Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi joillekin isovanhempien kuolema on niin kova paikka?
24.04.2025 |
Tuntuu, että eivät pysty käymään edes töissä ku on niin suuri suru. Itse en pidä isovanhempia edes ydinperheeseen kuuluvina, vaan siellä joukossa "perussukulaiset". Ainakin itselle oman vanhemman poismeno oli ihan eri luokkaa kuin isovanhemman.
Kommentit (65)
Mummo oli lämpöinen ihminen toisin kuin äiti. Siksi surin mummon kuolemaa ja kaipaan vieläkin vaikka hänen kuolemastaan on 15 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä itken vieläkin, jos puhun mun koirasta, joka kuoli 20 vuotta sitten. Mutta päivääkään en ollut pois töistä. Illat itkin.
En myöskään ollut pois töistä isovanhempien kuolemien vuoksi. Silloinkin itkin iltaisin.
Ihmettelen näitä ihmisiä, jotka eivät selviä tavanomaisen elämän vastoinkäymisistä menettämättä työkykyään. Kyllä, lemmikkieläimen kuolema on tavanomainen vastoinkäyminen, samoin isovanhemman kuolema.
Yllättävät odottamattomat asiat ovat sitten eri asia. Mutta tässä ketjussa olikin puhe isovanhemman kuolemasta, mikä ei ole ennalta arvaamaton odottamaton tapahtuma aikuiselle ihmiselle.
Äidin vanhemmat olivat tärkeä osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Tunsin (ja tunnen yhä), että he rakastivat minua sellaisena kuin olen ja itse todella rakastin heitä. Suhde oli tavallaan helpompi kuin vanhempien kanssa, koska siitä puuttuivat kaikki perhe-elämään sisältyvät arkiset kränät ja kipuilut. Hyvässä mielessä etäisempi. Isovanhempien kuolema oli elämäni ensimmäinen suuri menetys ja samalla surin jollain tavalla oman lapsuuteni vääjäämätöntä katoamista.
Olin kotona osa suurta sisarusparvea, mummon luona olin yksilö. Hän oli paras ja rakkain ystäväni. Hänen kuolemansa oli valtava shokki, josta toipumiseen meni 20 vuotta. Enää en sure, vaan kannan mukanani lämpimiä muistoja. Äitini kuoli pari vuotta sitten Häntä en itkenyt.
Vierailija kirjoitti:
Sellaiselle jolla ei ole ollut oikeita menetyksiä elämässä. Odottakaa vaan kun omat vanhemmat kuolee.
Höpönpöpön. Menetysten vertailu on täysin turhaa ja typerää. Isäni kuoli äkillisesti kun olin 7-vuotias ja äitipuoli kuoli myös äkillisesti muutama vuosi tästä myöhemmin. Silti tiedän, että nyt yli 90v. isovanhempani kuolema joskus tulevaisuudessa tulee olemaan todella suuri menetys. Hän on ollut minulle aina läheinen ja mukana elämässäni. Tietty olen iloinen siitä että meillä on ollut jo paljon yhteistä aikaa, mutta ei se sitä menetystä tai surua vähennä mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Jos on oikein suuri suru ja ehkä vielä shokki päällä, niin ei siinä kyllä pysty niitä itkuja siirtämään mihinkään. Se vain tulee. Jotkut ihmiset eivät ole niin kovia, että pystyisivät kovassa shokissakin olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut."
Aikuinen on todella epärealisti, jos hänelle tulee shokkina se, että isovanhempi kuolee. Isovanhemman kuolema on asia, johon pitää henkisesti valmistautua. Aikuisen tulee ymmärtää elämän rajallisuus ja käsitellä se. Ymmärtää, että ennemmin tai myöhemmin vanhat ihmiset kuolevat. Tehdä surutyötä ja hyväksyntää elämän rajallisuuteen jo ennakkoon.
On todella lapsellista tuudittautua siihen, että kaikki jatkuu kuin aina ennenkin, ja sitten shokkina järkyttyä siitä, että mummi 99 vuotta kuoli. Miten se on mahdollista, mä luulin, että se elää aikakin 900 vuotta kuten Nooa.
Oikeasti. Aikuinen valmistautuu henkisesti siihen, että suvun vanhimmat alkavat kuolla jossain
Tehdä surutyötä? Ei suru ole mitään työtä. Miksi yrität vähätellä isovanhempien kuolemaa? Kyllähän isovanhempikin voi kuolla äkillisesti, mikä voi olla järkyttävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat erilaisia, kuinka he*** monta kertaa se pitää toistaa?!? Ja sitten on niitä tolloja, kuten ap jotka ehkä ihan "huvikseen" alkavat härkkimään toisten tunteita...
