Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko palstalla muita jotka häpeäisivät seurustella?
26.04.2025 |
En tiedä mistä johtuu mutta olen aina hävennyt ajatusta seurustelemisesta ja kun seurustelin niin oli kova pala myöntää sitä tai sanoa kumppania poikaystäväksi vaan nimitin kaveriksi kun en halunnut sanoa tuota sukupuolta. Ja koskee siis vain tuota seurustelu statusta. Sinkkuuden kertominen on helppoa ja olen myös jotenkin ylpeä siitä. Kai se liittyy siihen kun sinkkuna on itsenäinen ja omillaan toimeentuleva mutta suhteessa olevana tuntee itsensä rajoitetuksi massaihmiseksi.
Kommentit (34)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Päinvastoin. Seurustelusta saa statuksen kelpaavana ihmisenä.
Olen itse ikisinkku, vastentahtoisesti mutta huojentunut siitä, että nykyisin osaan ja kykenen antamaan itselleni ni-in suuren arvon, että vaadin ja odotan kumppaniltani muutakin kuin vain sitä, että pääsisin olemaan parisuhteessa vain siksi, että voisin sanoa olevani parisuhteessa, enkä sinkkuna. - Silti en ole täysin päässyt irti tosinaan kokemastani itseinhon tunteilta ja itsesyytöksiltä, kun en pysty hahmottanaa ja tai näkemään, että miksi juuri oma kohtaloni on ollut ikisinkun kohtalo, ilman mahdollisuutta päästä etenemmän kenenkään kanssa yhteisymmärryksessä ja halusta olla yhdessä parisuhteessa, jossa kumpaisenkin on, ainkain enimmäkseen hyvä olla ja elää,
Vierailija kirjoitti:
Päinvastoin. Seurustelusta saa statuksen kelpaavana ihmisenä.
😂😂😂
Miksi ihmeessä ei voisi olla itsenäinen ja omillaan toimeentuleva, jos on vakituisessa romanttisessa suhteessa? Mitä tekemistä näillä asioilla on keskenään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt ehkä noin pahana mutta omassa mielessäni seurustelulla ja esimerkiksi kihloilla on sellainen leikkisuhdekaiku. Ehkä kumpuaa siitä kun peruskoulussa jo lapset "seurustelee" ja on "kihloissa" ja kyseiset suhteet kestää viikon tai kaksi. Ja sitten tulee ajateltua että aikuisena sama juttu ja näkee ne suhteet sellaisenana pilipalileikkinä.
Pakko kysyä mutta miten sinun ja apn kaltaiset ihmiset voi harrastaa ihmissuhteita? Mikä ei mielestäsi ole "pilipalisuhde"?
Naimisissa olo on ainoa vakavasti otettava suhdemuoto. Tai sitten panosuhteet. Tiedän, kuulostaa järjettömältä. :D
Järjestetty avioliitto vai miten naimisiin päädytään? Yleensähän ihmiset seurustelevat ennen avioliittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeän vain sitä että kun on pitkään ollut virallisesti sinkkuna niin siihen uuteen seurustelusuhteeseen kiinnitetään huomiota. Ihmiset tekee kaikkia ihme päätelmiä ja on sitten yllättyneitä.
Vierailija kirjoitti:
Häpeän vain sitä että kun on pitkään ollut virallisesti sinkkuna niin siihen uuteen seurustelusuhteeseen kiinnitetään huomiota. Ihmiset tekee kaikkia ihme päätelmiä ja on sitten yllättyneitä.
Millaisia päätelmiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri aikuisena tuntuu oudolle puhua poikaystävästä ja miesystävä (tai naisystävä) taas kuulostaa jotenkin kornilta. Sitten kun suhde on täysin vakiintunut on luontevaa puhua miehestä, vaikka ei asuttaisikaan yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Juuri aikuisena tuntuu oudolle puhua poikaystävästä ja miesystävä (tai naisystävä) taas kuulostaa jotenkin kornilta. Sitten kun suhde on täysin vakiintunut on luontevaa puhua miehestä, vaikka ei asuttaisikaan yhdessä.
Kumppani on myös hyvä termi. Ei ole niin nolo eikä paljasta mitä sukupuolta partneri on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama. Olen 30 enkä ole koskaan seurustellut tai mitään lähellekään sitä mutta oikeasti tuntuu että melkein mielummin kuolisin kuin esittelisin perheelle jotain seurustelukumppania, miestä tai naista. Tuntuu niin ällöttävältä että he saisivat tietää että minulla olisi romanttisia tunteita.
