Miten ennen selvittiin rankoista kokemuksista kun ei ollut terapiaa tms?

Ehkä niistä ei sitten selviydytykään. Tunsin yhden 1920-luvulla syntyneen naisen joka oli sota-aikana teini ja menetti yhden sisaruksensa sodassa. Katkeraampaa, jumiutuneempaa, hankalampaa, negatiivisempaa ja ilkeämpää ihmistä saa hakea. Mutta kaikista suurin tragedia hänelle oli että hän oli menettänyt äitinsä pikkulapsena, noin 2-3v.

Tämä asia olisi hänelle niin vaikea, että hän itki ja suri tätä koko elämänsä ja vielä kahdeksankymppisenäkin. Esimerkiksi äitienpäivät oli hänen kanssaan tosi ankeita, koska kaikki pyöri sen ympärillä että hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan lapsi. Hän sai itsekin lapsia ja lastenlapsia, mutta  ei hän siitä niin osannut iloita tai olla kiitollinen eikä oikeastaan arvostanut näitä, piti lähinnä itsestäänselvyytenä. Ilkeili myös muille ihmisille siitä että näillä on äiti, jopa lapsille. Siis selkeästi jotain käsittelemätöntähän tuolla on ollut taustalla.

Usein kyllä tuntuu, että nämä, jotka väittävät selviävänsä ilman mitään kriisiapua, ja pilkkaaat sitä saaneita, olisivat olleet eniten sen tarpeessa. Vaikuttaa, että siellä taustalla on ajatus: "kun minäkään en silloin saanut apua, niin ei kenenkään muunkaan pidä sitä saada."

Köysi ja luja puun oksa poistivt ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Usein kyllä tuntuu, että nämä, jotka väittävät selviävänsä ilman mitään kriisiapua, ja pilkkaaat sitä saaneita, olisivat olleet eniten sen tarpeessa. Vaikuttaa, että siellä taustalla on ajatus: "kun minäkään en silloin saanut apua, niin ei kenenkään muunkaan pidä sitä saada."

Totta. Lisäksi yleensä ne jotka hokee olevansa vahvimpia ja selviytyneensä hyvin eivät todellakaan sitä ole.

Vierailija kirjoitti:

Usein kyllä tuntuu, että nämä, jotka väittävät selviävänsä ilman mitään kriisiapua, ja pilkkaaat sitä saaneita, olisivat olleet eniten sen tarpeessa. Vaikuttaa, että siellä taustalla on ajatus: "kun minäkään en silloin saanut apua, niin ei kenenkään muunkaan pidä sitä saada."

Tunnen naisen joka menetti lapsena molemmat vanhempansa ja nykyään kertoo kaikille miten hyvin hän on selvinnyt vanhempiensa kuolemasta. Silti esimerkiksi äitienpäivä, isänpäivä ja joulu on hänelle ihan sietämätön paikka edelleen, vuodattaa miten kamalaa on kun vanhemmat on kuolleet ja epäreilua kun muut juhlivat vanhempiaan ja joulua.

Viinanan juannilla ja rukoolemisella kaikki tokeni. Ennen, sillon hyvinä aikoona ku leipä oli kuivaa ja sitä oli vähä. Surekki ulvo mutta tyätä tehtiin eikä valitettu ! Lääkäriinkää ei menty vaikka olis ollu pukamat pääs. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä niistä ei sitten selviydytykään. Tunsin yhden 1920-luvulla syntyneen naisen joka oli sota-aikana teini ja menetti yhden sisaruksensa sodassa. Katkeraampaa, jumiutuneempaa, hankalampaa, negatiivisempaa ja ilkeämpää ihmistä saa hakea. Mutta kaikista suurin tragedia hänelle oli että hän oli menettänyt äitinsä pikkulapsena, noin 2-3v.