Sinä olet viallinen, eivät muut🤦
Joo, anteeksi viallisuuteni. Menen heti huomenna työterveyden kallonkutistajalle valittamaan viallisuudestani. Totean, että varman diagnoosin antoi vauvapalstan eukko. 😄
Ap
Tyhmä sinä olet, kun kirjoittelet tänne tällaista. Noloa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos isovanhempi on läheisempi kuin omat vanhemmat.
Jep. Mummini oli tasan 60 vuotta minua vanhempi. Jäi eläkkeelle kun olin 4, ja siitä asti olin mummilassa kaikki iltapäivät. Ukki oli kuollut jo silloin. Vanhempani olivat saaneet kahden vuoden välein 4 lasta (en vieläkään tiedä, miksi) mutta äidille se olikin liikaa stressiä ja oli avoimesti iloinen siitä, että anoppinsa otti minusta vastuun.
Sinä ihmettelet, koska sinulle olivat vain "perussukulaisia"! Ärsyttää tämä ajatusmaailma, että kaikkien pitäisi kokea asiat samalla tavalla kuin mitä itse kokee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitähän ei voi mitenkään tietää etukäteen miten johonkin reagoi ja että onko sitten työkykyinen vai ei.
Itselle isoisovanhemmat olivat läheisempiä kuin isovanhemmat.
Heillä oli aina aikaa ja kumpikin skarppina loppuun saakka.
Isovanhemmat olivat yrittäjiä lähemmäs 70 vuotiaaksi ja mä olin alle kolkyt. Näillä oli lisäksi 10 lasta + plus lapsenlapset. Aika kaukaiseksi jäivät. Rakkaita hekin.
Toiset ovat lähempiä ja toiset jää kiinni syvemmin. Ei handlaa tilanteita. Esim yksi tätini oli seota, kun isoisomummi kuoli. Sitä surua oli toisinaan vaikea seurata ja olla ns tukena, kun itselläkin oli suruaika päällä. Rauhoittavilla, pitkällä saikulla ja tietyillä rutiineilla hänestä saatiin yhteiskuntakelpoinen.
Ollaan iso ja läheinen suku. Toisen perään katsotaan ja omista pidetään huolta. (Ehkä liiankin tiiviisti välillä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Jos on oikein suuri suru ja ehkä vielä shokki päällä, niin ei siinä kyllä pysty niitä itkuja siirtämään mihinkään. Se vain tulee. Jotkut ihmiset eivät ole niin kovia, että pystyisivät kovassa shokissakin olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut."
Aikuinen on todella epärealisti, jos hänelle tulee shokkina se, että isovanhempi kuolee. Isovanhemman kuolema on asia, johon pitää henkisesti valmistautua. Aikuisen tulee ymmärtää elämän rajallisuus ja käsitellä se. Ymmärtää, että ennemmin tai myöhemmin vanhat ihmiset kuolevat. Tehdä surutyötä ja hyväksyntää elämän rajallisuuteen jo ennakkoon.
On todella lapsellista tuudittautua siihen, että kaikki jatkuu kuin aina ennenkin, ja sitten shokkina järkyttyä siitä, että mummi 99 vuotta kuoli. Miten se on mahdollista, mä luulin, että se elää aikakin 900 vuotta kuten Nooa.
Oikeasti. Aikuinen valmistautuu henkisesti siihen, että suvun vanhimmat alkavat kuolla jossain
On lapsellista yrittää vähätellä toisten tunteita ja surua.
Tunnut olevan todella yksinkertainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on töissä yksi eukko, jonka äiti kuoli nyt 6 vuotta sitten.
Vuosipäivinä ottaa vapaata, kun pitää päästä haudalle. Samoin äidin synttärinä. Joulut, pääsiäiset... Perheellinen nainen. Äiti piti haudatta lapsuutensa maisemii 500 kilsan päähän, eikä kilsan päähän jossa koti ja tää tytär. Kuoli pitkän sairauden uuvuttamana.
Tää nainen puhuu viikottain äidistään. Käy pitkiä muisteluita jne. En tiedä kuinka montaa enää kiinnostaa kuulla, mutta äiti sano, meän äiti teki, äiti sanos...
Lisäksi mun korviin se äiti on ollut ihan kamala. Väkivaltainen juoppo. Tää tytärkin oli muuttanut poikakaverilleen (26v) 14 vuotiaana ja äidin mielestä hyvä ratkaisu. Kotiin ei ollut enää tulemista.
Joku valtavan sillä on ollut, että yhä itkettää päiväkausia, eikä osaa päästää irti.
Ehkä mä olen vaan tunteeton, enkä tajua.