En ylipäänsä ole kovin kiinnostunut mistään parisuhdejutuista eikä sinkkuuteni (en edes halua luokitella itseäni sinkuksi, elän vain elämääni eikä siihen kuulu parisuhteet) harmita minua, en välitä rakkauteen liittyvistä elokuvista/kirjoista enkä todellakaan katso mitään Love Islandeja. Mutta pystyn kyllä kuuntelemaan kavereiden parisuhdejuttuja tiettyyn rajaan asti, en vain pysty samaistumaan enkä todellakaan ymmärrä aina niitä toimintamalleja.
Mutta sitten kun joku tuo esiin minun parisuhdetilanteeni niin saan melkein paniikkikohtauksen ja alkaa oksettaa. Esimerkiksi kerran työpaikalla yksi työkaveri vitsaili ihan hyväntahtoisesti jotain että minun pitäisi iskeä joku mies, niin jouduin sen jälkeen menemään työpaikan vessaan kun tuli niin huono olo. Samoin kun äitini kerran vitsaili että ehkä sinäkin ensi jouluksi löydät jonkun ukon kainaloon, sama reaktio. Olin loppupäivän aivan tolaltani mielessäni. Sama juttu myös naisten kohdalla, yksi kaveri kerran kysyi että onko minun ja erään toisen naisen välillä jotain (ei todellakaan ollut) ja sekin sai minut huonovointiseksi.
Tiedän, en ole normaali. En tiedä mistä tämä johtuu. Meillä ei edes kotona ollut mitään naureskelua että hahhah, oletkos ihastunut naapurin Pekkaan. Sen sijaan lapsuus oli kyllä muuten traumaattinen väkivaltaisen narsisti-isän ansiosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri aikuisena tuntuu oudolle puhua poikaystävästä ja miesystävä (tai naisystävä) taas kuulostaa jotenkin kornilta. Sitten kun suhde on täysin vakiintunut on luontevaa puhua miehestä, vaikka ei asuttaisikaan yhdessä.
Kumppani on myös hyvä termi. Ei ole niin nolo eikä paljasta mitä sukupuolta partneri on.
Mikä siinä kumppanin sukupuolessa niin salaista on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullinen ketju. Tunnistan kyllä ilmiön. Olen iloinen, että omalta osaltani pääsin siitä yli ja sain aikaa myöten pitkän avioliiton ja oman perheen. Toisinkin olisi voinut käydä.
Ehkä etäisyyden ottaminen lapsuuden perheeseen ja ympyröihin voisi auttaa? Olisi vapaampi kokeilemaan uusia rooleja elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama. Olen 30 enkä ole koskaan seurustellut tai mitään lähellekään sitä mutta oikeasti tuntuu että melkein mielummin kuolisin kuin esittelisin perheelle jotain seurustelukumppania, miestä tai naista. Tuntuu niin ällöttävältä että he saisivat tietää että minulla olisi romanttisia tunteita.
En ylipäänsä ole kovin kiinnostunut mistään parisuhdejutuista eikä sinkkuuteni (en edes halua luokitella itseäni sinkuksi, elän vain elämääni eikä siihen kuulu parisuhteet) harmita minua, en välitä rakkauteen liittyvistä elokuvista/kirjoista enkä todellakaan katso mitään Love Islandeja. Mutta pystyn kyllä kuuntelemaan kavereiden parisuhdejuttuja tiettyyn rajaan asti, en vain pysty samaistumaan enkä todellakaan ymmärrä aina niitä toimintamalleja.
Mutta sitten kun joku tuo esiin minun parisuhdetilanteeni niin saan melkein paniikkikohtauksen ja alkaa oksettaa. Esimerkiksi kerran työpaikalla yksi työk
Minä myös olen narsistin (äiti) kasvattama ja joutunut lapsesta asti häpämään sitä että olisin kiinnostunut jostakusta millään tasolla. Muistan miten äiti huusi erottuaan isästäni ja tämän soittaessa minulle että en saa mennä sanomaan ikävöiväni isää jne. Luulen että tästä on syntynyt joku ajatusmalli siihen että mulla ei saa olla koskaan ketään. Edes yläasteella kun pojat alkoi kiinnostaa, en kertonut kenellekään tyttökavereillekaan ihastuksistani eikä myöskään aikuisena. Jossain kohtaa siis hyvin pienenä on kasvatukseni mennyt niin vinoon ettei tämänkaltaiset tunteet vain liity minuun mitenkään. Muut saa kyllä puhua tunteistaan ja mennä naimisiin, julkisesti söpöstellä mutta ei, minulta se on kielletty.
Alue: Aihe vapaa
Se että sinä olet pihtari suhteessa ei tarkoita että kaikki naiset on.