Tämä asia olisi hänelle niin vaikea, että hän itki ja suri tätä koko elämänsä ja vielä kahdeksankymppisenäkin. Esimerkiksi äitienpäivät oli hänen kanssaan tosi ankeita, koska kaikki pyöri sen ympärillä että hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan lapsi. Hän sai itsekin lapsia ja lastenlapsia, mutta  ei hän siitä niin osannut iloita tai olla kiitollinen eikä oikeastaan arvostanut näitä, piti lähinnä itsestäänselvyytenä. Ilkeili myös muille ihmisille siitä että näillä on äiti, jopa lapsille. Siis selkeästi jotain käsittelemätöntähän tuolla on ollut taustalla.

Onhan se tosi suuri trauma menettää äiti nuorella iällä varmasti ollut traumaattista koko perheelle. Sinulla tuskin on kokemusta vanhemman menettämisestä liian aikaisin.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmaiset tosiaan kahlittiin seiniin tai karjasuojan seinään, jotta eivät häiritsisi muiden työntekoa. Aika kamalaa. 

Kysyin Chat GBT:ltä, miksi köyhissä maissa skitsofreniadiagnoosin saaneilla potilailla on keskimäärin parempi ennuste kuin länsimaissa. Missään kohtaa ei ainakaan Chat GBTn tarjoamissa selitysmalleissa tullut esille tämä seiniin kahlitseminen hoitomuotona.: 

"1. Yhteisön ja perheen tuki Läheiset yhteisöt: Köyhissä maissa, erityisesti maaseudulla ja tiivistyneissä yhteisöissä, perheiden ja yhteisön rooli on keskeinen. Skitsofreniapotilaat voivat saada voimakasta tukea perheiltään ja yhteisöltään, joka voi auttaa heitä sopeutumaan sairauden kanssa. Yhteisöllinen tuki voi myös vähentää stigmatisointia ja syrjintää. Perheen mukanaolo hoidossa: Skitsofrenian hoidossa perheiden rooli on monissa köyhissä maissa enemmän korostettu. 

2. Yksinkertaisempi elämäntyyli: Vähemmän stressiä yhteiskunnan odotuksista: Köyhissä maissa elämänrytmi voi olla yksinkertaisempi, ja potilaat eivät ehkä ole yhtä altistuneita modernin yhteiskunnan paineille, kuten taloudellisille huolille, urapaineille tai sosiaaliselle kilpailulle. Rutiinien ja selviytymisstrategioiden tärkeys: Köyhissä maissa elämä on usein enemmän arjen rutiineja, ja tämä voi olla vakaata ja ennakoitavaa. Tämä voi auttaa potilaita, jotka hyötyvät säännöllisistä rutiineista ja vähäisestä ympäristön muutospaineesta.

3. Kulttuuriset tekijät ja sairauden tulkinta: Kulttuuriset tulkinnat skitsofreniasta: Köyhissä maissa ja perinteisissä yhteisöissä skitsofreniaa saatetaan ymmärtää eri tavalla kuin länsimaissa. Joskus skitsofreniaa voidaan pitää enemmän hengellisenä tai kulttuurisena ilmiönä kuin lääketieteellisenä sairaudena, ja tämä voi vähentää potilaan tuntemaa häpeää ja stigmatisointia. Tämä voi johtaa parempaan elämänlaatuun ja elämänhallintaan. Toleranssi ja hyväksyntä: Kulttuuriset tekijät voivat johtaa siihen, että sairauden oireet, kuten kuuleminen tai näkeminen, eivät herätä yhtä voimakasta pelkoa tai negatiivista suhtautumista kuin länsimaissa. .

