutus näkyy myös suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Mielestäni ihminen ei ole kunnolla aikuinen ennen kun tietoisesti käy läpi sen mitä haluaa menneistä sukupolvista säilyttää ja mitä vaimentaa. Tämä koskee niin geenejä kuin muitakin vaikutuksia. Sukupolvien mukana kulkeneid

Sitten kai pitää käydä läpi kaikkien muidenkin ihmisten vaikutukset omaan elämään? Ei kai riitä, että miettii vain sitä, mikä on ollut vanhempien vaikutus.

Vanhempani erosivat, kun olin 1-2-vuotias, eli en muista ajasta mitään. Äiti haukkui aina isää minulle sittemmin. Vietin lomat iskällä ja arjen äidillä. Molemmilla oli useampia lyhyitä suhteita, eli en ole saanut minkäänlaista kunnollista parisuhdemallia. Siihen nähden on ihmeellistä, että olen jo 7.vuotta parisuhteessa toisen henkilön kanssa, jonka vanhemmat erosivat myös, kun hän oli n.5-vuotias. Ainakin itsellä on halu saada suhde onnistumaan ja helppoahan se on noin ihanan ihmisen kanssa. 

Toki nuorempana vaan ajauduin suhteista toisiin ihan vääränlaisten ihmisten kanssa, tykkäsin huomiosta enkä oikein tiennyt mikä olen pohjimmiltani. Varmaan huonohko isäsuhde vaikutti. Mutta koen omilla teoillani päässeeni tähän, ei vanhempieni vaikutuksen ansiosta/takia.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina nähnyt vanhempani vähän niinkuin yinina ja yangina he ovat saman pallon kaksi puoliskoa.

Yhteisymmärrys ja kemia 100000%.

Olen oppinut sen että haluan samanlaisen yhteyden omaan kumppaniini vähempi ei käy. 

Rakkautta ja hellyyttä täytyy olla paljon, joka päivä.

Riidellään myöskin reilusti eikä ikinä isketä vyön alle, ei yhtäkään kertaa. 

Miehen täytyy kunnioittaa naista sekä sitä että nainen tietää useimmat asiat parhaiten. 

Kun tämä kunnioitus näkyy jokapäiväisessä elämässä, kaikki ongelmat parisuhteesta katoavat. 

Nainen ei ole vastahankaan juuri missään asiassa = happy wife happy life = onnellinen parisuhde. 

 

"Naiset tietää useimmat asia parhaiten" ahaa just joo

Ainakin kaksi asiaa.

Lasten kuullen ei riidellä. Tai parempi kun ei riidellä ollenkaan. Lapsena oli aivan kamalaa kun ymmärtämättömänä alkoi kuvitella että perhe hajoaa, ja mitä siitä seuraa.

Kun on perhe, niin minun tienaamani raha ei ole minun, vaan perheen. Tasapuolisesti käytettävissä pakollisiin menoihin, ja jos jotain jää yli, myös huvituksiin. Sama koskee tietysti myös paremman puoliskon tienestejä. Meillä kaikki raha on yhteistä.

Vierailija kirjoitti:

"Eivät lapset edes erityisesti kaipaa miehen vaikutusta, paitsi pojat erityisesti murrosiästä eteenpäin."

Väärää tietoa. Tyttärille on erityisen tärkeää hyvä suhde omaan isään tulevan parisuhteen kannalta. Omassa elämässäni olen tämän huomannut - ei koskaan ole ollut vaikeuksia miesten kanssa.

Millä tavalla tämä hyvä suhde omaan isään on tärkeä?

Minulla ei ole koskaan ollut isää, mutta ei ole ollut ongelmia parisuhteiden kanssa. Tai siis niissä kahdessa parisuhteessa missä olen ollut, teininä ja parikymppisenä sekä nyt kolmekymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Ilahduin eilisestä viestinvaihdosta ja eri näkökulmien esiin tuomisesta. Antoi ajattelemisen aihetta. En muista viiteen vuoteen kokeneeni aitoa dialogia palstalla. Monologit ja vastaamattomuus ovat yleisempiä. Väärinymmärryksiä unohtamatta.



