Lue keskustelun säännöt.
Tunteeko kukaan muu näin avioliitossaan?
10.06.2011 |
Olemme olleet 10v. naimisissa, yhdessä 15v. Silloin ihan alkuun olin totta kai valtavan rakastunut ja halusin yhteistä elämää mieheni kanssa. Mutta nyt ei vaan enää kiinnosta.
Meillä on 2 lasta, yhteinen asuntovelka. En millään haluaisi lasten kasvavan avioerolapsina, mutta toisaalta en oikeasti enää edes halua yrittää saada suhdetta mieheni kanssa toimimaan. Tai tavallaan se siis toimii, ei meillä ole mitään isoa. Se mies vain ärsyttää mua joka päivä entistä enemmän! Mies on lihonut ainakin 10kg näiden vuosien aikana, laiskistunut, tullut saamattomaksi sohvaperunaksi. Itse olen energinen, aktiivinen, pidän itsestäni huolta. Mies ei oikeasti osaa tehdä mitään oikein (mun mielestä). Ja sitten se määkyy nalkuttamisesta, kun mua vituttaa. IHAN SAMA. Mua vaan oikeasti riepoo sen saamaton tyyli ja ote elämään. Mistään ei jaksa huolehtia tai ottaa vastuuta. Jos se on esim. lasten kanssa kotona niin se soittaa mulle töihin, että MITÄ ME SYÖDÄÄN. Voi hemmetti, aikuinen mies ja pitää vaimolle soittaa, että olis nälkä.
Meillä on aktiivinen seksielämä, koska mun mielestä sellainen kuuluu avioliittoon. Mieheni siis saa (säälistä) säännöllistä seksiä, useamman kerran viikossa. En ole tylsä lahna, vaan keksin juttuja ja kokeillaan uutta. Ainoa vaan, että mulle tuo kaikki on IHAN SAMA. Teen sen vain siksi, että niin kuuluu tehdä, en siksi että haluaisin.
Me vietämme paljon aikaa perheenä, teemme juttuja, kyläilemme, reissaamme. Ok, lasteni kanssa teenkn mielelläni noita asioita, mutta mulle on IHAN SAMA olisko mies mukana vai ei. Kun ei vaan jaksa kiinnostaa!!!
Ja yksi asia mikä on aina ärsyttänyt on se, että mies ei huomioi mua koskaan. Jos tällään itseni viimeisen päälle ja olen omasta mielestäni oikein hot, niin on turha pelätä mitään kauniita sanoja. IKINÄ. Mies ei ikinä sano minusta mitään nättiä.
Mutta siis summa summarum: olen tässä suhteessa ainoastaan vain siksi, että olen mennyt nuorena ja tyhmänä naimisiin ja pykännyt nuo lapset miehen kanssa. Ja nyt vaihtoehtoina on oikeastaan vain joko erota ja pilata lasten elämä tai jatkaa tätä teatteria. Ja siis oikeasti olen hyvä tässä, olen siis hemmetin hyvä vaimo. Laitan ruoan, siivoan, hoidan kodin. Olen nätti ja simpsakka, hyvä kroppa. Iloinen, huumorintajuinen. Huolehdin miehestäni hyvin, vaikka siis joskus sorrun "nalkuttamaan", niin pääasiassa puren huulta ja olen olevinani tyytyväinen. Paitsi että yhden kerran olen lipsahtanut pettämään ja koko ajan mulla on ns. haku päällä, vaikkei oikeasti olekaan.
Että silleen. Olenko ainoa näin paskassa tilanteessa? Ja onko tämä vain nyt tätä, että 30-kriisi pukkaa päälle toden teolla?
Kommentit (210)
Se vaan ruokkii sitä asetelmaa, että ihan kaikki hommat on lähtökohtasesti sen toisen vastuulla ja sit tää nahjus voi joskus armollisesti ihan pikkasen autella, jos sattuu huvittamaan.
Tai sit vikistään ja rutistaan jostain tuollaisista itsestään selvyyksistä kuin lapsen harrastukseen vieminen. Tai ok, ehkäpä ap:n mies oikeasti on sitä mieltä, että lapsilla ei pitäis olla mitään harrastuksia ja että talon ja pihan voi pikkuhiljaa antaa rapistua niille sijoilleen.