4. Lääketieteelliset ja hoitokäytännöt: Vähemmän lääkitystä ja hoitomuotoja: Köyhissä maissa skitsofreniapotilaat saattavat usein saada vähemmän lääkehoitoa ja enemmän tukea muista lähteistä, kuten perheeltä ja yhteisöltä. Tämä voi tarkoittaa, että potilaat eivät ole yhtä riippuvaisia lääkkeistä ja saavat enemmän mahdollisuuksia toipua luonnollisesti tai sopeutua elämäänsä sairauden kanssa. Yksinkertaisemmat hoitokäytännöt: Vaikka köyhissä maissa ei välttämättä ole yhtä paljon kehittyneitä lääketieteellisiä hoitomuotoja, yksinkertaiset ja saatavilla olevat hoitomuodot voivat olla tarpeeksi tehokkaita joissain tapauksissa. Esimerkiksi yhteisön tuki, yksinkertaiset hoitomenetelmät ja perheen tarjoama hoito voivat olla keskeisiä tekijöitä.

5. Erilainen näkökulma ja sosiaalinen integraatio: Sosiaaliset verkostot ja elämänlaatu: Köyhissä maissa potilaat saattavat elää vähemmän syrjäytyneinä ja eristäytyneinä kuin länsimaissa. He voivat olla läheisesti yhteydessä perheeseensä ja yhteisöönsä, mikä voi parantaa heidän elämänlaatuaan ja ehkäistä sosiaalista eristäytymistä, joka on yleinen ongelma lännen skitsofreniapotilailla. Sosiaalinen integraatio: Kun potilaat ovat osa aktiivista ja tukevata yhteisöä, he voivat kokea vähemmän stigmaa ja syrjintää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni varmaan suuttuu kirjoituksestani, vaikka kärsin mielenterveydenongelmista itsekin. 

Ennen ei ollut aikaa miettiä mielenterveyden ongelmia, joten niitä oli paljon vähemmän. Eikä niitä vähiäkään diagnosoitu. Aika meni ruuan ja muun fyysiselle elämälle välttämättömän miettimiseen. Nykyisin ihmisillä on liikaa aikaa pohtia omaa oloaan eikä se aina ole ihmiselle hyväksi.

 

Olet joiltain osin oikeassa, mutta kuten jälkeesi tulleissa kommenteissa perustellaan, kyllä ihmiset tavalla tai toisella oireilevat. Entisaikaan elämä oli todella raskasta, traumatisoivaa. Nykyisin monet ihmiset eivät kestä "normaaleja" vastoinkäymisiä. Esim. jäädään sairaslomalle, kun lemmikkihamsteri kuolee (tämä on ihan totta, ei vain esimerkki). Myös isovanhempien kuolema, läheisen sairastuminen ja avioero ovat normaaliin elämään kuuluvia asioita, jotka tulisi kest

Lastenlapsille se mukava mummo tuleekin esiin, kun ne lapset ei ole omia huollettavia, jotka siinä roikkuu jalan juuressa joka hetki ja koko ajan huolena on, että miten ne ruokkii ja vaatettaa.

Olen sitä mieltä, että oma äitini (syntynyt 20-luvulla) menikin vähän mielenterveydeltään sekaisin joskus 60-70 -luvuilla, kun itse olin teini ja nuori.  Nyt kun ajattelen hänen elämäänsä, tulee valtavan suuri suru ja sääli.  Hän joutui tavattoman koville.  En vain sitä silloin liian nuorena ymmärtänyt.

Hänellä oli usein kausia, jotka olen nyt vasta tajunnut niiden olleen paniikkihäiriöisiä.  Pariinkin kertaan hänellä oli pitkään hirveä ihmispelko, ei poistunut kotoa mihinkään, tuli valtava syömishäiriö ja lihoi tosi paljon.  Sitten hän itki lihavuuttaan ja väitti, ettei syö mitään vaan ainahan hänellä on nälkä.  Tosiasiassa hän naposteli koko ajan jotain.

Vanhin siskoni vei hänet kerran luokseen lähimpään kaupunkiin, jossa hänen piti olla muutama päivä.  Hän sai siellä niin kauhean kohtauksen, että oli tuotava hänet kotiin jo samana iltana.

