Miten ennen selvittiin rankoista kokemuksista kun ei ollut terapiaa tms?

Itsemurha selvitti asian. Tunnen nuoruudestani monta, jotka tekivät itsemurhan 

Tragediatkin on varmaan jossain määrin suhteellisia. Ennen vanhaan oli tavallista, että osa lapsista kuolee. Ei siitä voinut elämä mennä pilalle, kun se oli varmaan jossain määrin odotettavaa jo kun ne lapset syntyi, ettei kaikki aina selviä. Sitä tapahtui kaikille ja koko ajan. Vertaistukea oli varmasti, ja ympärillään näki useita saman kokeneita, jotka olivat selvinneet.

Nykyään lapsikuolleisuus on äärimmäisen pientä. Kun lapsi syntyy, tavallinen ja oikeutettu oletus on, että se elää terveenä 80-vuotiaaksi. Kaikki muutkin elää. Totta kai se on tragedia ja järkytys, jos tällaisen hyvinvoinnin keskellä lapsi kuolee.

Ennen vanhaan myös varmaan aivan erilainen yhteisöllisyys ja tietynlainen omien juuriensa tunteminen ja niiden äärellä oleminen suojeli mielenterveyttä. Eikä toki kenellekään ollut varmaan aikaakaan hoitaa mielenterveyttä ellei joku ollut aivan harhainen.

Silloinkin saattoi asiat näyttää ulospäin ihan normaalilta ja hyvältä. Mitä kotien seinien sisällä tapahtui oli monesti eri juttunsa, samahan se on edelleen. 

Onkohan lapsen kuolema nykyään traumaattisempi kokemus kuin ennen vanhaan, kun se on niin harvinainen ja odottamaton? Ennen oli odotusarvo, että lapsista jokunen tulee kuolemaan pienenä, ja kaikille muillekin kävi niin. Oliko kokemus siksi erilainen? En tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Moni varmaan suuttuu kirjoituksestani, vaikka kärsin mielenterveydenongelmista itsekin. 

Ennen ei ollut aikaa miettiä mielenterveyden ongelmia, joten niitä oli paljon vähemmän. Eikä niitä vähiäkään diagnosoitu. Aika meni ruuan ja muun fyysiselle elämälle välttämättömän miettimiseen. Nykyisin ihmisillä on liikaa aikaa pohtia omaa oloaan eikä se aina ole ihmiselle hyväksi.

Onkohan ihan näin? Itse ainakin miellän nykyajan hyvinkin hektiseksi ja kiireseksi. Työuupumus on kansantauti. 

Vierailija kirjoitti:

Oman mummon sanoin, ei sitä kätkytkuolemaa kerennyt surra kauaa kun piti kylän naisten kanssa lähteä suremaan taas seuraavaa kuolleena syntynyttä, hukkunutta tai kesken mennyttä. Turvattiin toisiinsa ja jumalaan, sodan jälkeen miehet toisiinsa ja pulloon. 

Minunkin mummo oli iloinen ja nauravainen 97-vuotiaaksi kun ei ollut lasten ja lastenlasten tarvinnut kokea samaa.

Samaa mietin. Omat isovanhempani menettivät kahdeksasta lapsestaan neljä, joista kolme aivan pieninä influenssaan tms. Mummo oli sanonut kolmannen lapsen kuoltua, että niin se on vain tästäkin asiasta selvittävä. Ei ollut vaihtoehtoja, ei parannuskeinoja, saati tehokkaita lääkkeitä, eikä miehestä ollut tueksi, vaikka samoilla ajatuksilla hänkin varmasti oli. Siihen aikaan ei tainnut olla tavallista, että pienen lapsen kuolemaa olisi "annettu" surra kovin kauan, kun kuitenkin seuraava lapsi jo ilmoitteli tulostaan. Kirkolla ja uskonnolla taisi olla silloin paljon suurempi rooli ihmisten elämässä, ja vastoinkäymiset ja menetykset olivat enemmän osa elämää, kuin nykyään. Se, mikä oli väistämätöntä, siihen oli tyytyminen.

Mummo kuoli liian aikaisin, enkä voi olla miettimättä, että fyysinen sairaus oli osittain seurausta valtavista menetyksistä ja itsekseen suremisesta, jota ei saanut näyttää vapaasti. Pappa taas siirsi traumansa eteenpäin.

Monen tämän päivän ihmisen ongelmat kumpuavat osin ylisukupolvisista traumoista. Esimerkiksi isovanhemmissa sodasta traumatisoitunut mies on käsitellyt kokemuksiaan viinalla ja väkivallalla ja nainen joutunut vain selviytymään, hoitamaan kodin ja lapset, tukahduttamaan tunteensa sekä esittämään iloista. Nämä seurannaisvaikutukset sitten siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Silloin keskustelimme ystävien ja perheen kanssa. Se on vieläkin mahdollista. 

Ennen on laaja käsite, mutta olen kuullut, että ennen muinoin otettiin nuija ja annettiin vähän rankempia kokemuksia takaisin päin. 

Ei kaikki selvinneetkään. Itsemurhat oli yleisiä, samoin lapsi surmat, oli sanonta, susi vei lapsen ja vielä 70-80-luvulla oli valtava määrä mielisairaaloita, joka niemessä ja notkossa, jopa kokonaisia kyliä ja kuuluisin lienee Kellokoski. Nyt ei mielisairaaloita ole, vaan potilaat ovat keskuudessamme. 

Ei ennen ollut paremmin. Oli vain erilaista, erilaiset ongelmat ja erilaiset hyvät asiat yhteiskunnassa.

