Läpsivät ja tukistavat äidit

Eli lyötkö/läpsitkö/tukistatko toista aikuista, mikäli hän ei toimi kuten sinä haluat. Vai koitatko neuvotella ja rauhoittua itse?



Itse olen huomannut, että niin metsä vastaa kuin sinee huutaa, mitä kärsivällisempi jaksan lapsen kanssa olla (koskee myös huutamista), sitä mukavammin menee.

Vierailija:

Eli lyötkö/läpsitkö/tukistatko toista aikuista, mikäli hän ei toimi kuten sinä haluat. Vai koitatko neuvotella ja rauhoittua itse?

yleensä vain itken ihan hervottomana.

Se on hirvittävän noloa menettää maltti sillä tavalla, mutta en keksi apua järjestä vaan siitä, että kaivaa menneisyydestä esille ne jutut, jotka sen paskan nostavat.

Vierailija:

Olisin äärimmäisen nöyryytetty jos joutuisin tarhassa, sosiaaliviranomaisille tms. tukitoimissa selittelemään miksi lapsi lyö tai tukistaa nukkea kotileikissä.

MUTTA: meillä ei ole koskaan lyöty, tukistettu tai muutoinkaan fyysisesti kuritettu lapsia. Ei siis kertaakaan ikinä. Silti keskimmäinen on ilmeisesti hoidossa oppinut isommalta pojalta, että lapsi voi saada piiskaa ja reippain ottein piiskaa nukkeaan kotona....Että voi se malli tulla muualtakin kuin kotona....

itselläni on erittäin lyhyt pinna ja ärähdän todella herkästi. Yksi syy on että olemme molemmat lapsen kanssa erittäin temperamenttisia ja hän välillä tahallaan koittelee hermojani hakemalla huomiota. Joka päivä päätän että tänään koitan olla huutamatta. Huutaminen on paheeni ja joskus saatan antaa perään luunapin.

itse kuulun valitettavasti juuri tuohon ap:n mainitsemaan joukoon jota on lapsena kovakouraisesti käsitelty ja hakattu. En ikinä olisi uskonut itsestäni vastaavaa, kunnes pinna katkesi ensimmäisen kerran. välillä tilanne on paha, välillä taas kaikki menee hyvin ja " sääntöjen" mukaisesti.

Suurena apuna minulla on ollut perheneuvola. Hakeuduin aikanaan masennuksen ja ahdistuksen takia sinne, ja olen sieltä saanut valtavasti apua ja neuvoja tilanteisiin joissa tekee mieli satuttaa lasta. en voi kuitenkaan vielä sanoa parantuneeni tuosta tavasta, mutta parempaan suuntaan olen menossa.



Suosittelen kaikille lähestymään perheneuvolaa, sielä saa keskustella ihan kahden, asioita ei kirjata ylös, keskysteluita ei viedä seinien ulkopuolelle, eikä perheneuvolassa olla ensimmäisenä soittamassa poliisille. He haluavat ihan oikeasti auttaa!



Sellainen äiti joka hakee apua asiaan on fiksu ja he tietävät sen, silloin on vielä mahdollisuus tehdä asialle jotain kun äiti lähestyy neuvolaa!



tsemppiä tytöt, otetaan päivä kerrallaan.

päätä: Tänään en lyö, niin se on " helpompaa"

ja iloita sitten siitä, että selvisi. Pienet tavoitteet ovat helpommin toteutettavissa kuin isot " en enää koskaan..." Ja onhan noita lyömättömiä päiviä onneksi kuitenkin suurin osa päivistä.





Mitä eroa on muuten perheneuvolalla ja neuvolapsykologilla noin käytännössä ts. kumpaan otan yhteyttä?



ap

Ei ne taida ihan verrannollisia olla, joku (kuten vaikkapa mieheni äiti) on sen aikuisen jo valmiiksi kasvattanut ettei se enää ole aivan vailla tolkkua.

