Miten hyvä resilienssi määritellään?

Hyvällä resilienssillä varustettu ihminen ei ahdistu joka asiasta ja lamaannu joka pienimmästäkin epäkohdasta tai vaatimuksesta. Pääsee asioista yli, ei tarvitse kaikkeen apuajoukkoja/tukea/helpotuksia/terapiaa vaan pystyy venymään ja suoriutumaan myös vaikeampien ja kuormittavampien aikojen yli. On pitkäjänteinen, sisukas ja sopeutuva, vaikkei aina huvittaisi tai jaksaisi. 

Suomalainen sisu varmaan tiivistää asian. Sitkas, sisukas, katajainen kansa. Paitsi tämä nykyisten nuorten ja nuorten aikuisten sukupolvi, jotka ovat kasvaneet yltäkylläisyydessä, yksilöllisten vaatimusten aikakaudella, ainaisessa ymmärtämisen ja curlingin ilmapiirissä. Kaikki räätälöidään lumihiutaleiden mukaisesti ja joustetaan loputtomiin. Vaatimukset ja velvollisuudet vahvistavat elämää varten ja heillä tämä pohja on rakentunut heikosti. Ovat lopulta rähmällään joka kuopassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen että resilienssi on kombinaatio synnynnäistä temperamenttia, ympäristöstä elämän mittaan opittua asennetta, ja kykyä introspektioon ja itsekritiikkiin sekä ehkä halua kehittyä. 

Kovien elämäntilanteiden myötä vain käy niin, että menettää empatiakyvyn vähäisempien ongelmien kanssa painiviin ihmisiin. Se on luonnollista. Tällaiset ihmiset myös viihtyvät toistensa seurassa juuri tästä syystä, koska tavisten "ongelmat" (jotka eivät edes ole oikeita ongelmia) ovat heille niin triviaaleja ja joskus jopa absurdeja.

Miksi ne kovat elämäntilanteet vähentäisi empatiaa? Joidenkin kohdalla ehkä noin käy, mutta ei tosiaan kaikilla.

Kuvitteellinen skenaario: henkilöltä kuolee lapsi. Hänen ystävänsä valittaa, kun hänen lapsensa sotkee syödessä, henkilö on tästä stressaantunut ja

Tuossa on kyse heikosta tilannetajusta ja sosiaalisisesta pelisilmästä. Ei tuo ole resilienssiä.tai sen puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Hyvällä resilienssillä varustettu ihminen ei ahdistu joka asiasta ja lamaannu joka pienimmästäkin epäkohdasta tai vaatimuksesta. Pääsee asioista yli, ei tarvitse kaikkeen apuajoukkoja/tukea/helpotuksia/terapiaa vaan pystyy venymään ja suoriutumaan myös vaikeampien ja kuormittavampien aikojen yli. On pitkäjänteinen, sisukas ja sopeutuva, vaikkei aina huvittaisi tai jaksaisi. 

Suomalainen sisu varmaan tiivistää asian. Sitkas, sisukas, katajainen kansa. Paitsi tämä nykyisten nuorten ja nuorten aikuisten sukupolvi, jotka ovat kasvaneet yltäkylläisyydessä, yksilöllisten vaatimusten aikakaudella, ainaisessa ymmärtämisen ja curlingin ilmapiirissä. Kaikki räätälöidään lumihiutaleiden mukaisesti ja joustetaan loputtomiin. Vaatimukset ja velvollisuudet vahvistavat elämää varten ja heillä tämä pohja on rakentunut heikosti. Ovat lopulta rähmällään joka kuopassa.

Tämä! Heikot ajat kasvattavat vahvoja miehiä, vahvat miehet luovat hyviä aikoja, hyvät ajat kasvattavat heikkoja miehiä. Heikot miehet luovat huonoja aikoja. Ja homma alkaa alusta.