Jollain lailla hänen ajatuksenjuoksunsakin hämärtyi.  Minä asuin vielä kotona ja hän liimaantui minuun kiinni niin, etten olisi saanut mihinkään lähteä.  Kun tulin penkin painajaisten jälkeen kotiin, äiti istui sängyllä oudon näköisenä ja sanoi ettei ole nukkunut ollenkaan ja vain odottanut minua, koska pelkäsi olla yksin.

Olimme aika köyhiä ja valitettava tosiasia oli, että isä oli alkoholisti ja humalassa äitiä kohtaan häijy.  Sitä hän oli saanut kokea koko avioliiton ajan ja isä vielä sätti äitiä mitään tekemättömäksi.  Isä hoiti itse kaikki asiat eikä antanut äidille tilaa.  Niinpä hänestä tuli sellainen toistaitoinen.

Äiti parani isän kuoleman jälkeen.  Ei se ihan hetkessä tapahtunut sekään, mutta vähitellen.  Ehti vielä elää hyvinkin pitkään tervettä normaalia elämää.  Äiti oli ollut sodassa rintamalottana ja siitä oli hänellä sellaisia kauhukokemuksia, että hän pystyi puhumaan niistä meille vasta vanhoilla päivillään. Lisäksi hänen äitipuolensa oli ollut häntä kohtaan syrjivä.  Kenties tällä äiti puolella oli sitten omat traumansa takanaan, koska taas minua kohtaan hän oli aivan ihana mummo.

Ihmiset eivät olleet vätyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Henk koht selvisin aikanaan itseäni viiltelemällä ja tuhoamalla elämääni itsetuhoisuudella, epäterveillä seksisuhteilla ja alkoholilla.

Nykyisin selviän terapialla.

Kyllä keinot löytyy, pakon sanelemana jos ei muuten. Kysymys kuuluu mitä ne keinot ovat ja mitä on saatavilla.

Mitä ne epäterveet seksisuhteet auttoivat?

Vierailija kirjoitti:

Usein kyllä tuntuu, että nämä, jotka väittävät selviävänsä ilman mitään kriisiapua, ja pilkkaaat sitä saaneita, olisivat olleet eniten sen tarpeessa. Vaikuttaa, että siellä taustalla on ajatus: "kun minäkään en silloin saanut apua, niin ei kenenkään muunkaan pidä sitä saada."

Kriisiapu ja vuosien traumaterapia asiasta, jolle ei voi mitään on eri asioita. Osalla on vain sellainen luonne, että mikään määrä terapiaa ei poista läpi elämän jatkuvaa katkeruutta. 

Nyky-yhteiskunta on hyvin yksilö- ja minäkeskeinen. Prioriteetiksi on noussut oman edun, henkilökohtaisen, hyvinvoinnin ja kehityksen  tavoittelu. Ennen elettiin tiiviimmin yhteisöissä, perheissä, yhteisen hyvän eduksi ja niiden normien mukaan. Ihmiset pitivät enemmän huolta toisistaan, eikä kukaan noussut uniikkina lumihiutaleena muiden yli "koska minulla on oikeus". Perheet olivat isoja ja ja sukulaiset auttoivat toisiaan niin lasten kasvatuksessa, kuin peltotöissäkin. Nykyään ennemminkin kilpaillaan siitä, kuka pärjää parhaiten ja nimenomaan yksin. Yhteisö luo yhteenkuuluvuutta ja turvaa. Sitä haetaan nykyään sosiaalisesta mediasta, joka vain sairastuttaa ihmisen. 

