Miten ennen selvittiin rankoista kokemuksista kun ei ollut terapiaa tms?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä niistä ei sitten selviydytykään. Tunsin yhden 1920-luvulla syntyneen naisen joka oli sota-aikana teini ja menetti yhden sisaruksensa sodassa. Katkeraampaa, jumiutuneempaa, hankalampaa, negatiivisempaa ja ilkeämpää ihmistä saa hakea. Mutta kaikista suurin tragedia hänelle oli että hän oli menettänyt äitinsä pikkulapsena, noin 2-3v.

Tämä asia olisi hänelle niin vaikea, että hän itki ja suri tätä koko elämänsä ja vielä kahdeksankymppisenäkin. Esimerkiksi äitienpäivät oli hänen kanssaan tosi ankeita, koska kaikki pyöri sen ympärillä että hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan lapsi. Hän sai itsekin lapsia ja lastenlapsia, mutta  ei hän siitä niin osannut iloita tai olla kiitollinen eikä oikeastaan arvostanut näitä, piti lähinnä itsestäänselvyytenä. Ilkeili myös muille ihmisille siitä että näillä on äiti, jopa lapsille. Siis selkeästi jotain käsittelemätöntähä

Onhan se tosi suuri trauma menettää äiti nuorella iällä varmasti ollut traumaattista koko perheelle. Sinulla tuskin on kokemusta vanhemman menettämisestä liian aikaisin.

Tietysti on todella traumaattista menettää vanhempi nuorella iällä. Sitä  ei kukaan kiistä. Tässä keskustellaan miten ennen näistä selvittiin. Ja monen päätelmä on, ettei kyllä oikein selvitty.

Jos n. 80v mummo on elämänsä purkanut vanhemman menettämisen traumaa lapsilleen ja edelleen lapsenlapsilleen, ei hän ole hyvin selvinnyt. Terapiaa ei ollut, mutta sen viran hoiti ne lapset ja heidän lapset. Koko suku kantaa tätä yhden traumaa ja traumatisoituu itse, kun siitä vanhemmasta ei ollut vanhemmaksi ja lasten ja lastenlasten murheita kuuntelemaan.

Nämä asiat olisi aikuisten kesken pitänyt puhua ja koittaa olla aikuinen omille lapsille, mutta ei siihen ollut ymmärrystä, kun se kehitys jäi lapsen tasolle sen xangemnan menettämisen myötä.

Tälläinen henkilö etsii vanhempaa loppuelämänsä, eikö se tarve täyty.