Miten ennen selvittiin rankoista kokemuksista kun ei ollut terapiaa tms?

Kun olin avannut tämän ketjun niin Spotify alkoi soittaa Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maata. Kuinka sopivasti sattuikin. 

 

Ja niin. Ei todellakaan kaikki selvinneet kuten on jo sanottu. Osa tappoi itsensä (itsemurhien määrä on vähentynyt huimasti), osa ryyppäsi, osa pahoinpiteli muita ja osa sulkeutui täysin. Ei ole mitään syytä ihannoida noita aikoja. 

 

Otan mielummin lähipiirini sen hamsterin kuolemaa surevan ja terapeutilla asiaa käsittelevän ihmisen kuin sen joka käyttää selviytymiseen noita entisajan keinoja tai kertoo miten sitä ennenkin mentiin läpi harmaan kiven väkisin hymyillen. Ja lisäksi vielä se, että ihminen nauraa tai hymyilee, ei välttämättä kerro hänen henkisestä hyvinvoinnistaan mitään. 

No ne vaan kärsittiin, tehtiin itsemurha tai ryypättiin. Isomummo teki itsemurhan, moni muu sukulainen ryyppäsi aikalailla.

Isoäideistäni toinen oli menettänyt kaksi ja toinen kolme lasta, toinen heistä kertoi pojistaan, jotka kuolivat nelivuotiaan ja siitä kuinka heidän isä teki lapsille arkut. Itse olen menettänyt yhden sisaren, mutta en muista sitä.

Raiskaus jutut panee miettimään, jos tuollainen on raiskaus, niin oikean raiskausten olen kokenut kahdesti, mutta ei niistä ole voinut puhua, koska naiset olivat aina syyllisiä, joten suu suppuun ja pitää hunohtaa. Aviomiehellä oli oikeus saada aina kun halusi, joten niitä kertoja ei kannata edes laskea. Mitenkä sitä tosiaan selvittiin, herkkäpiäiseksi on sukupolvi mennyt. Ensin naiset  tai tytöt lähtee tuntemattomien mukaan ja sitten vingutaan kun meni vähän överiksi ja paljonko saisi rahaa. Oikeuden päätökset ovat aivan päättömiä, olemattomista asioista kymppitonneja ja toisia todellisia juttuja jätetään syyttämättä.

Otettiin pullo tai pari kossua ja krapulan laannuttua painuttiin töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää nyt on taas tätä vanhan maailman glorifiointia, joka ei perustu mihinkään. Sitä on viime vuosikymmeninä vihdoin tutkittu, miten valtavan mielenterveysongelmien tsunamin sota aiheutti Suomessakin. Osan mieli särkyi rintamalla, ja veteraanit myös käyttivät huomattavasti enemmän huumeita kuin mitä nykyään ymmärretään tai halutaan myöntää. 

Kyllä huumeuden käyttäjiä näkyy olevan reilusti myös nykyään ...

Miten se "näkyy olevan" liittyy siihen,  että rintamalla oli ja siitä on tietoa vaikka kuinka. Silloin niitä ei "näkynyt olevan", vaan käytettiin ihan julkisesti eikä sodassa mahdolliset riippuvuudet olleet mielessä. 

Jatkosodassa käytettiin armeijassa kului 250 miljoonaa heroiini- ja opiaattitablettia.  Lääkintämiesten antama "virallinen" kivunlievitys oli morfiiinia, ja siitä vierotukseen käytettiiin taas kokaiinia.  Lääkintäjoukot ja kaukopartiot toimivat pervitiinin eli metamfetamiinin voimalla, lisäksi ensimmäisillä oli apunaan kokaiiniampullit. Saksa oli kieltänyt pervitiinin 1941. 

Sotien jälleen etenkin heroiinia käytettiin niin paljon että 1949 YK tivasi Suomelta selitystä, miksi meillä kului heroiinia vuodessa sama määrä kuin muissa maissa keskimäärin 25 vuodessa.