Ketä sitten kiinnostaa asua jossain sotkuisessa Ryysyrannassa on eri asia. Semmosiakin tietty on, mutta ei sellaiseksi voi ap:n luonteella jonkun "suvaitsevaisuuden" nimissä ruveta.
Ei voi olla tuossa nurmikon leikkuussa kyse siitä, etteikö tajuisi, ei vaan viitsi eikä huvita. Asuin tuollaisen kanssa vuosikausia. Se on helvettiä. Yksikin tärkeä (ei akuutti, mutta siinä mielessä, että lapsen paperit on kunnossa, jos minulle tai miehelle olis sattunut jotain) hallinnollinen juttu venyi ja vanui 6 VUOTTA, kun mies ei saanut aikaiseksi ja minä en sitä voinut yksin hoitaa, kun vaati miehen asiointia oman maansa viranomaisten kanssa.
Ja sit tommosia pieniä ja asioita vaan kertyy, kun mitään ei hoideta ja sitten nämä nuhjakkeet voihkii ja valittaa, että kun koko ajan pitää jotain ja niin kauheeeesti hällä hommaa. Niinhän sitä tuntuu olevan, jos ei oikeasti koskaan tartu mihinkään ja tee saman tien alta pois.
Ja onnea vaan yrityksille saada tuollainen johonkin parisuhdekurssille. Oih ja voih, on vaivalloista. Kerro ap, onnistuitko! Todella kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut vaan ovat tuollaisia, eivätkä muuksi muutu.
Itse en kestäisi päivääkään sitä, että olisin aikuisen miehen "äiti". Äiti ei voi uhrata omaa elämäänsä täysin lasten takia. Joskus täytyy vaan kylmästi katsoa tosiasoita silmiin, oli päätös mikä tahansa, joku kärsii siitä jollakin tavoin.
Terapiaan ja jos ei muutosta tapahdu, ottaisin eron. On myös miehen vastuulla korjata tilanne, mutta ensin hänen täytyy olla tietoinen ongelmasta. Mikäli halua ongelman korjaamiseen ei senkään jälkeen löydy... Ei omaa elämäänsä tarvitse uhrata epätoivoiseen suorittamiseen ja vastuunkantamiseen.
Eron sattuessa miehen olisi itseasiassa pakko ottaa vastuuta lapsistaan.
Ap:n mies sitten varmaan heittäytyy ruohonleikkurin eteen, että "nurmikkoa EI SAA leikata, koska sen pitää olla just näin pitkä!! Pidän siitä nimenomaan tällaisena!. Sitten se kastelee sitä illat pitkät, että kasvaisi ennalleen jos ap sen ehti suutuspäissään leikata.
Herra isä, eikö nyt voisi aikuisen ihmisen olettaa tietävän puhumattakin, että jos nurmikko on kuin heinäpelto niin olisi leikkauksen aika?
että miksi se ois sen miehen tehtävä, jota asia ei ilmiselvästi tippaakaan häiritse? Miksi hänen on vastattava vaimon vaatimuksiin siitä, miltä nurmikon tulee näyttää? Jos se vaimoa verisuonien paukkumiseen asti raivostuttaa, niin miksei nainen voi ihan itse PYYTÄMÄTTÄ sitä tehdä? Tä?
meillä tuo on tosin vasta alussa, ja olen sinua nuorempi. Mieheni tekee kyllä kovasti töitä, suunnilleen aamusta iltaan ja siksi minua ei niinkään haittaa se että kotihommat jäävät minulle pääasiassa.
Mutta se mikä haittaa minua on se että miestä ei kiinnosta minun jutut, ei tunteeni tai unelmani. Elämässäni on yksi vaikea asia jota en ole saanut käsiteltyä, kun se on tavallaan "päällä" nyt juuri kokoajan, ei mikään sairaus tmv vaan asia joka ei päällepäin näytä kovin vakavalta mutta on minulle erittäin kipeä.
