Apua miettimiseen? Naimisissa, toisen miehen lapsi...

Kyllä se olisi jonain päivänä selvinnyt kuitenkin, mutta vasta myöhemmin.

että ei pyydä vaimon salarakasta muuttamaan kotiinsa ettei kuviot sotkeudu.





[Läheisriippuvuuteen liittyvät piirteet ovat yksilöllisiä ja vaihtelevat suuresti äärilaidasta toiseen. Läheisriippuvainen voi olla toisaalta hyvin epävarma, epäitsenäinen, pelokas ja takertuva. Tällainen ihminen miellyttää toisia ja häntä ohjaavat toisten ihmisten tarpeet. Hän myös vähättelee itseään. Usein hän kysyy, mitä mieltä muut ovat hänestä. Hän muuttaa mielipiteitään ja arvojaan toisten mukaan ja hakee näin hyväksyntää ja turvaa]

Mies todennäköisesti haluaisi pitää perheensä kasassa, vaikka vaimo onkin pannut toisen kannsa ja hankkinut tämän kanssa mahdollisesti jopa lapsen. Eipä unohdeta että kaikkein rakkain aviomiehelle luultavasti on yhteinen 6-vuotias lapsi. Tuskin haluaa noin vain lapsestaan luopua.

Mielenterveyshäiriö josta yhteiskunta on vastuussa. Mies ei halua hoitoa ja siinä yhtälössä ei kukaan voi hyvin.



Älä ota yksin vastuuta sairaasta miehestäsi ap. Hän on ollut vakavasti masentunut todella pitkään. Olet elänyt toivottomuudessa pitkään. Hän takertuu sinuun kuin takiainen ja sinä sallit sen, mutta tukehdut itse. Hän pelkää ja hänellä on fobioita. Ette elä normaalissa parisuhteessa/parivuoteessa.



Te molemmat tarvitsette apua/tukea. Ei yhdessä vaan erikseen. Eheytyminen alkaa, sinusta tulee sinä, miehesi tarvitsee pitkän terapian ja lääkityksen.

tuon ap:n miehen terapeutti, vai mistä tietää noin varmasti että mies on oikeasti aivan onneton tapaus eikä vain ap:n mielikuvissa sellainen tekosyy huoraamiselleen?



eli psykologit sitten suosittelee mt-ongelmista kärsivien puolisoille nykyään uskottomuutta jotta jaksavat riippojensa kanssa?

mielenkiintoinen näkökulma tuokin....

Tämä kommentti sai kyynelet silmiini, noin tilanteen itsekin koen. Ajattelin silloin vuosi sitten, että jos jään tähän suhteeseen, emme pääse kumpikaan eteenpäin elämässämme. En voi vetää miestä perässäni ikuisesti, jos hän ei suostu hakemaan itselleen apua eikä pysy lupauksissaan. Huonosti on mennyt jo vuosia, suhde on ollut pitkä ja yritetty ollaan, mutta en minäkään ihan kaikkea kestä.

En käsitä miten se ihmistä kasvattaa, että jää (ainakin käytännössä) yksinhuoltajaksi kahdelle lapselle vain siksi, että "saisi tietää kuka on". Olenko jotenkin eri ihminen miehen kanssa kuin yksinäni? Eikö se lähinnä tarkoittaisi, että heittäytyisi erittäin rasittavaan elämäntilanteeseen ihan turhaan? Miten siinä edes jaksaisi etsiä uutta miestä? Ei ihmistä ole luotu yksin elämään, ihminenhän on laumaeläin joka tapauksessa. Olen ollut siinä käsityksessä, että ihminen tulee omaksi itsekseen vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Kuten olen sanonut, tässä voi hyvinkin käydä niin, että jään yksin. Sitä en toivo, koska onhan minulla tunteita, kumpaakin miestä kohtaan. Mutta pelkäänpä, että vaikka jäänkin/jäisinkin aviomieheni luo, liitto ei kovin pitkään kuitenkaan kestäisi. Ellei tapahdu jotain aivan yllättävää. Mieheni on nyt vihdoin tämän uutisen jälkeen alkanut puhua omaan terapiaan hakeutumisesta (puhuakseen aiemmista ongelmallisista asioista). Mutta aika myöhään hän tähän ajatukseen päätyi. Tilanne saattaa olla jo liian rikki, että miehen terapiasta olisi enää hyötyä.