Minä taas en ymmärrä ihmisiä jotka vertailee ja ihmettelee ymmärtämättä toisia ollenkaan. Tuttavapiirissäni on ihminen joka menetti kouluikäisenä molemmat vanhempansa, sen jälkeen eli isovanhempiensa kanssa. Hänelle tuntuu olevan tosi kova paikka se, että muut ihmiset suree kuolleita isovanhempiaan ja tuntui olevan kova tarve tunkea sitä omaa vuosikymmeniä sitten tapahtunutta vanhempiensa kuoleman kokemustaan kaikkiin tilanteisiin. Tämä siis saattaakin mennä sanomaan näille että mitä sä oikein suret, sulla kuoli vaan isovanhempi, mun vanhemmat kuoli kun olin nuori. Ihan kuin maailmassa ei olisi mitään muita suruja.
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään käryä.
Omat isovanhempani olivat kuolleet ennen syntymääni, paitsi äitini äiti.
Hän kuoli kun olin 7v. Oli äksy ja kiukkuinen, jonka mielestä lapset olivat vain jaloissa. En kyyneltäkään vuodattanut hänen poislähtöään.
M42
Isoäitiäsi ei ehkä ollut kohdeltu kauniisti lapsena. Paljon lapsia on syntynyt maailmaan ei-toivottuna. Osa jopa sai alkunsa ilman äidin ... suostumusta fyysiseen kanssakäymiseen. Kaikki naiset eivät pystyneet rakastamaan lasta vilpittömästi niissä tilanteissa. Elämä oli muutenkin kovaa entisaikaan eikä ihmisillä ollut käsitystä vanhemmuuden ja ihmissuhteiden psykologisesta puolesta. Niistä asioista alettiin puhua enemmän vasta 80-luvulla ja myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
No kyllä mä sen vielä ymmärrän, mutta jotkut suree jotain koiraa tai kissaa!
Kuolleen lemmikkieläimen tilalle voi hankkia uuden. Vanhemman ja isovanhemman tilalle ei saa uutta.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on töissä yksi eukko, jonka äiti kuoli nyt 6 vuotta sitten.
Vuosipäivinä ottaa vapaata, kun pitää päästä haudalle. Samoin äidin synttärinä. Joulut, pääsiäiset... Perheellinen nainen. Äiti piti haudatta lapsuutensa maisemii 500 kilsan päähän, eikä kilsan päähän jossa koti ja tää tytär. Kuoli pitkän sairauden uuvuttamana.
Tää nainen puhuu viikottain äidistään. Käy pitkiä muisteluita jne. En tiedä kuinka montaa enää kiinnostaa kuulla, mutta äiti sano, meän äiti teki, äiti sanos...
Lisäksi mun korviin se äiti on ollut ihan kamala. Väkivaltainen juoppo. Tää tytärkin oli muuttanut poikakaverilleen (26v) 14 vuotiaana ja äidin mielestä hyvä ratkaisu. Kotiin ei ollut enää tulemista.
Joku valtavan sillä on ollut, että yhä itkettää päiväkausia, eikä osaa päästää irti.
Ehkä mä olen vaan tunteeton, enkä tajua.
Uskon, että työkaverisi on terapian tarpeessa. Voiko työnantaja ohjata keskusteluterapiaan tai työterveyslääkärille? Ymmärrän, että moni ei nykytilanteessa halua, kun on riski joutua työttömäksi.
Alue: Aihe vapaa
"Jos on oikein suuri suru ja ehkä vielä shokki päällä, niin ei siinä kyllä pysty niitä itkuja siirtämään mihinkään. Se vain tulee. Jotkut ihmiset eivät ole niin kovia, että pystyisivät kovassa shokissakin olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut."
Aikuinen on todella epärealisti, jos hänelle tulee shokkina se, että isovanhempi kuolee. Isovanhemman kuolema on asia, johon pitää henkisesti valmistautua. Aikuisen tulee ymmärtää elämän rajallisuus ja käsitellä se. Ymmärtää, että ennemmin tai myöhemmin vanhat ihmiset kuolevat. Tehdä surutyötä ja hyväksyntää elämän rajallisuuteen jo ennakkoon.
On todella lapsellista tuudittautua siihen, että kaikki jatkuu kuin aina ennenkin, ja sitten shokkina järkyttyä siitä, että mummi 99 vuotta kuoli. Miten se on mahdollista, mä luulin, että se elää aikakin 900 vuotta kuten Nooa.
Oikeasti. Aikuinen valmistautuu henkisesti siihen, että suvun vanhimmat alkavat kuolla jossain vaiheessa. Ajattelee asiaa etukäteen, ja valmistelee itsensä niin että säilyttää toimintakykynsä myös siinä vaiheessa kun tuo tilanne kohdalle tulee.