Ja jos aikuinen tosiaan käyttäytyy kuten viisivuotias, vaikkapa tönii, kiroaa, uhoaa ja haastaa riitaa nakkikioskilla niin usein siitä seuraa kyllä välitön fyysinen rangaistus ;-)

Vierailija:

Eli lyötkö/läpsitkö/tukistatko toista aikuista, mikäli hän ei toimi kuten sinä haluat. Vai koitatko neuvotella ja rauhoittua itse?

Mulla on ollut niin huono mieli käytöksestäni että olen itkenyt sitä useanakin iltana, vaikka räyhäämis- ja aggressiovaiheesta on jo kuukausia. Loppu siihen tuli, kun läpsäsin nelivuotiastani poskelle. Siinä meni raja, jonka olin itselleni asettanut jo kauan sitten. Loppu vahvistui viimeistään silloin, kun nelivuotiaani kertoi äidilleni, että äiti on lyönyt häntä mutta se asia on sovittu. En varmasiti ikinä unohda äitini ilmettä. Äitini sanoi vain, että tuollaiset asiat eivät ikinä unohdu. Viisaana ihmisenä ei sanonut muuta. Tiesi varmaa, että mulla on jo tarpeeksi kamala olo. En todella halua että joudun kohtaamaan vastaavia tilanteita ikinä enää. ENkä tietenkään halua pelottaa lapsiani. Muutoksessa auttoi myös oman ajan lisääntyminen ja tietoinen vastuiden siirtäminen miehelleni, sillä olin itse ihan poikki ja lopussa. Pyysin, että hän kantasisi vastuun ristiriitatilanteissa. Enkeliksi en ole muuttunut vieläkään mutta hallitsen paremmin rajani.

Minä en ole pystynyt lopettamaan, eikä auta vaikka mitä rajoja olen itselleni asettanut. Ensimmäisen lapseni jälkeen päätin kakkosen ollessa vauva, että kakkosta en koskaan satuta, vaan häntäkin olen läpsäissyt ja tukistanut :o(.



Nyt kolmas lapseni on vauva ja häntä en haluaisi koskaan satuttaa, siksi haluankin apua tähän ongelmaani.



ap

Oli jollainlailla lohdullista lukea, etten ole ainoa laatuani. Aihe on vain niin tabu, ettei tästä oikein voi puhua missään muualla :o( Sääli sikäli, että ei tämä ongelma ainakaan vaikenemalla ratkea.



Kiitos ketjuun osallistuneille ja erityisesti kiitän siitä, ettei tähän ketjuun tullut ketään besserwisseriä neuvomaan ja juudastelemaan, vaan asian vaikeus meille läpsijöille/tukistelijoille on ymmärretty.



Joskus tällä listalla, vai oliko aiemmalla, kokoontui tiivistyjät eli laihduttajat, jotka aina illalla tiettyyn aikaan ( ja sen jälkeen) tulivat kertomaan päivän kuulumiset. Mahtaisiko meistä löytyä sitä tukea toisillemme, että voisimme yhdessä iloita päivistä, jolloin lapsia ei kuritettu ja tsempata sortuneita?

Vierailija:

sivullinenkaan ei ole niiltä tilanteilta ja uhkauksilta voinut välttyä. Jos et tee niin tai näin, otan tukkaan kiinni. Molempia lapsia yhdistää semmoinen tietty holtittomuus noissa tilanteissa. Tuntuu, ettei niitten lapsiin saa yhteyttä, esim. katsekontaktia. Äh, sitä on tosi vaikea selittää! Siis se lapsi on siellä jossain omassa maailmassaan muurin takana, saavuttamattomissa. Sellainen tunne mulle on tullut. Lapsi ei jotenkin aseta itseään enää likoon, haavoittuvana. On suojamuuri edessä.

Meillä on yksi lapsi (ADD+AS), johon ei ole ikinä uponnut mikään muu sanominen kuin pieni fyysinen teko. Katsekontaktin puute ja koko muuri oli havaittu jo paljon ennen kuin keksittiin, että pieni niskavillasta vetäminen on se signaali, joka pojan saattaa herättää siitä, että on taas kerran jotain menossa pieleen.