Itse (sivu)aiheeseeni eli isän rooliin (teini)tytön elämässä. Huomaan täällä monella olevan - uskaltaisinko sanoa - sukupuoleton lähestymistapa asiaan. Itse taas korostan omakohtaisen kokemuksen merkitystä. Pojan murrosikä - tuttu juttu. Tytön murrosikä - vieras ja (omakohtaisesti) kokematon aihe. Näillä on mielestäni merkitystä.

Jo pienet lapset hakeutuvat leikkimään useammin saman sukupuolen lasten kanssa, koska he samaistuvat enemmän heihin. (Samoin palstalla pidetään enemmän naisten puolta). Eikä näissä ole mitään varsinaista vääryyttä, paitsi ehkä kiihkeimpien ja ideologisimpien "tasa-arvon sotureiden" mielestä.



Mielenkiintoisena sivuhuomioni mietin veljeäni. H

 

Minustakin ajatustenvaihto tässä ketjussa on sujunut hienosti.

Minulla on vain tyttäriä, joten en voi vanhemman näkökulmasta kommentoida samaistumista poikien maailmaan. Ammatin puolesta voin kuitenkin sanoa, että sukupuoli ei ole niin tärkeä kuin ihmisen kuunteleminen sellaisena kuin hän on. Ei siis omien kokemusten läpi niinkään.

Samaa asiaa on kysymyksesi koskien veljeäsi. Ei ole mitään yhtä ja simppeliä tapaa, jolla isä tai äiti muokkaisi lasta, vaan jokainen perheenjäsen kokee omat suhteensa toisiin omalla tavallaan. Olet siis kokenut isäsi eri tavalla kuin veljesi, isäsi on myös kokenut teidät mahdollisesti eri tavoin. Vaikutukset ovat tunnelmia, tekoja, asenteita ja sanoja - hyvin monipuolista vaikutusta.

Lasten ja vanhempien suhteeseen vaikuttaa mm. se millainen elämänvaihe on ollut kunkin lapsen tärkeiden vuosien aikana ja yksilölliset persoonallisuudenpiirteet suhteessa vanhempiin. Tästä johtuvat riidat, joita aikuisilla sisaruksilla voi olla, kun jokaisella on oma "totuutensa" siitä millaista perheessä oli elää. 

Siinä nopsaan muutama ajatus mitä sattui mieleen tulemaan.

Kun olin itse n. 8-9v niin vanhemmat riitelivät melkein joka vuosi aina siihen pisteeseen asti, että olivat (taas) eroamassa ja pitivät sitten pahimmillaan kuukauden mittaisia mykkäköuluja. Sitten ilman mitään selvitystä kaikki oli taas ok. Täytettyäni 22v tai jotain alkoivat he rauhoittua keskenään. Mutta jäljet jäivät.

Mitä tulee parisuhteisiin niin ei ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. En ole edes treffeillä käynyt. Ehkä olen niitä muutamia oletetettuja mahdollisuuksia epätietoisesti vältellyt "siirtymällä syrjään" ja viihtymällä omissa oloissani. Rakkaus kyllä kiinnostaisi, mutta en siitä mitään tiedä ja kokemattomuus tässä iässä on vaan jo varoitusmerkki naisille.

Tavallaan haluaisi olla vaan yksin, mutta tavallaan sekin alkaa jo masentaa ja haluaisi jonkun jota saisi rakastaa. Epävarmuutta, niin kuin se elo lapsuudessa oli kun en koskaan tiennyt mikä on tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin itse n. 8-9v niin vanhemmat riitelivät melkein joka vuosi aina siihen pisteeseen asti, että olivat (taas) eroamassa ja pitivät sitten pahimmillaan kuukauden mittaisia mykkäköuluja. Sitten ilman mitään selvitystä kaikki oli taas ok. Täytettyäni 22v tai jotain alkoivat he rauhoittua keskenään. Mutta jäljet jäivät.

