Mistä asiasta elämässäsi olet katkera?

Se, että mulla on ollut niin monia erilaisia seksuaalitraumoja elämässäni. Olen ihan tavallinen, työssäkäyvä 40v nainen. Teini-iässä oli yksi tapaus, jossa humalatilaani käytti eräs mies hyväksi. Lisäksi mulla oli kaksi eri erikoissairaanhoidossa selvitettyä/hoidettua vaivaa. Osin liittyy synnytyksiin. Traumatisoi vahvasti nämä kaikki. 

Apua on noihin saatu jo 10 vuotta sitten ja selvitty. Nyt tuli puskista viimeisin tapaus, parisuhteessa, joka sitten päätti sen. 

Kun tulee tarpeeksi monta traumaa samalle alueelle, niin selviytyminen on ollut hyvin vaikeaa. 

Olen katkera siitä, että isoisäni taistelivat talvi- ja jatkosodassa r*ssää vastaan, mutta menettivät heille perintömaani Karjalankannaksella ja Laatokan rannalla. Ja menivät vielä kuolemaan nuorehkoina sodan jälkeen traumoissaan. Olen katkera siitä, että he ryssivät perintöni ja mokasivat koko suvun ihan vtulleen.

Hyvä kysymys. Pysyvämmin en mistään. Eikä sitä hetkittäistäkään voi kutsua katkeruudeksi... kysyn vain MIKSI tämäkin koettelemus on minun kohdallani.

Olen tähän viidenkympin korville mennessä elänyt hyvin paljon raskaita koettelemuksia sisältäneen elämän. Myös vaikeisiin vuosiin on sisältynyt paljon hyvää ja sekaan on mahtunut myös helpompia jaksoja.

Vierailija kirjoitti:

Olen katkera siitä, että isoisäni taistelivat talvi- ja jatkosodassa r*ssää vastaan, mutta menettivät heille perintömaani Karjalankannaksella ja Laatokan rannalla. Ja menivät vielä kuolemaan nuorehkoina sodan jälkeen traumoissaan. Olen katkera siitä, että he ryssivät perintöni ja mokasivat koko suvun ihan vtulleen.

Olen usein ajatellut heidän mokiaan katkerana. Minulla ei ole kunnollisia esi-isiä. Sinne menettivät perintöni.

Vierailija kirjoitti:

Olen katkera siitä, että isoisäni taistelivat talvi- ja jatkosodassa r*ssää vastaan, mutta menettivät heille perintömaani Karjalankannaksella ja Laatokan rannalla. Ja menivät vielä kuolemaan nuorehkoina sodan jälkeen traumoissaan. Olen katkera siitä, että he ryssivät perintöni ja mokasivat koko suvun ihan vtulleen.

Vielä mietin tätä, niin kaduttaa ihan vtusti, että mokasivat Suomen ihan persiilleen. Siellä saakeli metamfetamiinihuuruissaan olivat sotivinaan pelkurit. Mulla olis ollut hyvät maat Laatokalla. Oon ihan VTUN katkera.

Vain siitä, ettei ollut paremmin töitä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Silloin olisi ollut mahdollisuus maksaa pois äidin velkoja. Kun töitä alkoi olla vakituisemmin, äiti ehti kuolla.

Todellista katkeruutta aiheuttavat asiat lienevät vasta edessä. Nyt viisikymppisenä lienee isompi isompi riski joutua pitkäaikaistyöttömäksi ja sitten kun alkaa todellinen vanhuus, niin on vaarassa joutua tekemisiiin sellaisten henkilöiden kanssa, joiden ei pitäisi missään nimessä olla palveluammatissa (kotiapu, kotihoito, sairaanhoito, palveluasuminen tms.)

Olen katkera koko elämälle. Hitonmoista rämpimistä ollut ilman omas syytä aiheutettuja vastoinkäymisiä. 

En ole katkera mistään, ihan on tähän mennessä ymmärrettäviä tapahtumia. Kaikille sattuu yhtä sun toista elämänsä aikana, sille ei mahda mitään. Aina ei päivä paista, mutta katkeruus ei auta, päinvastoin.

