Miten hyvä resilienssi määritellään?

Ei kai empatia lopu vaikka sitä tuntisi toisia kohtaan tilanteesta riippumatta?

Mä olen pitkän, vaiherikkaan elämän koulima jäänmurtaja, joka puskee eteen päin kelissä kuin kelissä.

Ei mua kiinnosta muiden ongelmat. Jokainen setviköön omansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymiset tekee vahvemman ja resilienssin tietää siitä. Menetin vanhempani lapsena ja hyvin olen selvinnyt. Moni jolla on paljon pienempiä ongelmia ei ole selvinnyt yhtä hyvin ja lähinnä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet pikaista vastoinkäymisiä ja silti valittaa että heillä on vaikeaa.

Et siis ole käsitellyt vanhempiesi menestystä edes sen vertaa että kestäisit sitä että muilla on erilaisia vaikeuksia kuin sinulla. Tuo ei ole resilienssiä, vaan jotain sen vastakohtaa.

Nyt oli virheellistä tulkintaa. Kirjoittaja ihmettelee, miten jotkut eivät kestä kynnen katkeamista. Ihan aiheellinen kysymys

>>Vai että ihan elämänkoulun diplomin. Mistä sellaisen saa?>>

Se on sieluun printattu.  Ei joka pojan/tytön heiniä

Millä tavalla se on sinne sieluun printattu?

Vierailija kirjoitti:

Ei kai empatia lopu vaikka sitä tuntisi toisia kohtaan tilanteesta riippumatta?

Empatia voi loppua itsekultakin, kun oma psyyke joutuu liian koville. 

Miksi muuten naisilta edellytetään enemmän näkyvää empatiaa kuin miehiltä?

Vierailija kirjoitti:

Ei välitä muiden tunnetiloista tai lähde niihin mukaan, vaan pysyy omana, vakaana itsenään kaikissa olosuhteissa. Näin ainakin minulla.

Miten kukaan voi olla välittämättä muiden tunnetiloista? Esim. jos vanhempasi haukkunut sinut huutaen että olet h-tin typerä ihminen, niin miten olet voinut vaan pysyä vakaana itsenäsi siinä tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Ei kai empatia lopu vaikka sitä tuntisi toisia kohtaan tilanteesta riippumatta?

Empatiaa on varattu jokaiselle lasten leikkiämpärin verran. Pitää harkiten jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai empatia lopu vaikka sitä tuntisi toisia kohtaan tilanteesta riippumatta?

Empatia voi loppua itsekultakin, kun oma psyyke joutuu liian koville. 

Miksi muuten naisilta edellytetään enemmän näkyvää empatiaa kuin miehiltä?

 

Perinteinen roolijako. Nainen synnyttää ja hoivaa, mies puolustaa ja tarvittaessa käyttää väkivaltaa. Jos on empaattinen, on vaikeampaa olla väkivaltainen.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä meidän tulisi ennemmin miettiä, miten tuemme resilienssiä kohtaamissamme ihmisissä?

Miksi?

Jokainen on oman onnensa seppä. Kantapään kautta tuleva oppi on tehokkainta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei välitä muiden tunnetiloista tai lähde niihin mukaan, vaan pysyy omana, vakaana itsenään kaikissa olosuhteissa. Näin ainakin minulla.

Miten kukaan voi olla välittämättä muiden tunnetiloista? Esim. jos vanhempasi haukkunut sinut huutaen että olet h-tin typerä ihminen, niin miten olet voinut vaan pysyä vakaana itsenäsi siinä tilanteessa?

Zen-tasolla et enää välitä tuommoisista. Kannattaa pyrkiä kohti Valoa. Jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai empatia lopu vaikka sitä tuntisi toisia kohtaan tilanteesta riippumatta?

Empatia voi loppua itsekultakin, kun oma psyyke joutuu liian koville. 

Miksi muuten naisilta edellytetään enemmän näkyvää empatiaa kuin miehiltä?