Ennen oli myös pakko nousta sängystä ylös keräämään elanto ja hoitamaan lapset. Ei silloin ollut aikaa ja varaa masentua. Nykyään taas jokaista negatiivista tunnetta analysoidaan ja hoidetaan, vaikka ahdistus ja pelko ja huonot päivät ovat ihan normaaleja tunteita ja singnaaleja mieleltä ja keholta. Aina ei van voi olla kivaa ja ihanaa. Tämä on asia, joka mielestäni on unohtunut monelta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä niistä ei sitten selviydytykään. Tunsin yhden 1920-luvulla syntyneen naisen joka oli sota-aikana teini ja menetti yhden sisaruksensa sodassa. Katkeraampaa, jumiutuneempaa, hankalampaa, negatiivisempaa ja ilkeämpää ihmistä saa hakea. Mutta kaikista suurin tragedia hänelle oli että hän oli menettänyt äitinsä pikkulapsena, noin 2-3v.

Tämä asia olisi hänelle niin vaikea, että hän itki ja suri tätä koko elämänsä ja vielä kahdeksankymppisenäkin. Esimerkiksi äitienpäivät oli hänen kanssaan tosi ankeita, koska kaikki pyöri sen ympärillä että hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan lapsi. Hän sai itsekin lapsia ja lastenlapsia, mutta  ei hän siitä niin osannut iloita tai olla kiitollinen eikä oikeastaan arvostanut näitä, piti lähinnä itsestäänselvyytenä. Ilkeili myös muille ihmisille siitä että näillä on äiti, jopa lapsille. Siis selkeästi jotain käsittelemätöntähä

Onhan se tosi suuri trauma menettää äiti nuorella iällä varmasti ollut traumaattista koko perheelle. Sinulla tuskin on kokemusta vanhemman menettämisestä liian aikaisin.

Tai sitten kaikki vanhemman nuorena menettäneet ei kiukuttele tätä asiaa koko maailmalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä niistä ei sitten selviydytykään. Tunsin yhden 1920-luvulla syntyneen naisen joka oli sota-aikana teini ja menetti yhden sisaruksensa sodassa. Katkeraampaa, jumiutuneempaa, hankalampaa, negatiivisempaa ja ilkeämpää ihmistä saa hakea. Mutta kaikista suurin tragedia hänelle oli että hän oli menettänyt äitinsä pikkulapsena, noin 2-3v.

Tämä asia olisi hänelle niin vaikea, että hän itki ja suri tätä koko elämänsä ja vielä kahdeksankymppisenäkin. Esimerkiksi äitienpäivät oli hänen kanssaan tosi ankeita, koska kaikki pyöri sen ympärillä että hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan lapsi. Hän sai itsekin lapsia ja lastenlapsia, mutta  ei hän siitä niin osannut iloita tai olla kiitollinen eikä oikeastaan arvostanut näitä, piti lähinnä itsestäänselvyytenä. Ilkeili myös muille ihmisille siitä että näillä on äiti, jopa laps

Niinpä. jotkut ne ei pääse ikinä yli, mistään.

Heikko peikkojen kokoontumisajot!

Haetaan diagnooseja jokaiseen vaivaan, sekä keksitään diagnooseja joka lähtöön.

Ennen oli elämä yhteisö,lisempää.  Naapurin kanssa naiset jutteli asiansa, purkautuivat toisilleen.

Yhdessä itkettiin. Käytiin vuorotellen auttamassa, kun lähekkäin oli talot maaseudulla.

Yhdessä elettiin, kihlajaiset, häät, hautajaiset, ja kastetilaisuudet.

Voimaa ja apua sai kanssa ihmisiltä. Samassa tilanteessa olevilta.

Myös neuvolat olivat aivan erilaisia ennen. Siellä neuvottiin, autettiin, kuunneltiin.  Kätilö oli lääkäri ja psykilogi ja sosiaalityöntekijä.

Se sanonta pitää paikkansa että: joukoissa on voimaa.

Ateismia ei oltu vielä keksitty riesaksi ja Jumalia oli saatavilla.

Elämälle ei ollut kohtuuttomia odotuksia niin kuin nykyisin.

Ei selvitty. Purettiin lapsiin ja siitä edelleen lapsenlapsiin. Terapia sukupolvi sitten saa purkaa esi-isien perintöä urakalla.