Menin siis juttelemaan neuvolapsykologin kanssa, joka totesi minun olevan väsynyt. Ihmetteli, millä ajalla teen kaiken sen, minkä teen. Sain neuvolan kautta perhetyöntekijän auttamaan ja palveluseteleitä kaupungilta käytettäväksi siivouspalvelujen ostoon.



Nyt ajattelen omaa jaksamistani aiempaa enemmän ja pidän huolta siitä, että saan levättyä ja kas, en enää väsyneenä läpsi lapsiani, vaan pinnaa riittää.



Tämän jälkeen elämämme mullisti vielä kotoamme löytynyt kosteusvaurio, jonka vuoksi emme nyt asu kodissamme. Voimme kaikki paremmin; itseltäni loppui jatkuvat päänsäryt, joita esikoinenkin valitti ja astmaatikkommekin on paljon paremmassa kunnossa. Syy jaksamattomuuteeni ja lasten jatkuviin sairasteluihin siis tuossa homeongelmassa.



Täysin " parantunut" tuskin olen, mutta osaan ainakin välttää paremmin niiden tilanteiden syntymistä, joissa väsyneenä läpsäisin. Nyt tiedän, että en pysty kunnolla hillitsemään tuota taipumustani yliväsyneenä.



Terv. ap

Kaikkea hyvää elämäänne!

Olen syyllistynyt hänen tukistamiseen ja läpsimiseen. Hän on kohta 12-vuotias ja viimeisestä läpsäisystä on nyt pari kolme vuotta aikaa. Voi siis ehkä jo ajatella olevansa " selvillä vesillä" tämän ongelman kanssa. Esikoiseni on ollut erittäin vaativa erityislapsi ja näin jälkikäteen olen tajunnut ettei lapsi ole itse voinut mitään sille miten on käyttäytynyt vaan suurin osa ongelmista ja ei-toivotusta käytöksestä on johtunut vaikeasta tarkkaavaisuushäiriöstä. (Lapsi on saanut diagnoosin vasta 10-vuotiaana, hän oli erityisryhmässä puheongelmien takia ja nämä tarkkaavaisuusongelmat jäivät huomiotta.) Viimeisellä kerralla kun löin esikoistani säikähdin hänen reaktiotaan. (Ilmeet yms.) Sen jälkeen päätin etten enää koskaan tätä lyö ja se päätös on pitänyt tähän päivään asti.



Olemme olleet viimeiset pari vuotta erittäin stressaavassa elämäntilanteessa muuten ja jotenkin hermoni on pidentynyt niin paljon etten enää kovin paljon pelkää satuttavani lapsia. En vain enää suutu lapsille niin kovasti, kuopus on 4,5-vuotias enkä ole hänelle edes huutanut kuin muutaman kerran. Olen alkanut tämän parin vuoden aikana jona olen ollut " selvillä vesillä" ongelmani kanssa pitämään kunnostani parempaa huolta ja olen voinut paljon paremmin kuin ennen - sekä fyysisesti että psyykkisesti. Varmasti tämä on ollut myös suuri syy siihen etten enää hermostu niin helposti.



Toivoisin vain että olisin saanut erityislapseni vasta nyt kun tiedän näin paljon lasten erityisistä tarpeista kuin nyt tiedän. Nyt minulla olisi keinot ja eväät selvitä kunnialla erityislapsen äitinä. Osaisin vaatia tutkimuksia ja tukitoimia heti ongelmien ilmetessä ja erityisesti osaisin tunnustaa että olen jossain asiassa heikoilla, että tarvitsen apua. (Esikoisen kanssa olen räpiköinyt yksin kaikki asiat kantapään kautta, miehellenikään ei ole voinut näyttää olevani heikoilla.) Nyt ymmärrän lapsen erityiset tarpeet enkä enää tuskastu niistä niin helposti.