Tätä mieheni ei ymmärrä vaikka useita kertoja olen sitä kyynelsilmin hänelle selittänyt, vastaus on suunnilleen naurua päin naamaa. Mies ei ymmärrä tunteitani muissakaan asioissa, tämä ei ole ainoa suhdettamme rasittava asia. Mieheni mielestä kaikki on hyvin ja hän on ihan tyytyväinen, hänen perheessään on tapana lakaista ongelmat maton alle. Kun ei puhuta niihn niitä ei ole.
Minusta tuntuu että kaikkoonnun miehestäni joka hetki vaan kauemmas ja kauemmas ja jos yritän kurkottaa takaisin niin minut tönäistään kylmästi takaisin.
En minä tätä halunnut. Arki sujuu hyvin ja jutellaan päivittäisistä asioista, mutta jos mennään yhtään syvällisempiin niin mies lyö stoppia päälle ja menee nukkumaan tmv. Kauanko tätä jaksaa?
En ole pettänyt miestäni mutta tunnistan itsessäni tuon saman tunteen, että voisinpa vaikka pettääkin, ja enpä usko että miestäni sekään edes kiinnostaisi vaikka tietoonsa saisikin kunhan siitäkään ei puhuttaisi.
Ei tämän näin pitänyt mennä.
itsekriittinenkin; oletko ottanut liikaa vastuuta tyylin "teen nyt nämäkin tästä kun se multa hyvin käy". Miehesi on ehkä luovuttanut vastuun sinulle jos olet ollut liian päällepäsmärinä. Tunnen miehiä joista moni "naureskelee" sitä että vaimo ei ANNA tehdä kotitöitä kun mies ei osaa tehdä vaimon mielestä oikealla tavalla. Sitten vaimo voi valittaa marttyyrinä että "säkään et koskaan tee mitään kotitöitä". Aina kun toista syyttelee (vaikka aihetta olisi) kannattaa itsekin peiliin katsoa samalla :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n mies sitten varmaan heittäytyy ruohonleikkurin eteen, että "nurmikkoa EI SAA leikata, koska sen pitää olla just näin pitkä!! Pidän siitä nimenomaan tällaisena!. Sitten se kastelee sitä illat pitkät, että kasvaisi ennalleen jos ap sen ehti suutuspäissään leikata.
tyypillinen AV-mamma. Heitetään asiat sitten aivan täydellisesti päälaelleen. Koska mitään muuta ei voi olla siinä välillä.
Itse valitin vauvan tarastuksen yhteydessä neuvolassa samasta asiasta... Siis, että koen miheni olevan totaalinen idiootti ja harkitsen eroa.
Passittivat minut lääkäriin, josta sain reseptillä jotain mielialalääkettä ja siitä sitten pikaisesti psykologille. Muutama käynti ja psykologin mielestä, minulla ei ole mitään syytä miksi pitäisi syödä lääkkeitä. En ole luulosairas tai harhainen, minkä sille vain voi jos mies ottaa aivoon ja hän ymmärsi syyt miksi näin on. Ihmetteli, että miten olen jaksanut sen kanssa edes näin pitkään (pettää yms.).
Nyt kuljen "hullu"-leima otsassa enkä enään kehtaa mennä neuvolaan. Mies saa viedä lapsen seuraavalla kerralla, niin näkevät omin silmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja täällä mammat kilvan taas asettuvat nahjusukon puolelle?? Käsittämätöntä! Ovatko omat miehenne samanalaisia laiskureita, vai miksi asetutte heti ap:tä vastaan?
Ai apua että mua huvitti tää vuodatus vasta ketjun lukeneena! :D Siis luepa läpi, monestiko täällä kerrotaan, että "ymmärrän sua ap", ja sä väität jollain perusteella, että "mammat kilvan asettuvat nahjusukon puolelle". Millä silmin sä luet?