 

Perinteinen roolijako. Nainen synnyttää ja hoivaa, mies puolustaa ja tarvittaessa käyttää väkivaltaa. Jos on empaattinen, on vaikeampaa olla väkivaltainen.

Minä olen ulkopuolinen. En ole sen enempää aggressiivinen kuin empaattinenkaan.

None of my business.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pitkän, vaiherikkaan elämän koulima jäänmurtaja, joka puskee eteen päin kelissä kuin kelissä.

Ei mua kiinnosta muiden ongelmat. Jokainen setviköön omansa.

Pahaa pelkään, että purtesi ei sittenkään kestä haaksirikossa. Mutta toivon toki parasta.

Resilienssin määrittely ei olekaan niin yksiselitteistä, mutta yleisesti hyvä resilienssi on yleensä seurausta hyvistä olosuhteista ja ihmisen omasta mielestä. Toki tämä ei ihan kaikkiin päde, joillain ei ole kovin hyvää resilienssiä niistä hyvistä olosuhteista huolimatta.

Jotkut ajattelevat tai uskovat että heillä on hyvä resilienssi vaikkei oikeasti ole, näin esimerkiksi vanhempansa nuorena menettäneen tuttavani kohdalla. Katkeruus, jumiutuminen, viha, kateus ja muiden ihmisten kokemusten vähättely ei ole resilienssiä.

Elokapina kasvoi parinkymmenen innokkaan kapinoitsijan ryhmästä kansalliseksi, yli kymmenessä kaupungissa toimivaksi liikkeeksi, jonka nimissä on toiminut yhteensä tuhansia kapinallisia ympäri Suomen. Tavoitteenamme on luoda massaliike, joka pystyy toiminnallaan häiritsemään tavallista arkea niin että ilmasto- ja ympäristökriisi ei jää keneltäkään huomaamatta. Rikomme tarvittaessa joitakin lakeja siksi, että välttäisimme pahimpien skenaarioiden toteutumisen.

En usko, että kärsimys kirkastaa. Moni tulee katkeraksi, toinen paatuu, kolmas panee ikuisuudeksi yhden pahan sanakin hampaankoloon. Onnelliset ihmiset eivät sodi.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ajattelevat tai uskovat että heillä on hyvä resilienssi vaikkei oikeasti ole, näin esimerkiksi vanhempansa nuorena menettäneen tuttavani kohdalla. Katkeruus, jumiutuminen, viha, kateus ja muiden ihmisten kokemusten vähättely ei ole resilienssiä.

No ei

Kyllä täällä nyt paljon käytetään kommentteja siihen, miten traumaattisia asioita kokeneet eivät olisikaan resilienttejä, jos eivät enää pidä kaikkia ongelmia saman vertaisina.

Oletteko nyt ihan oikeasti sitä mieltä, että vaatii esimerkiksi samanlaista resilienssiä selvitä 5-vuotiaana vanhempien kuolemasta, kuin 60-vuotiaana? Toinen on normaali ikävaiheeseen kuuluva tapahtuma, toinen traumaattinen kokemus joka romahduttaa elämästä kaiken tutun ja turvallisen. 

Aika moni traumaattisia tapahtumia kokenut ja niistä resilientisti selviytynut on sanonut samaa, että ne ihmisten normaalit arjen ongelmat eivät enää tunnu ns. missään, hoituvat ihan vasemmalla kädellä tuosta vaan. Eli jokin yhteys varmasti kokemuksen tuomaan resilienssiin on. Asioilla on eri mittasuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täällä nyt paljon käytetään kommentteja siihen, miten traumaattisia asioita kokeneet eivät olisikaan resilienttejä, jos eivät enää pidä kaikkia ongelmia saman vertaisina.

Oletteko nyt ihan oikeasti sitä mieltä, että vaatii esimerkiksi samanlaista resilienssiä selvitä 5-vuotiaana vanhempien kuolemasta, kuin 60-vuotiaana? Toinen on normaali ikävaiheeseen kuuluva tapahtuma, toinen traumaattinen kokemus joka romahduttaa elämästä kaiken tutun ja turvallisen. 