Mitään noista ei kriminalisoitu ennen 1960-lukua ja huumausainelaki tuli vasta 1972. Se ei poista sitä riippuvaisia tuli rintamalta, eikä heitä voi siitä syyttää. Koko asia vain vaiettiin eikä riippuvuutta hoidettu vaan korkeintaan korvattiin toisella.

Sotia ennen Suomessa huumeet olivat hienoston hömpötyksiä, eivätkä maaseudun tai työväestön tuntemia. Eli rintamalta palanneiden perheet eivät tajunneet ongelmaa senkään vertaa.

Minultakin on kuollut lapsi enkä ole saanut siihen mitään terapiaa. 

Mutta tosiaan entisajan ihmiset olivat ilkeitä, katkeria ja monet naiset leimattiin omituisiksi kyläyhteisössään, kun he oireilevat. Mummoni kertoi näitä. 

Eli kyllä minä terapiaa yms. kannatan, vaikken ole sitä itse saanutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin avannut tämän ketjun niin Spotify alkoi soittaa Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maata. Kuinka sopivasti sattuikin. 

 

Ja niin. Ei todellakaan kaikki selvinneet kuten on jo sanottu. Osa tappoi itsensä (itsemurhien määrä on vähentynyt huimasti), osa ryyppäsi, osa pahoinpiteli muita ja osa sulkeutui täysin. Ei ole mitään syytä ihannoida noita aikoja. 

 

Otan mielummin lähipiirini sen hamsterin kuolemaa surevan ja terapeutilla asiaa käsittelevän ihmisen kuin sen joka käyttää selviytymiseen noita entisajan keinoja tai kertoo miten sitä ennenkin mentiin läpi harmaan kiven väkisin hymyillen. Ja lisäksi vielä se, että ihminen nauraa tai hymyilee, ei välttämättä kerro hänen henkisestä hyvinvoinnistaan mitään. 

Totta, että pelkkä hymy ja nauru ei kerro ihmisen hyvinvoinnista vielä mitään. Isäni menetti vaimonsa ja lapsensa onnettomuudessa, ja minä äitipuolen ja sisarukseni, kun olin teini, ja jotenkin se elämä vaan jatkui, kummallisesti ei samanlaisena, mutta kuitenkin aika samanlaisena. Minä menin takaisin kouluun, isä töihin, molemmat mentiin harrastuksiin ja vietettiin aikaa ystävien kanssa, varmasti myös hymyiltiin ja naurettiin. Meillä puhuttiin paljon, koska se tuntui helpottavalta. Meillä oli onneksi myös läheisiä tukena samoin kuin ammattiapua.

Toisena aikakautena tuohon oltaisiin ehkä suhtauduttu hyvinkin eri tavalla, yksin jääneelle oltaisiin ehkä sanottu että ota uusi vaimo ja hanki uusia lapsia. Ulkopuoliset olisi todennäköisesti ajatelleet että hyvinhän niillä menee kun hymyilevätkin ja kaikkea. Ammattiapua olisi pidetty hulluutena ja turhana tietysti, koska eihän sellaisia tarvitse, kaikesta pitää selvitä itse ja yksin, muu on heikkoutta. Samoin olisi varmaan ajateltu, että puhuminen yleensäkin on aivan turhaa, varsinkin miehen ollessa kyseessä. Ehkä oltaisiin haettu apua alkoholista tai muista päihteistä tai oltu vaarassa uupua ja syrjäytyä. Tai ehkä isä olisi tehnyt itsemurhan, kuten tiedän hänen joskus ajatelleen sitä. Luulen että oltaisiin aika eri tilanteessa jos oltaisiin menty noiden joidenkin ihannoimien entisaikojen keinojen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Joskus oli tutkimus jonkun katastrofin traumojen hoidosta.

Parhaiten selvisivät he jotka eivät saaneet mitään ulkopuolista apua.