Jotkut nyt vaan ovat eri mieltä kuin sitten toiset. Toiset ymmärtävät molempia osapuolia paremmin kuin toiset. Me täällä nyt kuitenkin luetaan kaikesta vain ap:n puoli, tuo ihmeellinen energiapakkaus joka kuitenkin häröilee vähän joka suuntaan (täälläkin flirttailee ja suurinpiirtein treffiä sopimassa jonkun 39-vuotiaan yh-iskän kanssa, naimisissa oleva nainen!), mutta tässä tapauksessa SIINÄ ei ole mitään tuomittavaa... Koska kaikki niin kovasti YMMÄRTÄVÄT ap:ta. Kun sen mies on vaan niin karmee. Ja ap ei nalkuta, ap sanoo asiasta, ja sen mies on nahjus ja paska jonka pitäisi muuttua ihanaksi satuprinssiksi kelvatakseen...
tekee ruuat, siivoaa, pyykkää, hoitaa laskut, leikkaa nurmikon, tekee lumityöt, tapetoi, maalaa, korjaa, kokoaa. Hoiti lapsetkin, kun ne asuivat vielä kotona.
Mies? Syö ja nalkuttaa p*sta ruuasta. Mäkättää pieleen korjatuista jutuista. On kaiken maailman menoissa lähes koko ajan.
Onko tämä teistä terve avioliitto? Vierestä seuranneena olen tosi ahdistunut naisen puolesta. Yhdessä vaan ovat edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika lailla samat fiilikset oman mieheni suhteen.
Tosin meillä se ero, että mä olen vielä kotona hoitamassa lapsia, mies töissä. Mulla siten ehkä enemmän virtaa tehdä asioita, miestä ei huvittais mikään. Mutta kun mies on luonteeltaan peruslaiska (hitto kun en tota ajoissa tajunnut!!!) ja itse energinen ja tykkään tehdä ja puuhata kaikenlaista, niin ristiriitoja tulee väistämättä. Mä olen jo aikaa sitten haudannut haaveeni muuttaa joskus omakotitaloon, ihan vaan siitä syystä että mieheni ei ikimaailmassa jaksaisi pitää talosta ja pihasta mitään huolta, kaikki jäisi mun vastuulle.
Mutta ihan kaikkea en allekirjoita. Mun mielestä on ihan normaalia pitää huolta kunnostaan ja ulkonäöstään. Itsensä ja puolisonsa takia. Ja mä rakastan liikuntaa, eli en tee sitä siksi että on pakko, vaan siksi kun haluan.
Enkä mä kyllä mitään tossukkaa halua, tää nykyinen on sellainen! Tossukka nössykkä, joka ei saa mitään aikaan. Nyhverö. Mä haluaisin kunnianhimoisen puolison, sellaisen, jolla olisi jotain päämääriä ja tavoitteita. Ei niiden tarvi mitäään suuria olla, mutta sellaisia jotka mies oikeasti haluaisi toteuttaa! Ja olen oikeasti kylläsynyt olemaan ainanoa meistä, joka jotain saa aikaan. Tästä hyvä esimerkki oli nyt ruohon leikkaus: ei hemmetti kun se mies ei vaan voinut leikata sitä!!! Mä olen töitten jälkeen tehnyt ruoan, siivonnut, pyykännyt ja sitten saakeli on vielä pakko leikata ihan oikeasti puoli metriä pitkä ruoho. KUN MIES EI JAKSA TÄNÄÄN!!! Eikä se jaksanut viime viikolla tai edellisenä päivänä. Voitte vaan kuvitella, miten pitkä se ruoho oli, kun koko kesänä ei oltu leikattu. Ja se siis oli PAKKO tehdä. Ja kuka sen teki? Kuka meillä tekee kaiken viimesen pakon edessä? MINÄ. Ja mies makaa sohvalla, ottaa torkkuja ja kattoo telkkaria. Jooh, olen suorittaja.
Vätyksen kanssa eläessä sellaiseksi ilmeisesti muuttuu väkisinkin...
ap
Meillä sama juttu. Minäkin "suoritan" pakon edessä: pihatyöt, lumityöt, ruohonleikkuut, autonrenkaiden vaihdot ja siihen päälle viel ne "naisten" hommat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itse olin vähän samassa jamassa, mutta en onnistunut lainkaan olemaan 'hyvä vaimo' kaikesta huolimatta, vaan voin todella huonosti. Kävimme aviolittoneuvonnassa pitkän aikaa, ja neuvonnan aikana valkeni meille molemmille ettemme voi enää jatkaa yhdessä, joten ero tuli. Lapsia tosiaan sääli kun ei voi heille ydinperhettä tarjota, mutta ei heidän elämänsä pilalla nyt sentään ole, nyt heillä sen sijaan on kaksi tasa-arvoista vanhempaa jotka molemmat voivat hyvin, mistä vääjämättä seuraa että myös lapset voivat hyvin.