Mielisairaaloihin vietiin niitä naisia, joiden miehet halusivat toisen tilalle.

Näin myötäjäisiä ei tarvinnut palauttaa ja mies sai uuden vaimon. 

Ennen ihmiset olivat paljon vahvempia, jo ympäristö ja olosuhteet kasvattivat heidät siihen. Nykyäänhän monilla mieli järkkyy, jos pitää mennä esim tiettyyn aikaan töihin. "En minä voi ku olen niin impotentti tai expopentti, ettei minulle sovi aikataulutetut jutut".

No jos miettii tätä käsiin räjähtänyttä mielenterveyspommia, niin johan se kertoo, että niistä ole selvitty. Vaan ne on siirretty aina seuraavaan sukupolveen. Nyt moni yrittää katkaista näiden ylisukupolvisten traumojen ketjun. Mielenterveyspalvelut on vaan niin jumissa, että vain hyväosaisia koskee terapiamahdollisuus, eli jos voi sen itse maksaa.

Itke en itkua maailman, pystyssä pääni mä kannan, hymyn ja katsehen valoisan mä kaikille nähdä annan.

Illalla kun pääni tyynlle annan...

niin silloin oli lupa itkeä ja näyttää tunteita, kun kukaan muu ei ollut näkemässä. 

loppua en enään muista. Tämä opetettiin jo teini-ikäisille ja lapsille.  Oliko Partiosta tai Nuorista Kotkista jostain 40-50-luvulta. 

Kurjuus oli normi ja kyllähän sen kuulee vanhoista saduista, musiikista ja vaikka mistä, miten traumatisoituneita ihmiset oli. Masentuneita (vain hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää, HEI TONTTU-UKOT...) oli paljon enemmän kuin voisi kuvitella ja alkoholihan on aina ollut se minkä puoleen käännyttiin. Pahaa oloa purettiin muihin väk*vallalla, esim sodat ja muut kamaluudet. Väitän, että terapia on näihin kaikkiin verrattuna aika hemmetin paljon parempi suunta yhteiskunnan tasolla, eikö?

No oma sodan käynyt ukkini hoiti itseään ryyppäämällä ja hakkaamalla lapsiaan. Kuten myös tästä traumatisoitunut isäni. 

Hakattiin halkoja, käytiin metsässä kävelyllä ja itkettiin navetan yksinäisyydessä lehmän kylkeä vasten. Sitten taas jaksettiin hetki arkea eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni varmaan suuttuu kirjoituksestani, vaikka kärsin mielenterveydenongelmista itsekin. 

Ennen ei ollut aikaa miettiä mielenterveyden ongelmia, joten niitä oli paljon vähemmän. Eikä niitä vähiäkään diagnosoitu. Aika meni ruuan ja muun fyysiselle elämälle välttämättömän miettimiseen. Nykyisin ihmisillä on liikaa aikaa pohtia omaa oloaan eikä se aina ole ihmiselle hyväksi.

Onkohan ihan näin? Itse ainakin miellän nykyajan hyvinkin hektiseksi ja kiireseksi. Työuupumus on kansantauti. 

Tilastollisesti tehty työaika on vähentynyt koko Suomen itsenäisyyden ajan. 

Työuupumuksen syy ei ole työmäärä, vaan työyhteisöt. 

Olen itse syntynyt 70-luvulla ja silloin kun isovanhempani olivat nuoria, oli 1920-luku. He olivat kokeneet tai meillä päin Suomea enemmän kuulleet kansalaissodan vaikutuksista. Sitten ei mennyt kovin pitkään niin alkoi Talvisota. Sen jälkeen pitkä jatkosota. Kaikki hävitettiin, saksalaiset polttivat kaiken. Ihmisiä kaatui rintamalla, ruuasta oli puute ja kaikesta. Henkensä piti miksi piti viljellä maata, hoitaa omaa karjaa, miehet kulkivat kotitilan pidon lisäksi töissä savotoilla ja uitoissa, raivasivat isoja peltoja hartiavoimillaan. Ei ollut pesukoneita eikä sähköhelloja, vesi kannettiin hetteestä tai kaivosta. Lapsilla koulumatka oli useita kilometrejä metsien läpi suuntaansa. Jos jollain oli mielenterveysongelmia, niin jos ei ollut vaaraksi muille, niin asuivat kotonaan tai lähisukulaisillaan, muut niissä hullujenhuoneissa ja pakkotyölaitoksissa jos ei työ tai nuhteeton elämä kelvannut. Kun päivät kuluivat aamusta iltaan ravinnon ja elämisen eteen tehtävään työhön, niin kenellä olisi ollut aikaa murehtia asioita? Mummonikin lopetti maatilan pidon vasta kun oli yli 70-vuotias ja silloin hänellä oli viimein aikaa olla jouten ensimmäistä kertaa elämässään. Höperöitäkin oli mutta ei niiden elämän päivittelyyn ollut kenelläkään aikaa, vaan ne yleensä kiersivät aikansa kuluksi talosta taloon sukuloimassa ja saivat siinä samalla syödäkseen. Meilläkin mummolassa kävi yksi sellainen aika usein ja ihan vain syömistarkoituksessa mutta kun oli sukua niin auttoivat. Viina taisi sitten olla se useamman talon lääke mutta sen kanssa ei läträtty eikä kaljaa ja viiniä lipitelty joka ilta. Elämä oli kovaa mutta terveellisempää kuitenkin kun ihmiset liikkuivat, ylipainoa oli niillä joilla oli rahaakin.