Terapiaa saaneet selvisivät huonommin.

Tässä ei puhuta varsinaisesti traumaterapiasta vaan kriisiavusta eli yksittäisen traumaattisen tapahtuman psykologisesta jälkipuinnista. Ja tämän jälkipuinnin käyttö sekä sen toimimattomuus liittyy yhteisöä koskevaan katastrofiin, ei yksilön traumaattiseen taustaan.

https://suomenkuvalehti.fi/kotimaa/traumaattinen-tapahtuma-herattaa-yht…

Trauma ei ole myöskään sama kuin kriisi, joita mahtuu kaikkien elämään. Saati pettymys. Toki noita asioita voi käsitellä terapiassa, mutta ei traumaterapiassa. Eikä traumaa tarvitse käsitellä, jollei se aiheuta ongelmia. 

Fyysinen vertaus voi olla että nivelrikosta kärsivän hoitoon ei tarvita traumatologiaan erikoistunutta kirurgia, kun taas onnettomuuteen joutuneen vammat voivat sitä vaatia. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet, että vanhempi väki ryyppäsi niin paljon? Ei taida Suomessa olla yhtään kantasuomalaista sukua, josta ei alko-ongelmaisia löytyisi. Pahaa oloa lääkittiin viinalla. 

sodan jälkeinen sukupolvi ja seuraava sukupolvi olisi kaikki tarvinneet pitkää terapiaa!

Viina ja väkivalta. Tunteiden kieltäminen, josta seurasi tunnekylmyys. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään myös mennään terapiaan ihan normaalien, elämään kuuluvien pienten vastoiknäymisten takia. Ja kaiken maailman "terapeutteja" ilmestyy kuin sieniä sateella. Ei se mitään kunnon koulutusta vaadi, vaan jos itsellä on ollut vaikeaa, niin on kokemusasiantuntija ja pätevä terapeutiksi.

Tunnen pari tällaista "puoskaria" jotka ovat kuoharipäissään tunnustaneet, että puhtaasti helpon rahan perässä hommaa tekevät. Usoisin enemmän johonkin SPR:n sateenvsrjon alla toimiviin terapeutteihin, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ihmisten rahastamisen sijaan.

Ihmiset voisivat enemmän elää elämää kuin miettiä, miltä minusta juuri nyt tuntuu ja voisiko mahdollisesti tuntua vielä paremmalta?

Psykoterapeutti, joka on laillistettu ammattinimike, on se jolta haetaan terapiaa traumoihin tai mielenterveysongelmiin. 

Sinä hengaat puoskarikavereidesi kanssa kuohari kädessä, paheksut heitä, heidän asiakkaitaan, vaadit että joku kuuntelee ilmaiseksi ja sitten annat neuvoja.

Miten esimerkiksi tsunamissa vanhempansa, sisaruksensa, kotinsa ja usein myös sukulaisensa menettäneet lapset selvisi?

Henk koht selvisin aikanaan itseäni viiltelemällä ja tuhoamalla elämääni itsetuhoisuudella, epäterveillä seksisuhteilla ja alkoholilla.

Nykyisin selviän terapialla.

Kyllä keinot löytyy, pakon sanelemana jos ei muuten. Kysymys kuuluu mitä ne keinot ovat ja mitä on saatavilla.

Unohtamalla.

Vierailija kirjoitti:

Lainaustoiminto ei toimi, mutta ehkä tuossa diabetekseen vertaamisessa oli lähinnä pointtina se, ettei traumatisoituminen tarkoita asioissa vellomista, vaan oireilee hyvin usein fyysisinä oireina ja elää hermostossa, eikä ihan noin kirjaimellisesti.