Nyt mietin että minkälaiset jäljet esikoiseni on kokemastaan saanut. Olenko vaihingoittanut häntä peruuttamattomasti? Läpsimistä ei ollut todellakaan koko ajan vaan satunnaisesti ja saattoi olla viikkoja tai kuukausia väliä, huutanut olenkin hänelle sitten paljon useammin. Lapsi on suurimman osan ajasta saanut paljon rakkautta ja noita pimeitä hetkiä lukuunottamatta hänestä on pidetty hyvin huolta. Omasta mielestään hän on onnellinen lapsi ja vaikuttaa myös onnelliselta ja iloiselta. Ikinä ei ole koulusta tai päiväkodista tullut epäilyjä että lasta olisi kohdeltu kaltoin. Nykyinen opettajakin aina kehuu että olemme hoitaneet lapsen asioita todella hyvin ja tehneet kaikkemme että hän saa tarvitsemansa tuen. Ajattelen aina tällöin että tietäisitpä totuuden...

Olen aivan poikki. Suurin syy väsymykseen on perheemme rakennusprojekti, jossa mieheni on käytännössä aina. Vastaan yksin taloudesta kaikin osin. Tilanne on väliaikainen, mutta viime viikolla en enää jaksanut ymmärtää väliaikaisuutta ja ajatella vaan toimin vain väsyneenä ja läpsäsin koululaistamme poskelle. Pelästyin itsekin tilannetta, että mistä se läpsäsy tuli? En muista että minua olisi läpsitty koskaan. Juteltiin asiasta ja pyysin anteeksi ja kerroin miten väärin on lyödä. Nolotta ja hävettää, mutta eniten pelottaa. Eihän minun ikinä pitänyt näin alas vajota. Olen aina paheksunut niitä, jotka eivät muuta keinoa keksi kuin väkivalta. Ja itse syyllistyin siihen.



Tänään tilanne toistui, nyt leikki-ikäisen kanssa. Aammulla olin siivonnut ja mopannut ym. Se ei ollut helppoa kun lapset pyöri jaloissa koko ajan miehen ollessa taas rakentamassa. Päiväruoalla kuopus vain huusi ja huusi ja lopulta heitti lautasen ja mukin lattialla -sille aamulla pestylle... Silloin napsahti. Aloin puhumaan liian rauhallisen kylmällä äänellä, että nyt syöt kaiken tai et pääse ikinä pois siitä tuolilta ym. Nytkin itkettää kun mietin miltä se kaikki mahtoi pienestä tuntua. Ja siksi nyt valvon, kun mulla on niin huono olo. Huutamisen jälkeen nimittäin tukistin ja läpsäytin tätä pientä lastani. Miksi tein sen taas? Niinkuin se esikoisen läpsäisyn aiheuttama paha olo ei olisi opettanut minulle mitään. Olen ihan pettynyt itseeni ja pelkään ruokailutilanteita, niissä kun nykyään on eniten ongelmia kuopuksen kanssa.



Mietin jopa että olisiko lapsilleni parasta jos ne menis hetkeksi johonkin sijaiskotiin? Kun ei miehelläkään voimia nyt ole. Hän ei oikein ymmärrä tätä tilannetta. Yritin illalla puhua kuinka ja miksi pelkään huomista päivää, mutta ei siitä mitään kunnon keskustelua tullut.



Tämän ketjun viestit nyt kuitenkin auttoi. Että yritän olla huomisen ihmisiksi. En tee nyt suurempia lupauksia. Tulen illalla kertomaan miten kävi.

paitsi ettei lapseni ole erityislapsi, mitä nyt puheenkehityksessä on ollut viivettä. Itse muistan hänen varhaislapsuuden ja eskari-iän lähinnä kaoottisena ja mustana. Lapsi taas muistelee kuinka oli kivaa kun äidillä oli aikaa leikkiä. Miksi minä en muista yhtään sellaista kertaa, jolloin olisin leikkinyt hänen kanssaan?