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, psykologitkin käsittääkseni ovat sitä mieltä että nykyiset ahdistushäiriön määrät johtuvat siitä, että lapsia suojataan pettymyksiltä.

Sitä kuitenkaan ei ole kukaan vielä osannut selittää, miksi saman taustan omaavista henkilöistä yksi pääsee vastoinkäymisten yli ja toinen ei. Resilienssi on kuitenkin mitattavissa oleva ominaisuus, joka selittää tämän.

Vierailija kirjoitti:

Ei orvoksi jäänyt joka kiukkuaa asiaa vielä aikuisenakin ole mikään resilientti.

Niin, ensimisenä tulee mieleen kyllä se että miksi näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, psykologitkin käsittääkseni ovat sitä mieltä että nykyiset ahdistushäiriön määrät johtuvat siitä, että lapsia suojataan pettymyksiltä.

Sitä kuitenkaan ei ole kukaan vielä osannut selittää, miksi saman taustan omaavista henkilöistä yksi pääsee vastoinkäymisten yli ja toinen ei. Resilienssi on kuitenkin mitattavissa oleva ominaisuus, joka selittää tämän.

Ehkäpä johtunee siitä että ei ole olemassa ihmisiä joilla olisi täsmälleen sama tausta. Jokaisen ihmisen elämässä on niin paljon eri muuttujia, että täysin samanlainen tausta olisi mahdoton. Siksi vertailu on ihan turhaa.

Hmm, käsittääkseni sosioekonominen tausta, temperamentti, kiintymyssuhde sun muu sälä voidaan kuitenkin tietyllä tasolla tutkia ja määrittää.

Vierailija kirjoitti:

Hmm, käsittääkseni sosioekonominen tausta, temperamentti, kiintymyssuhde sun muu sälä voidaan kuitenkin tietyllä tasolla tutkia ja määrittää.

Tietysti voidaan, mutta niitä kaikkia muuttujia on niin paljon, ettei kaikkea voida mitenkään huomioida.

ChatGPT määrittelee näin (voi sisältää virheitä, jos joku ei sitä suoraan ymmärrä):

Miten resilienssi muodostuu?

Resilienssi ei ole yksittäinen ominaisuus vaan monen tekijän kokonaisuus, joka muodostuu vuorovaikutuksessa biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden kanssa. Tärkeitä osatekijöitä ovat esimerkiksi:

Temperamentti ja persoonallisuus (esim. optimismi, sinnikkyys)

Tunne- ja itsesäätelytaidot

Turvalliset ihmissuhteet (esim. perhe, ystävät)

Merkityksellisyyden kokemus ja elämänhallinnan tunne

Kokemukset ja oppiminen (esim. selviytyminen aiemmista kriiseistä)

Onko resilienssi perinnöllistä vai opittua?

Tutkimusten mukaan resilienssi on sekä osittain perinnöllinen että opittavissa:

Geneettiset tekijät vaikuttavat esimerkiksi stressinsäätelyyn ja temperamenttiin, jotka luovat pohjaa resilienssille.

Ympäristötekijät (esim. lapsuuden turva, koulutus, roolimallit) ja elämänkokemukset ovat kuitenkin usein merkittävämpiä resilienssin kehittymisessä.

Tutkimuksissa on havaittu, että resilienssiä voi kehittää, esimerkiksi psykoterapian, mindfulnessin, sosiaalisen tuen ja elämänhallintakeinojen avulla.

Sitten kuitenkin kolmasosa traumaattisen lapsuuden eläneistä kehittävät resilienssin, eli ei ole kovin yksiselitteistä... Hyvin monimutkainen kombo.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jokainen määrittelee sen lähinnä itse.

Eli vähän niinku sukupuoli nykyään? Vai onko sittenkään.