 

Saattaa olla että lukija ymmärtää väärin, jos kirjoitat että PTSD on "fysiologinen muutos aivoissa" ja samalla tavalla "fyysinen vaurio kuin murtunut luu".  PTSD ei ole mikään fysiologinen muutos aivoissa, etkä voi sellaista suoraan olettaa PTSD-diagnoosista. Stressi, päihteet ja lääkkeet muovaavat aivoja ja toden totta vaikuttavat informaation prosessointiin, mutta et voi mitata aivoista mitään vauriota, joka saisi aikaan spesifejä traumaoireita tai olisi yhteydessä mihinkään spesifiin diagnoosiin. Stressin, päihteiden, liikkumattomuuden, ylipainon ja lääkkeiden vaikutuksia ei voi poistaa lääketieteellisellä hoidolla vaan sillä, että muuttaa elintapojaan. Totta kai myös empatialla ja vuorovaikutuksella on tärkeä roolinsa siinä, miten ihminen toipuu vastoinkäymisistä ja miten ihminen oppii säätelemään omia tunteitaan. Empatia ja läheisyyden ja turvan tarjoaminen toiselle ei kuitenkaan ole mikään lääketieteellinen metodi eikä edes psykoterapeuttien erityistaito; sellainen kyky on ollut ihmisillä kautta ihmiskunnan historian. Traumatisoituminen on epämääräinen ja lave käsite ja sen viljeleminen arkikielessä kuvaamaan hyvin kirjavia negatiivisia kokemuksia ja vastoinkäymisiä ei välttämättä myöskään lisää ihmisten resilienssiä. Aivojen plastisiteetin ymmärtäminen on tärkeää toipumisen kannalta -edes aivovaurioista ei voi kuntoutua, ellei ihminen hyväksy ja tunnista omaa toimijuuttaan kuntoutusprosessissa. Mielenterveyden häiriöitä pidetään liian usein pysyvinä, aivoihin juurtuneina fyysisinä ja jopa geneettisinä ominaisuuksina, jolloin käytännössä ihminen alkaa rakentaa omaa persoonallisuutaan ja identiteettiään niiden kautta tuottaen itseään tuottavan ennusteen.

Eihän niistä selvitty. Apua ei vain ollut saatavilla, tai sitä ei haettu "leimautumisen" ym. syiden pelossa myöhemminkään, vaikka tarvetta olisi ollut. Selviytyminen on ollut "hampaat irvessä" eteenpäin menemistä ja tuon sukupolven traumat on oireilleet elämässä eri tavoin. I

hmiset ovat voineet alkaa oireilemaan käytöksellään, joka on ollut monessa suhteessa haastavaa muillekin (ilkeyttä, katkeruutta, marttyyriutta, väkivaltaa jne.). Viinasta tuli monen lääke myös ja siitä oli seuraamuksia muillekin. Toiset lähtivät oman käden kautta. Nainenhan jäi usein kotiäidiksi ja teki esim. maatalon töitä siinä sivussa. Ei oltu varsinaisessa leipätyössä, kodin ulkopuolella, jossa ongelmat olisivat voineet tulla näkyviksi. Kotona on voinut olla monenlaista jaksamattomuuden vuoksi, kun silti on ollut pakko jaksaa. Lapsia on kuritettu ja kasvatettu fyysisesti kurittamalla, kun ollaan oltu muuten keinottomia ja jaksamattomia. Onhan siitä jäänyt jälkensä sen sukupolven lapsiin, pelko ja traumoja.

Olen tehnyt töitä vanhuspsykiatrisella osastolla aikanaan ja voin rehellisyyden nimissä kertoa, että vakavia psyykkisiä traumoja on monelle ikäpolven edustajalle jäänyt. Vaikeimpia niistä käsitellään sitten vanhuudessa, kun koskaan aiemmin niitä ei ole käsitelty. Tunsin usein surua siitä, että ihmisen koko elämä on voinut olla hankalaa ja mennä vakavien oireiden vaivaamana (pelot, voimakas ahdistus, häpeä, paniikin omainen oireilu, persoonallisuuden haurastuminen jne.), koska apua ei ole saatu ja/tai haettu aikanaan. On pidetty pahimmillaan koko elämä kulissia yllä, yritetty selviytyä äärimmäisen hankalassa olossa ja sitten, kun pitäisi päästä viimein lepoon ja nauttimaan elämän uurastuksen jälkeen on vointi niin huono, että se on mahdotonta.