Kuultuaan asiasta aviomies sanoi, että vuosi sitten meillä meni niin huonosti, että oikeastaan jo toivoi, että minulla olisi ollut suhde. Toisaalta itsekin toivoin samoin miehelle. En silti ihan allekirjoita tuota läheisriippuvuus-kommenttia. Parisuhteemme vain on ollut niin pitkä ja olemme monenlaisesta selvinneet yhdessä, että ei sellaisesta ihan noin vain lähdetä. Paljon hyvääkin on ollut, mutta nyt viime vuosina paljon hankaluutta. Eihän se kai niinkään voi olla, että jos yrittää saada parisuhteen toimimaan, on heti läheisriippuvainen? Yhteiskunta toimii kuitenkin perheiden varassa. Perheiden pysyminen on olennaisen tärkeää. Mutta ei ihmiset mitä tahansa kestä.

t. ap

Tämä on selvä kolmiodraama. Yhtä ei voida osoittaa perheen rikkojaksi.

Kaikilla on vastuu itsensä ja toisten hyvinvoinnista. Jos itse ei voi hyvin ei voi huolehtia toisista.

Minun mielestä Ap on ollut "omaishoitaja" jo vuosia. Mies kärsii haluttomuudesta ja kääntää kylmästi selkänsä. Se loukkaa syvästi naista. Mies ei ole henkisesti terve. Sairas ei näe sairauttaan vaan alistuu olotilaansa "ei minulla mikään ole" mies on "hällä väliä mies"

Tämä vaikuttaa myöskin naisen mielenterveyteen. Vahvana pysymiseen tarvitaan voimia. Voimavarat loppuu, jos ei ole mistä niitä täytetään.

Ihminen hakeutuu sinne missä niitä on selviytyäkseen. Tapahtuu ratkaiseva muutos. Jos hän ei teksi niin sairastuisi molemmat.

Ap sinä et pysty miestäsi auttamaan koska olet liian läheinen.

Voit heitäytyä marttyyriksi ja elää hänen rinnallaan hänen kauttaan. Vuosien kuluessa alat toivoa, että hän löytäisi uuden elämänkumppani joka tekisi hänet onnelliseksi, koska sinä et enää jaksa.

kunnes ap ilmoitti ettei lapsi ollut vahinko?? siis ihan tekemällä tehty ja suhde myös oli tekemässä naimisissa olevalle äidille toista lasta?



Ja sitten ap jatkaa kuinka hänen miehensä on vastuussa hänen ammitillisesta pärjäämisestään ja kun välinpitämätön mies ei antanut huomiota niin ap "katseli ympärilleen"????



Ihan vastaisuuden varalle ap, katsele omaan pöytään tai eroa ennenkun alat katsella muualle. ja älä puhu perheen tärkeydestä kun olet valmis loukkaamaan koko perhettäsi "katselemisillasi". Isi ja lapsi kotona kun äiti vähän katselee tarkoituksena kuitenkin saada lapsi?

Sä et ap taida tietää mitään perheen oikeasta tärkeydestä, siitä missä ensin selvitetään ja sitten tehdään.

Eli vinkkinä; se isyys on selvitettävä heti ja vasta sitten mietit mitä teet!

Täällä ei kukaan ole suositellut toiseen suhteeseen hyppäämistä näin vakavassa tilanteessa.