Olen yrittänyt analysoida tuota aikaa ja muistan kuinka nuorena 20-v äitinä sain paljon pilkkaa ja p* niskaan. Olin onneton olio, josta ei ole mihinkään, vaan miehen siemenpelloksi, kuten äitini asian ilmaisi. Mieskin oli kaikkien mukaan huono renttu, josta olisi ollut parempi päästä eroon pikimmiten...



Ajankuluessa syntyi lisää lapsia ja kokemusta lastenhoidosta karttui, sain käsiini tekstejä, joissa kehoitettiin huomaamaan lapsessa hyvät asiat ja kehumaan ja kiittämään onnistumisista. Epäonnistumisista sättiminen piti jättää vähemmälle. Maitolasin kaatuminen on tavallinen vahinko, joka voi sattua myös aikuiselle. Eihän meistä kukaan halua, että joku tulee viereen huutamaan, sättimään ja nippaamaan niin pienestä vahingosta, vaikka joskus se ottaakin niin kamalasti päähän.



Itse sain tuta miltä tuntuu elää pelossa, kun miehelläni oli huonompi kausi ja oikeasti sain pelätä hakatuksi tulemista. Kerran jopa pakenin peloissani vessaan, :' ( vaikkei mies mitenkään ollut aikeissa lyödä minua. Olin kuitenkin aistinut vihan ja ärtymyksen hänen olemuksestaan ja se sai pelkäämään. Se oli käännekohta myös räyhäämisen suhteen. Tajusin mitä lapsista mahtaa tuntua, kun joutuvat kuuntelemaan ja katselemaan malttinsa menettänyttä aikuista, jonka pitäisi olla tuki ja turva aina ja jokaisessa tilanteessa.

joka ei ymmärrä tuontaivaallista siitä, millaista onnea myös äitiys tuo tullessaan.

Tämä ketju ei ollut niille, jotka eivät tukistele tai läpsi lapsiaan, mutta pakko on vastata. Jos väsymys on se suurin mörkö, niin laittakaa vaikka isompi sisarus päivähoitoon, niin jaksatte paremmin. Minun mielestäni läpsiminen on pahempi paha kuin päivähoito lapselle.



Toinen vaihtoehto on mielialalääkkeet. Kannattaa kokeilla pahimman vaiheen ja väsymyksen aikana. Niiden vaikutus on voimakkaan negatiivisen reagoimisen vähentyminen.



Hyvää jatkoa äideille ja lapsille!

Minäkin olen tukistanut ja raahannut raivoisasti huoneeseen niin että varmasti on sattunut. Maltti menee väsyneenä liian helposti ja olen raivoa täynnä ja sen hillitseminen on to-del-la vaikeaa.



En hyväksy tätä, tietenkään. Mutta yksi huomio: me 60-70 -luvuilla syntyneet olemme monet eläneet kodissa, jossa nipsiminen ja läpsiminen, tukistaminen ja selkäsaunakin on ollut täysin normaalia, eikä yleinen mielipidekään sitä tuominnut (melkeinpä päinvastoin, lapsilla piti olla kuria - tai ainakin osassa perheistä ajateltiin näin, niissä joissa ei ollut sitä " vapaata kasvatusta" ).



Nyt yhtäkkiä kun me itse olemme kasvattajia, kaikki se mitä itse olemme kokeneet, on jyrkästi kiellettyä, rikos, pahinta mitä voit tehdä.

Emme ole vielä alkaneet ajatella, että " pakko on kun ei muu auta, ja kun se on niin hirvee ja ei se sitä vahingoita ja läpsittiin minuakin eikä mitään traumoja jäänyt ja pitäähän kuri olla."



Yritämme muuttaa käytöstämme ja hillitä itsemme, vaikka se onkin vaikeaa. Virheitä tekee jokainen, mutta mielestäni tosi tärkeää on, ettei luovuta ja ala pitää käytöstään normaalina ja oikeutettuna. Mitä enemmän läpsii, sitä enemmän näkee syytä läpsiä ja kynnys läpsimiseen alenee koko ajan, ja lapsi oppii ettei tarvitse totella ennenkuin läpsäistään.



Taistellaan siis edelleen, kohti nollalinjaa!