Miksi joillekin isovanhempien kuolema on niin kova paikka?

Sellaiselle jolla ei ole ollut oikeita menetyksiä elämässä. Odottakaa vaan kun omat vanhemmat kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Mummu oli paras ystäväni.😢

M47

Minulle taas mummo oli hieman kaksijakoinen. Antoi kyllä rahaa ja karkkia, mutta omasi myös vanhan kansan ruumiillisen kurittamisen auktoriteetin. Siksi ehkä opin mummon näkemään enemmänkin neutraalisti.

Ap

Ensimmäiset hautajaiset joihin osallistuin olivat pappani hautajaiset. Sen perään tuli toisen mummon hautajaiset. Oli ensimmäiset ihmiset läheltä jotka kuolivat. Mummon menetys oli kovempi koska pappaa en tuntenut niin ja olin noin 4v. Toinen mummoni kuoli kun olin 23v. Joten ei ole ollut isovanhempia enää 25 vuoteen. 

Ihmisiä, kokemuksia ja tuntemuksia on erilaisia. Ei siinä ole mitään ihmeteltävää.

Varmaan riippuu siitäkin, että paljonko heitä näkee. Minä näin harvoin, asuivat monen sadan kilsan päässä.

Tämän vielä ymmärrän, että sukulaisia surraan. Mutta se, että joku on työkyvytön kuukauden kun piski kuoli, sitä en ymmärrä.

Ei olla aikuistuttu. Ei ole kohdattu vastoinkäymisiä. On eletty "pumpulissa".

Surra saa ja pitääkin. Mutta toimintakyky ja työkyky ei saa mennä. Aikuinen ihminen säilyttää työkykynsä ja toimintakykynsä myös silloin, kun menettää isovanhempansa.

"Tämän vielä ymmärrän, että sukulaisia surraan. Mutta se, että joku on työkyvytön kuukauden kun piski kuoli, sitä en ymmärrä."

Surun ymmärrän, työkyvyttömyyttä en. Aikuisen ihmisen pitää selvitä työkykyisenä normaaleista elämän asioista, joita ovat esim. ikääntyneen ihmisen kuolema ja lemmikkieläimen kuolema.

No kyllä mä sen vielä ymmärrän, mutta jotkut suree jotain koiraa tai kissaa! 

Joillekin isovanhemnat ovat erittäin läheisiä, kuten jo mainittu.

Usein isovanhemman kuolema on ensimmäinen läheisen ihmisen kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Tämän vielä ymmärrän, että sukulaisia surraan. Mutta se, että joku on työkyvytön kuukauden kun piski kuoli, sitä en ymmärrä.

Kyllä minulle on perheen koira ollut aina läheisempi kuin 90% sukulaisista.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mä sen vielä ymmärrän, mutta jotkut suree jotain koiraa tai kissaa! 

Minä taas en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät surisi kun kissa tai koira, eli elävä persoonallinen olento, jonka kanssa on eletty parhaimmillaan 20 vuotta läheisesti samassa asunnossa kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Ei olla aikuistuttu. Ei ole kohdattu vastoinkäymisiä. On eletty "pumpulissa".

Surra saa ja pitääkin. Mutta toimintakyky ja työkyky ei saa mennä. Aikuinen ihminen säilyttää työkykynsä ja toimintakykynsä myös silloin, kun menettää isovanhempansa.

Ja jotkut ovat tunteettomia psykopaatteja. Niitähän riittää. 

Kuten jo tästäkin ketjusta huomaa. 

Vierailija kirjoitti:

Sellaiselle jolla ei ole ollut oikeita menetyksiä elämässä. Odottakaa vaan kun omat vanhemmat kuolee.

No mulle oli kova paikka 4-vuotiaana, kun meillä asunut mummo kuoli ja kyllä minä muistan vieläkin miltä näytti ympäristössä, kun mummo kuoli. Mummo kuoli meidän mökillä juhannuksena. Ukin kuolema ei tuntunut yhtä pahalta, mutta muistan tarkasti, miltä ukki näytti sairausvuoteella. Olin silloin 6-vuotias. 

"Ei olla aikuistuttu. Ei ole kohdattu vastoinkäymisiä. On eletty "pumpulissa".

Surra saa ja pitääkin. Mutta toimintakyky ja työkyky ei saa mennä. Aikuinen ihminen säilyttää työkykynsä ja toimintakykynsä myös silloin, kun menettää isovanhempansa."

"Ja jotkut ovat tunteettomia psykopaatteja. Niitähän riittää. 

Kuten jo tästäkin ketjusta huomaa."