"hivellä vaimoaan vaikka nyrkillä", kun nyt turhautuu sen käytökseen vaikkapa,

niin sekin on vain avunhuuto ja muiden mielikuvituksessa väkivaltaa???



ok, kaksinaismoralismi näköjään rehottaa ja kunnolla taas.

Tällä perheellä on hätä. Ketään ei tarvitse osoitella sormella. Kaikki ovat tilanteen uhreja. Koko perhe sairastuu...



Kuka tuollaisessa elämäntilanteessa osaa ajatella järkevästi. Kun ihminen on syvällä masennuksessa ajattelee hän juuri noin "luopumalla ja toivomalla että toinen selviytyisi ja löytäisi uuden elämän". Se on raskas tie kulkea.

niin löydät tuhat selitystä miksi siinä ei olekaan mitään järkeä.

Et ole ilmeisesti ikinä ollut yksiksesi, kun joudut kysymään oletko eri ihminen miehen kanssa kuin yksin. Kyllähän sitä vain yksin asuessa kummasti huomaa itsessä kaikenlaista, mikä ei tule parisuhteessa esille, kun toinen on siinä rinnalla tasoittamassa ja täydentämässä. Aamulla ja illalla ei ole muuta seuraa kin peilikuva, joten vähitellen sitä peilikuvaa on pakko alkaa katselemaan.

Miten voit edes ajatella, että itsensä etsiminen olisi turhaa. Eikö kaikkein tärkein ihminen, jonka kanssa sinun on tultava toimeen, ole juuri sinä itse!

Ja suurin huolesi sitten on, että voimia ei jäisi edes uuden miehen etsintään! Tuo kommentti ei kyllä anna mitään hyvää kuvaa sinusta.

Ja sitten tuon laumaeläin-jutun vedät tähän mukaan vain siksi, että se tukee sinun ajatuksiasi. Mutta sillä ei kuitenkaan tässä asiassa ole mitään merkitystä. Perusteletko suhteesta toiseen hyppäämistä sillä, että ihminen on laumaeläin, eikä ihmistä ole luotu olemaan siinä välissä viikkoa tai kahta kuukautta ominensa. Ei se laumaeläin sitä tarkoita, että on oltava katkeamaton läheinen ihmissuhde. Kyllä ajoittainen yksinäisyyskin on aivan normaalia ja tervettä. Eikä esim. yksin asuminen tarkoita sitä, ettei olisi vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa.

Ja jos sinua on sanottu tässä läheisriippuvaiseksi, niin se ei johdu siitä, että olet yrittänyt saada parisuhdettasi toimimaan. Vaan siitä, että olet "hoitanut" parisuhdettasi tekemällä lapsen toisen mihen kanssa. Läheisriippumaton ihminen olisi hoitanut parisuhdetta oman miehensä kanssa, ja jos se ei olisi onnistunut, niin olisi viheltänyt pelin poikki ja katsonut olisiko esim. erilleen muuttaminen auttanut tai herättänyt parisuhteen hoitoon uutta pontta.

En käsitä miten se ihmistä kasvattaa, että jää (ainakin käytännössä) yksinhuoltajaksi kahdelle lapselle vain siksi, että "saisi tietää kuka on". Olenko jotenkin eri ihminen miehen kanssa kuin yksinäni? Eikö se lähinnä tarkoittaisi, että heittäytyisi erittäin rasittavaan elämäntilanteeseen ihan turhaan? Miten siinä edes jaksaisi etsiä uutta miestä? Ei ihmistä ole luotu yksin elämään, ihminenhän on laumaeläin joka tapauksessa. Olen ollut siinä käsityksessä, että ihminen tulee omaksi itsekseen vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

. Eihän se kai niinkään voi olla, että jos yrittää saada parisuhteen toimimaan, on heti läheisriippuvainen?

mahdolliset seuraukset mahdollisimman laajasti. Yritän tehdä valintoja, jotka vahingoittavat perheenjäseniä mahdollisimman vähän. Olen tehnyt erittäin tyhmästi tullessani raskaaksi mahdollisesti toiselle miehelle. Mutta en koe olleeni erityisen epäreilu ottaen huomioon se, kuinka aviomieheni on minua kohdellut.