Vähän olen katkera siitä, että en ole saanut kokea rakkautta ja saada omaa perhettä. Tylsemmätkin ja hankalammatkin tyypit päätyy parisuhteisiin mutta mulla ei ole koskaan ollut aktiivista sillä saralla. Muutama suhde vain jotka sitten loppuivat eri syistä. Nyt olen yksin ja varmaan tulen olemaankin. N35

Vierailija kirjoitti:

Oma typeryys harmittaa. Tuhlasin elämästäni kymmenen vuotta huonossa parisuhteessa päihteitä käyttäen ja luottotiedotkin meni. Olin 30 kun tein ryhtiliikkeen ja jätin miehen sekä raitistuin. Menin töihin ja maksoin velat pois mutta olen ihan hirvittävän katkera ja kateellinen muille ikäisilleni jotka ovat eläneet tällaista elämää koko sen ajan kun minä kärvistelin rahattomana pää sekaisin. Parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan mutta oman typeryyden takia tuntuu että jäin jostain paitsi ja tavallaan aloitan nämä asiat kymmenen vuotta myöhemmin kuin muut ikäiseni. 

Tämä kuulostaa ehkä naiivilta, mutta minusta voisit olla enemmänkin ylpeä siitä, että pystyit tekemään korjausliikkeen. Ei 30 v. ole liian myöhään raitistumiselle ja kunnollisen elämän aloittamiselle. Näin ulkoapäin sanon, että sinun elämäntarinasi on paljon mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi omani, jossa menin lukion jälkeen yliopistoon, pariuduin, valmistuin tavoiteajassa, sain heti vakituisen työpaikan, sitten lapset puolisoni kanssa ja tässä nyt elän sitä tasaista perhe-elämää ja maksan asuntovelkaa. Tiedän että olen onnellisessa asemassa, mutta ihminen joka on elänyt vaikeuksien läpi on silti vahvempi ja kiinnostavampi kuin sellainen, jolla kaikki on mennyt aina putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vähän olen katkera siitä, että en ole saanut kokea rakkautta ja saada omaa perhettä. Tylsemmätkin ja hankalammatkin tyypit päätyy parisuhteisiin mutta mulla ei ole koskaan ollut aktiivista sillä saralla. Muutama suhde vain jotka sitten loppuivat eri syistä. Nyt olen yksin ja varmaan tulen olemaankin. N35

Samaistun. 

Perinnöllisestä sairaudestani, joka estää työnteon. 

Olen suvussa ensimmäinen, jolla se todettiin. Ilmeisesti muilla se on tullut lievempänä?

Ehdin tehdä lapset ennen kuin tää mullakaan huomattiin. Ilmeisesti ei ole periytynyt. (Dominoivaati periytyvä.)

Olisin niin halunnut kokea kauniin ja lämpimän parisuhteen, ilman seksiä. Suloista ja kaunista yhdessä oloa. Halata ja painaa pää miehen rintaa vasten. Nukkua kainalossa. Pitää toista kädestä kiinni, jakaa elämän ilot ja surut. Tukea ja kannustamista. Istua miehen sylissä ja saada silittelyä. Katsella telkkaria toisissamme kiinni. Ulkoilla käsi kädessä ja toisissa kiinni jne. Seksiä olisin saanut, mutta en mitään tällaista. Yksikään mies ei ole halunnut tehdä minun kanssa mitään tällaista. Olen niin kaivannut lämpöä, läheisyyttä ja hellyyttä. Mutta sitä en ole saanut. Nyt olen vanha, lihavampi ja runempikuin ennen. Tuskin tulen enää koskaan tällaista kokemaankaan.. Nautin muuten elämästä yksin. En enää niin paljon kuntoile ja syön enemmän. Ja teen kaikkea muuta itsekseni. Tällaisesta olen katkera. 

En ole sen kummemmin halunnut koskaan elää. Kuolema on sitten aikanaan helpotus. En ole kuitenkaan erityisemmin katkera kaan. 

En mistään. Myös huonot ajat kuuluvat elämään. Yritän mennä eteenpäin, en jää murehtimaan vuosientakaisia juttuja, joille en enää voi mitään.

Ikää 37 v mutta niin ruma nainen että kokemus miehistä ja rakkaudesta täysin olematon.

Vihaan kaikkia ja kaikkea. Olen täynnä katkeruutta ja vihaa. 

Olen katkera ja vihainen itselleni, että menin naimisiin nykyisen mieheni kanssa. Jokainen päivä todistaa sen, että olen idiootti.

 Tosin nyt olen pikku hiljaa valmistelemassa eroa.

 Tosin miehellä ei ole asiasta aavistustakaan!

En ole koskaan seurustellut.