Ihan puppua nuo väitteet että ennen, vaikeita aikoina, ihmiset oli vahvempia. Erilaiset ongelmat oli tuolloin huipussaan, kun sodasta traumatisoituneet purki kaiken pashan omiin perheisiinsä, asioista ei puhuttu ja monia asioita hävettiin. No, eihän se toiminut.

Mutta toisaalta resilienssiä voi kasvattaa kokemusperäisesti. Eli voi siinä jotain perääkin olla. Epäilemättä sodasta selvinnyt ihminen sietää elämässään enemmän vastoinkäymisiä, kuin silkkityynyillä aina nukkunut prinsessa, joka ei siedä hernettä patjansa alla.

Itse työterveyshuollossa työskentelevänä olen huomannut, että varsinkin nuorilta naisilta tällainen resilienssi puuttuu usein kyllä lähes kokonaan, ainakin mitä työelämään tulee.. tyypillinen esimerkki on noin 23-30 vuotias nainen, usein jotain kevyttä toimistotyötä tekevä, joka ei kestä esim. mitään kritiikkiä työantajalta, kaikki on heti "työpaikkakiusaamista". Jos töitä on liikaa-> ahdistutaan ja halutaan sairauslomalle. Jos työ ei vastaakaan odotuksia-> ahdistutaan ja halutaan sairauslomalle. "Työuupumusta" tullaan valittamaan kun valmistumisesta ja kokopäivätöiden aloittamisesta on max. 2-3 vuotta aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta toisaalta resilienssiä voi kasvattaa kokemusperäisesti. Eli voi siinä jotain perääkin olla. Epäilemättä sodasta selvinnyt ihminen sietää elämässään enemmän vastoinkäymisiä, kuin silkkityynyillä aina nukkunut prinsessa, joka ei siedä hernettä patjansa alla.

Tai sitten sille sodasta selvinneelle se herne patjan alla voi olla syy hillittömälle raivokohtaukselle. Isovanhempani olivat just tuollaisia, sodan kokeneita, mutta heidän resilienssinsä oli ihan olematon. He eivät koskaan kokeneet näkemään mitään hyvää elämässä tai nauttimaan, vaan he itse tekivät kaikesta stressin ja kiukun aiheen. Jos esimerkiksi kissa kaatoi kukkamaljakon pöydällä saatiin järjetön raivari, paiskotriin ovia ja huudettiin lastenlapsille. Kun autoon tuli jotain vikaa niin se oli tyyliin maailmanloppu, itkettiin ja huudettiin että miksi miksi, aina tää elämä on tämmöstä paskaa ja itkettiin.

Vierailija kirjoitti:

Itse työterveyshuollossa työskentelevänä olen huomannut, että varsinkin nuorilta naisilta tällainen resilienssi puuttuu usein kyllä lähes kokonaan, ainakin mitä työelämään tulee.. tyypillinen esimerkki on noin 23-30 vuotias nainen, usein jotain kevyttä toimistotyötä tekevä, joka ei kestä esim. mitään kritiikkiä työantajalta, kaikki on heti "työpaikkakiusaamista". Jos töitä on liikaa-> ahdistutaan ja halutaan sairauslomalle. Jos työ ei vastaakaan odotuksia-> ahdistutaan ja halutaan sairauslomalle. "Työuupumusta" tullaan valittamaan kun valmistumisesta ja kokopäivätöiden aloittamisesta on max. 2-3 vuotta aikaa. 

Nykyajan työelämä on ihan järjetöntä. Yhtä pienempi määrä ihmisiä tekee suuremman määrän töitä, usein tämä kasaantuu nuorille, joilla ei ole vakipaikkoja koskaan ollutkaan. Kun joku jää eläkkeelle, ei virkaan palkata ketään uutta vaan tehtävät jaetaan muille työntekijöille entisten lisäksi. Työuupumus ei siis ole mikään ihme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta toisaalta resilienssiä voi kasvattaa kokemusperäisesti. Eli voi siinä jotain perääkin olla. Epäilemättä sodasta selvinnyt ihminen sietää elämässään enemmän vastoinkäymisiä, kuin silkkityynyillä aina nukkunut prinsessa, joka ei siedä hernettä patjansa alla.