- Muuten voisin neuvona sanoa vain että miehet eivät ole ajatuksenlukijoita, päinvastoin. Eli jos haluat todella jonkinlaista apua asiaan, niin kerrot suoraan miehellesi että missä mättää, ja sitten mars neuvontaan. Toinen vaihtoehto on että odotat aikasi, rakastut toiseen ja asia on sillä selvä. Kumman vaihtoehdon valitset?
Suosittelen lukemaan kirjan Heikko Vahva Vaimo. Aivan huippu kirja, joka valottaa monen avioliiton perusongelmia ja ratkaisuja niihin.
Miehesi ei todennäköisesti tiedä mitä ajattelt, eikä siksi osaa muuttaa omaa käytöstään. Sinun pitää kertoa miehelle. Asiallisesti. Nalkuttamatta.
Itse olen 15v aikana kokenut monesti kausia, jolloin oma mies ei vaikuta enää niin viehättävältä, eikä kiinnostavalta. Olen (ihanien ystävien loistavien neuvojen avulla) vain päättänyt suunnata mieheeni positiivisia ajatuksia, ja antaa hänelle tilaa. JOKAINEN, joka alkaa avioliittoon kyllästyneenä katsella ympärilleen ja suuntaa energiansa perheen ulkopuolisiin asioihin, huomaa ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Se on iso vale, jonka huomaa viimeistään muutaman vuoden päästä erosta.
Jos voisin yhden neuvon antaa oman kokemukseni perusteella, olisi se seuraava: suunnatkaa huomio puolisoon työkaverin sijasta. Pyrkikää tekemään kaikkenne avioliiton pelastamiseksi ja PUHUKAA miehelleenne toiveistanne. Ne ei oikeasti tiedä, mitä naisen päässä liikkuu.
Veikkaanpa että AP sun miehesi luulee teillä olevan hyvä liitto, koska sinä et ole kertonut hänelle (kuin ehkä nalkuttamalla, ja tavoilla joita MIES EI YMMÄRRÄ) missä mättää.
Ymmärrän hyvin tunteitasi ja jopa "inhoasi" miestäsi kohtaan, mutta tiedän myös, että ne tunteet ovat äärimmäisen tavallisia pitkissä avioliitoissa, ja niistä selviämällä voi kokea tosi syvää rakkautta ja yhteyttä omaan mieheen. Se vaatii vaan kamalasti töitä. Monesti olen todennut miehelleni, että sinkkuna elämä olisi paljon helpompaa. Se on totta, mutta toisaalta ihmine kasvaa (tai on kasvamatta) henkisesti vain toisen, läheise ihmisen kanssa. Olen myös tehnyt valinnan rakastaa ylä- ja alamäissä ja tehnyt myös lapset mieheni kanssa, jotn koen velvollisuudekseni tehdä liitostani onnellisen. Onneksi mieheni on samaa mieltä.
Suosittelen lämpimästi tuota alussa mainitsemaani kirjaa ja avioliittoleiriä teille. Ne oivat meille ne tärkeimmät avut.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eilen kampaajalla kuuntelin tuollaista täydellistä ihmistä kaksi tuntia, pilasi koko rentouttavan hemmotteluhetkeni.
Tosin en ole mikään avioliittoneuvoja, itsekin eronnut ja koskaan en ikinä enää kenenkään miehen kanssa saman katon alle muuta.
olen se nahjus, vaimo kylläkin. En ole lihonut mutta laiska olen kuin mikä. Mua saa patistella eikä huvita tehdä juttuja. Mutta niin vaan olen opetellut tekemään, koska haluan pitää tekeväisen mieheni (urheilullinen se ei sentään ole). Ymmärrän siis tavallaan tuota ap:n miestä, ei vaan jaksa eikä huvita, mutta tyhmähän se mies on kun ei tajua että noin se akka pian lähtee jonkun tekevämmän matkaan.