Tätä taakkaa kannetaan myös ihan tutkitusti kolmanteen sukupolveen saakka traumasta. Eli tällä hetkellä puhuttava "terapiasukupolvi" tekee viimein sitä työtä, mikä olisi pitänyt tehdä jo silloin aiemmin ja aikanaan l. katkaisee ylisukupolvisia traumaketjuja. Hyvä niin. Ei nykyään olla heikompia vaan ymmärretään jo enemmän, haetaan apua havaittuihin ongelmiin ja tiedostettuihin ylisukupolvisiin siirtymiin. Annetaan toki mallia seuraavillekin sukupolville tehdä niin! Vaikenemisella saadaan aikaan vain huonoa näissä asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet että selvittiin? Osa terapoi itseään viinalla, osa pisti itsensä narun jatkoksi, osa oli lopun ikänsä kitkeriä ja kauheita ihmisiä, jotka siirsivät pahan olon lapsilleen. 

Tässähän se on täydellisesti kiteytetty. En ymmärrä miksi joillakin on tarve pitää yllä jotain ihmeellistä narratiivia, että ennen vanhaan oltiin jotain superihmisiä, vahvoja, parempia, viisaampia, moraalisempia, ahkerampia ja kaikkea mahtavaa; kun taas nykyisin kaikki on muka ihan luusereita ja heikkoja, jotka ei mistään mitään tajua.

Vierailija kirjoitti:

Vahvat eli aika suuri joukko selvisi, koska kuolleisuus ei naisten keskuudessa ollut 100 vuotta sitten kauhean suuri.

Ihmiset vaan olivat sitkeitä ja sisukkaita, työteliäitä, säästäväisiä ja jalat maassa seisovia.

Ihmiset ovat heikentyneet todella paljon, toisin kuin eläimet, jotka elävät edelleen samanlaista elämää kuin 100 vuotta sitten.

Se on ihan miten sen "heikkouden" määrität.

Minusta heikko ihminen on sellainen, joka ei uskalla myöntää että voi pahoin ja tarvitsee apua. Minusta heikko ihminen on sellainen, joka purkaa pahan olonsa omiin lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa, koska ne on helppoja uhreja.

Vierailija kirjoitti:

Työ piti ajatuksissa vellomiset kurissa. 

Oli pakko koko ajan tehdä työtä, että pystyi elämään. Ei ollut laiskaa vapaa-aikaa märehtiä ja miettiä. 

Lapset oli hoidettava ja kotityöt ilman kodinkoneita. Talo piti lämmittää puilla. Lisäksi osa naisista oli kodin ulkopuolella töissä. 

Miehillä oli raskas fyysinen työ tai nykyistä raskaampi paperityö. (Isän isä oli aivan uupunut nimismiehen työstä, kun sitä oli niin paljon ja monenlaista. Nimismieshän myös toimi käräjillä syyttäjänä jne.) Töitä oli 6 päivänä viikossa kaikilla. 

Nykyään ihmiset vetelehtii ja tekee hupijuttuja. Se ei olekaan niin terveellistä, kuin luulisi. 

Ihmiset valittaa uupumisesta, vaikka on vain 2 lasta ja kodinkoneet. On kuitenkin monta viikkoa kesälomaa ja 2 päivää viikossa vapaata. 

Ootpa tyhmä.

Vierailija kirjoitti:

Miten esimerkiksi tsunamissa vanhempansa, sisaruksensa, kotinsa ja usein myös sukulaisensa menettäneet lapset selvisi?

Niin varmaan ne paikalliset?