Nyt ei auta kuin yrittää setviä tilanne niin, että jatkovauriot olisivat mahdollisimman vähäiset.

t. ap

eli kaikki perustuu sitten loppujenlopuksi siihen mitä SINÄ, ap, haluat???

eli jos sinua ei huvita kunnioittaa miestäsi, menet ja panet muiden kanssa, teet lapsiakin, ja sitten kaikki joutuu kuitenkin sitä soppaa yhdessä selventämään, mutta taas kaiken täytyy ratketa niinkuin sinä haöaut parhain päin....s

sinä teet mitä huvittaa kunhan kaikki muut aina vaan kärsivät siitä!

olet harvinaisen typerä, itsekäs ja epäkypsä ihminen, hävettääkö yhtään???

sun itsesi nyt korkea aika varata itsellesi aika sinne psykologille keskustelemaan!



miten mulle tulee sun juttuja lukiessa kokoajan vahvempi kuva siitä että sinä saatat ap itse olla hyvinkin mahdollisesti narsisti.

et näe omassa käytöksessä mitään vikaa, ja vierität syyt tapahtuneesta muille. et välitä tippaakaan miten muut kärsivät teoistasi, kunhan vain asiat hoituvat sinulle sopivimmalla tavalla.

Miehillä luku on korkeampi. Jos se sinua noin kovasti kismittää niin taitaa olla kyse kateudesta.



Se ei ole verattavissa vaimon naaman hakkaamista muusiksi. Sitä ei luokitella väkivaltarikokseksi.



Sinulla ei ole ollut pienintäkään ajatusta tukea tätä perhettä tämän keskustelun aikana. Haukkumalla ja sättimällä ei pitkälle potkita. Häpeä.



Voi sitä raukkaa joka sinunkin kanssa jakaa elämän.

miksi ihmeessä minun olisi kadehdittava tai ihailtava naista joka tekee lapsia toiselle miehelle ja on kovin ylpeä kin suunnitellusta aviorikoksestaan???

minulle riittää ihan lapset oman mieheni kanssa.

sotii kovasti minun moraalikäsitystä vastaan.

voi sitä sättimisen määrää kun täällä joku vaimo nyyhkii kuinka mies on pannut paksuksi toisen naisen, ja kaikki ovat tukemassa ja huutamassa JSSAP!

eikä voi olla kuulemma vaimon vika koskaan jos mies pettää, kyllä aikuinen ihminen osaa sen verran itse ottaa vastuuta teoistaan.

tiedätkö kuinka monta kertaa tuollainen pettäminen ajaa sen toisen osapuolen oikeaan masennukseen ja tuhoaa elämän.

se on henkistä väkivaltaa.... kuten myös esim narsisimi....

Miehillä luku on korkeampi. Jos se sinua noin kovasti kismittää niin taitaa olla kyse kateudesta.

Se ei ole verattavissa vaimon naaman hakkaamista muusiksi. Sitä ei luokitella väkivaltarikokseksi.

Sinulla ei ole ollut pienintäkään ajatusta tukea tätä perhettä tämän keskustelun aikana. Haukkumalla ja sättimällä ei pitkälle potkita. Häpeä.

Voi sitä raukkaa joka sinunkin kanssa jakaa elämän.

Eli molemmat ajattelivat, että on parempi jos toinen löytää uuden elämän.

Ap ei pysty viheltämään peliä poikki siihen ei pysty edes hänen miehensä.

Tai sitten ap puhalsi pelin poikki tavalla jota hän ei osaa nyt hallita.



Lapset selviävät mainiosti jos aikuiset osaavat ratkaista tilanteen rakentavasti eikä tuhoten.



Jälkiviisas on helppo olla. Helpompaa on myöskin määritellä toisten elämä ja tarpeet.