Joo. Soittakaa sossu hakemaan lapset, kun työkyky meni, kun mummo kuoli. Jos pystytte hoitamaan lapset, laittamaan ruoat, pesemään pyykit, käymään kaupassa jne, vaikka mummo kuoli, niin olette työkykyisiä. En tiedä kovin montaa ihmistä, jolta lähti lapset huostaan, kun mummo kuoli ja työkyky meni. Oikeasti kyllä te olette työkykyisiä, kunhan näette sauman pitää vapaata työnantajan piikkiin.

Oon itkenyt koiraa vielä vuosien päästä. Suru ei vie työkykyä. Työkyvyn säilyttäminen ei tarkoita psykopatiaa. Päivän voi tsempata ja illat itkeä. Työkyvyn voi säilyttää ja silti surra. Aikuinen osaa siirtää asioita. Lapsi elää "kaikki mulle heti maailmassa". Aikuinen pystyy ajoittamaan itkunsa työpäivän jälkeiseen aikaan. Nyt vähän itsehillintää kehiin!

En ole menettänyt vielä yhtäkään isovanhempaa, mutta äkillisiä menetyksiä on ollut. Olen menettänyt työkykyni, kun ystäväni kuoli aivan yllättäen. Tai siis tämä kertaa kaksi, mutta ensimmäisellä kerralla en ollut työelämässä. Mielestäni ihminen saa reagoida ja pitääkin, kun menettää itselleen läheisen ihmisen. Se on lopullista ja sen tajuaminen on tuskallista. Miksi kukaan olisi sen huonompi ihminen, jos ottaa itselleen pienen hetken läheisen menehdyttyä? Ei työ ole toivottavasti kenenkään koko elämä.

Varmaan niille on kova paikka, joilla on ollut hyvät ja lämpimät välit. Itseä esimerkiksi ei kiinnosta yhtään, vaikka joku sukulainen heittää henkensä. Niinkuin voi päätellä, välit eivät ole milläänlailla lämpimät.

Vierailija kirjoitti:

"Ei olla aikuistuttu. Ei ole kohdattu vastoinkäymisiä. On eletty "pumpulissa".

Surra saa ja pitääkin. Mutta toimintakyky ja työkyky ei saa mennä. Aikuinen ihminen säilyttää työkykynsä ja toimintakykynsä myös silloin, kun menettää isovanhempansa."

"Ja jotkut ovat tunteettomia psykopaatteja. Niitähän riittää. 

Kuten jo tästäkin ketjusta huomaa."

Joo. Soittakaa sossu hakemaan lapset, kun työkyky meni, kun mummo kuoli. Jos pystytte hoitamaan lapset, laittamaan ruoat, pesemään pyykit, käymään kaupassa jne, vaikka mummo kuoli, niin olette työkykyisiä. En tiedä kovin montaa ihmistä, jolta lähti lapset huostaan, kun mummo kuoli ja työkyky meni. Oikeasti kyllä te olette työkykyisiä, kunhan näette sauman pitää vapaata työnantajan piikkiin.

Oon itkenyt koiraa vielä vuosien päästä. Suru ei vie työkykyä. Työkyvyn säilyttäminen ei tarkoita psykopatiaa. Päivän voi

Jos on oikein suuri suru ja ehkä vielä shokki päällä, niin ei siinä kyllä pysty niitä itkuja siirtämään mihinkään. Se vain tulee. Jotkut ihmiset eivät ole niin kovia, että pystyisivät kovassa shokissakin olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Aikuinen itkee aamulla ennen töihin menoa, ryhdistäytyy, pesee kasvot, menee töihin. Suorittaa työpäivän. Itkee autossa parkkipaikalla. Ryhdistäytyy. Ajaa kotiin. Itkee illan. Jne. Tätä voi jatkua viikkoja, kuukausia tai vuosia.

Lapsi: "mulla on oikeus itkeä missä mä haluan, kuinka paljon mä halua, kuinka kauan mä haluan ja sillä aikaa muiden velvollisuus on pitää musta huolta ja elättää mut. Mun mummo / koira / kissa / kultakala / suosikkikärpänen kuoli"

Vierailija kirjoitti:

Sellaiselle jolla ei ole ollut oikeita menetyksiä elämässä. Odottakaa vaan kun omat vanhemmat kuolee.

Hahah, sehän se tarkotus vähän niin kuin on että ei itse ehdi kuolla ennen omia vanhempia. Aivan luonnollista menettää vanhempansa, joten mitä vingut siinä? Eri asia, jos lapsen menettää. Siinä on jo väärä järjestys.