 

Mitä tulee parisuhteisiin niin ei ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. En ole edes treffeillä käynyt. Ehkä olen niitä muutamia oletetettuja mahdollisuuksia epätietoisesti vältellyt "siirtymällä syrjään" ja viihtymällä omissa oloissani. Rakkaus kyllä kiinnostaisi, mutta en siitä mitään tiedä ja kokemattomuus tässä iässä on vaan jo varoitusmerkki naisille.

Tavallaan haluaisi olla vaan yksin, mutta tavallaan sekin alkaa jo masentaa ja haluaisi jonkun jota saisi rakastaa. Epävarmuutta, niin kuin se elo lapsuudessa oli kun en koskaan tiennyt mikä on tilanne.

Minkä ikäinen olet?

Moni yksinäisyyttä poteva kokee yksinolemisen turvallisena. Se on helppo ymmärtää, jos tulee taustasta, missä muiden riidat tai tyly käytös ovat olleet normaalia arkea ja on joutunut varomaan. Ihmissuhteet tuntuvat silloin raskailta, koska jonkin katastrofin tuntuu leijuvan aina yläpuolella. Ja toisaalta pienikin katastrofi tuntuu lopulliselta ja oma olo keinottomalta. Sellaista tuli mieleen tekstistäsi.

"Sitten kai pitää käydä läpi kaikkien muidenkin ihmisten vaikutukset omaan elämään? Ei kai riitä, että miettii vain sitä, mikä on ollut vanhempien vaikutus."

Vanhempien ja suvun merkitys on olennaisin (tai muiden lähimpien vauva- ja taaperoajan hoitajien), sillä varhaisen vuorovaikutuksen aikana rakentuvat objektisuhteet, jotka määrittelevät mm. kiintymyssuhdemallin perusteet. Synnymme varhaisten hoitajien (useimmiten äiti, sitten isä) katseessa ja siinä miten asianmukaisesti tarpeisiimme vastataan. Menee vielä pari kolme vuotta ennen kun muilla ihmisillä on isompi merkitys, sillä ihmislapsi kehittyy eläimiin verrattuna hitaasti.

Suvun ja sukupuun kautta voi tutkia miten tietyt asiat ovat suvussa kulkeneet. Oli se sitten mielenterveysongelma tai jokin vahvuus selvitä, erilaiset persoonallisuudenpiirteet, jotka ovat perinnöllisiä. Myös kasvatustapa jättää jälkensä koko sukuun, sillä omat vanhempamme ovat omien vanhempiensa hoitamia.

Tietysti myös muilla ihmisillä on merkitystä ihmisen historiassa (merkittävä henkilö voi olla esim. opettaja, joku sukulainen tai varhainen seurustelukaveri). Mutta varhainen vuorovaikutus ja perhe ovat kaiken perusta. Sieltä opitulla rakennamme suhteet muihin, koska sieltä opimme mikä on "normaalia". Esimerkiksi turvaton tulkitsee ympäristöään usein siten, että tulkitsee pienenkin asian uhaksi ja vastaa aggressiolla tai vetäytymällä silloinkin, kun mitään uhkaa ei todellisuudessa ole. 

Mun vanhemmilla on suurille ikäluokille tyypillinen hampaat irvessä yhdessä -suhde, joka perustui lähinnä tottumukseen ja nälvintään. Kommunikaatio heidän välillään oli joko passiivis-aggressiivista tai avoimen halveksivaa, yhtä sukupuolipainottunutta "mies sitä, nainen tätä" kuin nykykeskustelussakin. Omaksi onnekseni tipahdin siinä ajattelussa johonkin onnekkaan neutraaliin väliajankohtaan.