Mä uskon että ap on sanonut asiasta, eri tavoin ja niinkin että mies on tajunnut. Sitä ei vaan taida kiinnostaa. Uhkavaatimus peliin, nyt tilanteen on muututtava! Yritä ap edes, sen verran olet ehkä kuitenkin lapsillesi velkaa. Kun ei se sun miehesi mikään juopporetku ole vaan tavallinen laiskiainen joka kyllä muuttuu jos haluaa.
Suosittelen lukemaan kirjan Heikko Vahva Vaimo. Aivan huippu kirja, joka valottaa monen avioliiton perusongelmia ja ratkaisuja niihin. Miehesi ei todennäköisesti tiedä mitä ajattelt, eikä siksi osaa muuttaa omaa käytöstään. Sinun pitää kertoa miehelle. Asiallisesti. Nalkuttamatta. Itse olen 15v aikana kokenut monesti kausia, jolloin oma mies ei vaikuta enää niin viehättävältä, eikä kiinnostavalta. Olen (ihanien ystävien loistavien neuvojen avulla) vain päättänyt suunnata mieheeni positiivisia ajatuksia, ja antaa hänelle tilaa. JOKAINEN, joka alkaa avioliittoon kyllästyneenä katsella ympärilleen ja suuntaa energiansa perheen ulkopuolisiin asioihin, huomaa ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Se on iso vale, jonka huomaa viimeistään muutaman vuoden päästä erosta. Jos voisin yhden neuvon antaa oman kokemukseni perusteella, olisi se seuraava: suunnatkaa huomio puolisoon työkaverin sijasta. Pyrkikää tekemään kaikkenne avioliiton pelastamiseksi ja PUHUKAA miehelleenne toiveistanne. Ne ei oikeasti tiedä, mitä naisen päässä liikkuu. Veikkaanpa että AP sun miehesi luulee teillä olevan hyvä liitto, koska sinä et ole kertonut hänelle (kuin ehkä nalkuttamalla, ja tavoilla joita MIES EI YMMÄRRÄ) missä mättää. Ymmärrän hyvin tunteitasi ja jopa "inhoasi" miestäsi kohtaan, mutta tiedän myös, että ne tunteet ovat äärimmäisen tavallisia pitkissä avioliitoissa, ja niistä selviämällä voi kokea tosi syvää rakkautta ja yhteyttä omaan mieheen. Se vaatii vaan kamalasti töitä. Monesti olen todennut miehelleni, että sinkkuna elämä olisi paljon helpompaa. Se on totta, mutta toisaalta ihmine kasvaa (tai on kasvamatta) henkisesti vain toisen, läheise ihmisen kanssa. Olen myös tehnyt valinnan rakastaa ylä- ja alamäissä ja tehnyt myös lapset mieheni kanssa, jotn koen velvollisuudekseni tehdä liitostani onnellisen. Onneksi mieheni on samaa mieltä. Suosittelen lämpimästi tuota alussa mainitsemaani kirjaa ja avioliittoleiriä teille. Ne oivat meille ne tärkeimmät avut. Voimia!
Olette just tyypillinen "yläastepari" ja sinä ap olet kyllä totaalisen hukassa, koska et oikein mistään muusta elämästä tiedä. Eroonhan tuo todennäköisesti vie, mutta älä vain rupea heti seurustelemaan kenenkään kanssa, vaan elä ensin se "elämätön" elämä pois. Sitten pystyt (sinäkin) ehkä rakentamaan järkevän ja aikuisen suhteen jonkun miehen kanssa, etkä tarvitse enää muita haihatteluja, kuten syrjähyppyjä ja ihastuilemisia muihin ("parempiin", heh) miehiin. Onnea elämääsi.
Olipas tullut paljon kommentteja.
Ensin yh-iskä, ikävä kyllä meillä on useampi sata kilometriä välimatkaa... Mutta ehkä joskus kun käyn työmatkalla Helsingissä voidaan käydä yhdessä juoksemassa ;)
Nurmikko: Se oli valehtelematta 30-50cm pitkä osittain. Ei ollut enää mikään näkemyskysymys, oliko leikkauksen aika vaiko eikö. Oli. Olisi ollut jo viikkojen ajan.