Tai sitten sille sodasta selvinneelle se herne patjan alla voi olla syy hillittömälle raivokohtaukselle. Isovanhempani olivat just tuollaisia, sodan kokeneita, mutta heidän resilienssinsä oli ihan olematon. He eivät koskaan kokeneet näkemään mitään hyvää elämässä tai nauttimaan, vaan he itse tekivät kaikesta stressin ja kiukun aiheen. Jos esimerkiksi kissa kaatoi kukkamaljakon pöydällä saatiin järjetön raivari, paiskotriin ovia ja huudettiin lastenlapsille. Kun autoon tuli jotain vikaa niin se oli tyyliin maailmanloppu, itkettiin ja huudettiin että miksi miksi, aina tää elämä on tämmöstä paskaa ja itk

Tässä käytöksessä on kyse tunnetaitojen puutteesta. Ei pysty hallitsemaan tunteitaan. Olivatko henkilöt työkyvyttömiä tai oliko elämänhallinnassa ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen sairastuu vakavasti esim. paranoidiseen skitsofreniaan, jonka yhteydessä mm. yksilön kognitiiviset toiminnot romahtavat, mutta aivot ovat riittävän elastiset, että kognitiiviset toiminnot nousevat lopulta ajan kuluessa korkeammalle tasolle kuin ennen henkistä romahdusta. Tällöin sanonta, mikä ei tapa, vahvistaa, pitänee paikkansa, ja yksilö omaa selvästikin resilienssiä. 

Tämähän kuulostaa lupaavalta. Aivojen elastisuus on todella toivottu ominaisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse työterveyshuollossa työskentelevänä olen huomannut, että varsinkin nuorilta naisilta tällainen resilienssi puuttuu usein kyllä lähes kokonaan, ainakin mitä työelämään tulee.. tyypillinen esimerkki on noin 23-30 vuotias nainen, usein jotain kevyttä toimistotyötä tekevä, joka ei kestä esim. mitään kritiikkiä työantajalta, kaikki on heti "työpaikkakiusaamista". Jos töitä on liikaa-> ahdistutaan ja halutaan sairauslomalle. Jos työ ei vastaakaan odotuksia-> ahdistutaan ja halutaan sairauslomalle. "Työuupumusta" tullaan valittamaan kun valmistumisesta ja kokopäivätöiden aloittamisesta on max. 2-3 vuotta aikaa. 

Nykyajan työelämä on ihan järjetöntä. Yhtä pienempi määrä ihmisiä tekee suuremman määrän töitä, usein tämä kasaantuu nuorille, joilla ei ole vakipaikkoja koskaan ollutkaan. Kun joku jää eläkkeelle, ei virkaan palkata ketään uutta vaan teh

Olen käsittänyt että nuorilta, uraansa aloittelevilta odotetaan samanlaista suoriutumista kuin kokeneilta konkareilta, ennen muinoin oli itsestään selvää, että asiantuntemus kehkeytyy ajan myötä.

Lisäksi johtaminen on mielestäni heikentynyt aivan valtavasti viimeisen 10-20 vuoden aikana, johtuen digimurroksesta. Eli perehdytys, tavoitteet, epäasialliseen käytökseen puuttuminen ja palautteenanto puuttuvat nykyään nuorehkoilta esihenkilöiltä täysin. Tästä on toki vain noin viiden työpaikan omakohtainen kokemus ja verkostoni mielipiteet. Lisäksi työ on digikilkuttimien vuoksi repaleista, kun keskeytyksiä satelee vasemmalta ja oikealta. Toki vaatii juurikin resilienssiä sietää tätä kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut kokee kaiken niin vaikeana 

Ai, vakavan sairaudenkin🤔😳