[Ja jos sinua on sanottu tässä läheisriippuvaiseksi, niin se ei johdu siitä, että olet yrittänyt saada parisuhdettasi toimimaan. Vaan siitä, että olet "hoitanut" parisuhdettasi tekemällä lapsen toisen mihen kanssa. Läheisriippumaton ihminen olisi hoitanut parisuhdetta oman miehensä kanssa, ja jos se ei olisi onnistunut, niin olisi viheltänyt pelin poikki ja katsonut olisiko esim. erilleen muuttaminen auttanut tai herättänyt parisuhteen hoitoon uutta pontta.]

Toivottavasti ei miehesikään.



Mietin tässä, että kuka sinua on elämässä näin kovasti puraissut, että tuntee kuohahtaa pintaan.



Jollakin tapaa kirjoitat itsestäsi. Pauhaat ja pätäköit.

Ja voimmeko edes puhua pettämisestä?

Luopuminen olisi ehkä oikeampi sana. Molemmat olivat jo luopuneet ja toivoneet parempaa toisilleen. Näyttää kuitenkin siltä ettei kumpikaan ole vielä täysin valmiita siihen.





Hyvät naiset nähkää tilanne kokonaisvaltaisesti.



Huoritteleminen on merkki sivistyksen puutteesta.

Juuri noin se on.

t. ap

Tällä perheellä on hätä. Ketään ei tarvitse osoitella sormella. Kaikki ovat tilanteen uhreja. Koko perhe sairastuu...

Kuka tuollaisessa elämäntilanteessa osaa ajatella järkevästi. Kun ihminen on syvällä masennuksessa ajattelee hän juuri noin "luopumalla ja toivomalla että toinen selviytyisi ja löytäisi uuden elämän". Se on raskas tie kulkea.

antaneet paljon viisaita kommenteja, kiitos niistä.

Tässä oli yksi, jonka koen kuvaavan hyvin tilannettamme.

Tunsin tosiaan puhaltavani pelin poikki, mutta suitset lähtivät sillä lailla käsistä, että olin liian kärsimätön. Olin pitkään toivonut lasta (biologinen kello tikitti), ja löysin miehen, jonka kanssa oleminen tuntui hyvältä niin henkisesti kuin fyysisestikin ja joka näytti haluavan minut ja pitävän minusta.

Joku aiemmin kritisoi siitä, että lapsi ei ollut vahinko. Mielestäni lapsi ei koskaan ole vahinko vaan ihminen, jota kuuluu rakastaa. Jos asiassa jotain vahinkoa oli, oli se liian aikainen ajoitus suhteessa ihmissuhdekuvioihin. Lapsi on haluttu, mutta tuli yllättävän aikaisin. Siinäkin mielessä, että en aiemman historiani perusteella oikeastaan edes uskonut tulevani kovin helposti raskaaksi.

Onnekasta tilanteessa on se, ettei kumpikaan mies vaikuta (ainakaan tällä hetkellä) olevan sairaalloisen mustasukkainen tai vänkäävä tai sillä tavoin luonnevikainen, että alkaisi käyttää lapsia aseena. Luulisin, että kykenemme löytämään jonkinlaisen ratkaisun, millä saadaan lapset rakkaudella ja sovulla hoidetuiksi.

t. ap

Minä sanoisin tähän näin, että tilanne oli jo mennyt liian pitkälle.

Eli molemmat ajattelivat, että on parempi jos toinen löytää uuden elämän.

Ap ei pysty viheltämään peliä poikki siihen ei pysty edes hänen miehensä.

Tai sitten ap puhalsi pelin poikki tavalla jota hän ei osaa nyt hallita.

Lapset selviävät mainiosti jos aikuiset osaavat ratkaista tilanteen rakentavasti eikä tuhoten.

Jälkiviisas on helppo olla. Helpompaa on myöskin määritellä toisten elämä ja tarpeet.