Mutta niillä eväillä ja sillä parisuhteen mallilla valitsin nuorena ja kokemattomana ensimmäisen puolisoni aivan väärin, ja olisin pistänyt läpimyrkyllistä mallia eteenpäin, ellen olisi herännyt lapsen myötä. Hän nimittäin ei juurikaan nauranut, ja lasten kuuluisi nauraa. Tytär on jo aikuinen, eikä muista ydinperheaikaa. Hänen kasvatti kanssani toinen aviomies, joka on saanut kotoaan ihmisiä kunnioittavan ja tsemppaavan parisuhteen ja elämän mallin. Se saatiin kuin saatiinkin välitettyä eteenpäin. Tyttären ei ole omassa parisuhteessaan tarvinnut olla kilpailuasetelmassa tai piikkipuolustuksessa, mikä on ihan terve lähtökohta meihin edellisiin verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin itse n. 8-9v niin vanhemmat riitelivät melkein joka vuosi aina siihen pisteeseen asti, että olivat (taas) eroamassa ja pitivät sitten pahimmillaan kuukauden mittaisia mykkäköuluja. Sitten ilman mitään selvitystä kaikki oli taas ok. Täytettyäni 22v tai jotain alkoivat he rauhoittua keskenään. Mutta jäljet jäivät.

 

Mitä tulee parisuhteisiin niin ei ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. En ole edes treffeillä käynyt. Ehkä olen niitä muutamia oletetettuja mahdollisuuksia epätietoisesti vältellyt "siirtymällä syrjään" ja viihtymällä omissa oloissani. Rakkaus kyllä kiinnostaisi, mutta en siitä mitään tiedä ja kokemattomuus tässä iässä on vaan jo varoitusmerkki naisille.

Tavallaan haluaisi olla vaan yksin, mutta tavallaan sekin alkaa jo masentaa ja haluaisi jonkun jota saisi rakastaa. Epävarmuutta, niin kuin se elo lapsuudessa oli kun en koskaan tiennyt mikä on tilanne.

Ohiksena tuo mies joka "haluaa rakastaa" on tosiaankin red flag. Onko sinulla ollut koskaan lemmikkiä, huonekasvia? Miehet saattavat kutsua jopa väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä "rakkaudeksi". Tulokset näyttävät, mitä se miehen "rakkaus" on. Jos kasvisi kuolevat, näivettyvät, eivät saa mitä tarvitsevat, lemmikkisi oireilee, jne. niin silloin et ole sellainen henkilö, jonka kanssa olisi toisen elävän olennon hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Eivät lapset edes erityisesti kaipaa miehen vaikutusta, paitsi pojat erityisesti murrosiästä eteenpäin."

Väärää tietoa. Tyttärille on erityisen tärkeää hyvä suhde omaan isään tulevan parisuhteen kannalta. Omassa elämässäni olen tämän huomannut - ei koskaan ole ollut vaikeuksia miesten kanssa.

Millä tavalla tämä hyvä suhde omaan isään on tärkeä?

Minulla ei ole koskaan ollut isää, mutta ei ole ollut ongelmia parisuhteiden kanssa. Tai siis niissä kahdessa parisuhteessa missä olen ollut, teininä ja parikymppisenä sekä nyt kolmekymppisenä.

Viestissä 77 puhutaan siitä, vaikka kysymyksesi on kyllä todella laaja. Vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman rooli kasvatuksessa piirtää  pysyvän jäljen objektisuhteisiin ja kiintymyssuhdemalliin sekä malliin, jota pitää "normaalina parisuhteena tai sen vastakohtana", mutta tuon miespuolisen henkilön ei tarvitse olla biologinen isä. (Parisuhdemallien sisäistykset tulevat vasta paljon myöhemmin, neljästä ikävuodesta eteenpäin.) Joskus tällaista mallia voi olla tarjoamassa vaikkapa isovanhempien parisuhde.