Huonosti tässä kai käy. Ongelmana on siis nyt se, että minä en enää jaksa kiinnostua selvittämään asioita. Sinnittelen päivästä toiseen ja teeskentelen. Olin tosiaan 16v. kun alettiin seurustella, joten todellakin liian aikaisin parinvalinta tuli tehtyä.
Ja tosiaan ei se miehen iso maha sinänsä ärsytä vaan se mitä se edustaa: LAISKUUTTA ja saamattomuutta. Pitäis mutta ei jaksa.
Pitää lukea vastauksia myöhemmin vielä ajatuksella läpi, jospa sittenkin löytäisi vielä kipinän yrittää. Tai sitten vain teeskentelen edelleen ja puuhastelen salaa omiani.
ap
Olipas tullut paljon kommentteja. Ensin yh-iskä, ikävä kyllä meillä on useampi sata kilometriä välimatkaa... Mutta ehkä joskus kun käyn työmatkalla Helsingissä voidaan käydä yhdessä juoksemassa ;) Nurmikko: Se oli valehtelematta 30-50cm pitkä osittain. Ei ollut enää mikään näkemyskysymys, oliko leikkauksen aika vaiko eikö. Oli. Olisi ollut jo viikkojen ajan. Huonosti tässä kai käy. Ongelmana on siis nyt se, että minä en enää jaksa kiinnostua selvittämään asioita. Sinnittelen päivästä toiseen ja teeskentelen. Olin tosiaan 16v. kun alettiin seurustella, joten todellakin liian aikaisin parinvalinta tuli tehtyä. Ja tosiaan ei se miehen iso maha sinänsä ärsytä vaan se mitä se edustaa: LAISKUUTTA ja saamattomuutta. Pitäis mutta ei jaksa. Pitää lukea vastauksia myöhemmin vielä ajatuksella läpi, jospa sittenkin löytäisi vielä kipinän yrittää. Tai sitten vain teeskentelen edelleen ja puuhastelen salaa omiani. ap
Juoksemisiin
T: yh-iskä 39
Minusta te olette molemmat kivoja ihmisiä mutta ette sovi toisillenne.
Aina voi tehdä kompromisseja mutta tartteehan perussäännöt tehdä selviksi, käykö lapset harrastamassa ja hoidetaanko pihaa?
Ehkä voisitte hankkia puutarhasuunnittelijan (maksaa satasen ehkä) ja se taikoo puutarhan jossa ei kauaa tartte nurtsia leikata vai pitäiskö muuttaa pois ok talosta vaikka kerrostaloon tai rivariin?
Teidän pitää suunnitella ja jutella yhdessä ongelmista.
Seksin tarkotus olis olla kivaa ja suhdetta yhdistävä ja syventävä juttu. Ei mikään toimitus. Miksi teet aloitteen jos ei mies halua? Vai annatko ettei mies ajattele että jotain on vialla?
Mä voisin veikata että sun mies on kuitenkin ihan pimennossa sun fiiliksistä.
Jos tahdotte eri asioita niin tahdotte eri asioita. Kai se nyt olisi kiva tehdä asioita joista molemmat tykkää; siis haette omanlaisenne kumppanit. Ei miehen tartte muuttua sinun mieliksi, ihan yhtälailla hänellä on oikeus sanoa mitä haluaa.
Jos päättää ettei halua lapsia, on oikeus niitä joskus sittenkin haluta ja jos joskus on sohvaperuna niin saattaa innostua liikkumaan vanhemmiten. Ei toiselle voi pakottaa lenkkareita jalkaan ja sanoa että mennään juoksemaan!!
Sä voit ja saat istua alas miehen kanssa ja kirjoittaa paperille suhteenne plussat ja miinukset. Siinä näet myös miten miehesi ajattelee, kenties ei saa miinuksia tehtyä.. Mutta kun näkee sun miinukset niin saatte ajattelemisen aihetta.
Vaikka juttua ei tulisi heti niin ainakin mies näkisi heti että näin paha sun on olla ja haluat muutosta elämään.
Muutoksen voi tehdä itse. Et voi sanoa toiselle että et enää osta tupakkaa. Halu lähtee itsestä ja nyt sää vaan hiljaa olet kiduuttanut itseäsi eikä miehesi reppana edes ole tietonen moisesta.