Aika moni traumaattisia tapahtumia kokenut ja niistä resilientisti selviytynut on sanonut samaa, että ne ihmisten normaalit arjen ongelmat eivät enää tunnu ns. missään, hoituvat ihan vasemmalla kädellä tuosta vaan. Eli jokin yhteys varmasti kokemuksen tuomaan resilienssiin on. Asioilla on eri mittasuhteet.

Ei kaikilla traumaattisia asioita kokeneilla ole hyvää resilienssiä, koska ne eivät mitenkään automaattisesti riipu toisistaan. 5v vanhempansa menettänyt saattaa selvitä vanhempiensa menetyksestä hyvin, tai sitten ei, riippuu monesta tekijästä. Esimerkiksi minkälainen suhde hänellä oli vanhempiin, miten lapsen asiat järjestyy ja millaista tukea hän saa sen jälkeen. Jotkut selviävät hyvin, jotkut eivät. Toisille se vanhempien kuolema tosiaan romahduttaa elämästä kaiken ja jää loppuelämän traumaksi. Resilienssi on hyvin yksilöllistä. Toisaalta, 5v lapsella on luonnostaan se etu, että siinä iässä aivot ovat sopeutuvammat elämänmuutoksiin ja lapsen on myös helpompaa luoda uusia kiintymyssuhteita muihinkin turvallisiin aikuisiin kuin vanhempiin.

60-vuotiaalla taas on yleensä toisenlaisia haasteita elämässä kuin lapsella. Vaikka 60v ei ole enää samaa suhdetta vanhempiaan kuin pikkulapsella, voi vanhemman menettäminen siinäkin iässä olla hyvin rankkaa, varsinkin jos elämässä on jotain muutakin samaan aikaan sattuvaa, kasautuvaa, esimerkiksi ongelmat parisuhteessa, joku voi olla vasta menettänyt puolison, haasteita omien lasten kanssa jne.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täällä nyt paljon käytetään kommentteja siihen, miten traumaattisia asioita kokeneet eivät olisikaan resilienttejä, jos eivät enää pidä kaikkia ongelmia saman vertaisina.

Oletteko nyt ihan oikeasti sitä mieltä, että vaatii esimerkiksi samanlaista resilienssiä selvitä 5-vuotiaana vanhempien kuolemasta, kuin 60-vuotiaana? Toinen on normaali ikävaiheeseen kuuluva tapahtuma, toinen traumaattinen kokemus joka romahduttaa elämästä kaiken tutun ja turvallisen. 

Aika moni traumaattisia tapahtumia kokenut ja niistä resilientisti selviytynut on sanonut samaa, että ne ihmisten normaalit arjen ongelmat eivät enää tunnu ns. missään, hoituvat ihan vasemmalla kädellä tuosta vaan. Eli jokin yhteys varmasti kokemuksen tuomaan resilienssiin on. Asioilla on eri mittasuhteet.

Itse en ainakaan koe vanhempieni menetystä lapsuudessa traumaattisena kokemuksena, elämäni ei myöskään romahtanut yhtään mihinkään. Toki jollekin toiselle se on voinut sitä olla. Joten eiköhän riipu henkilöstä.

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuohon ole mitään yhtä oikeaa määritelmää. Tosin se mitä jotkut väittää että vastoinkäymiset lisäisi resilienssiä ei oikein pidä paikkaansa.

No jos on kokenut jonkun suuren mullistuksen elämässään, josta noussut omin avuin ylös niin kyllä tällaisilla ihmisillä on usein hyvä resilienssi. Saman voi sanoa ihmisistä, jotka ovat ns huonoista oloista nousseet menestykseen. Toki jälkimmäisessä tapauksessa ehkä juuri se tietynlainen synnynnäinen resilienssi auttanut olemaan välittämättä häiriötekijöistä.