Lue keskustelun säännöt.
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Noinko ap tosiaan on tilanteen kuvannut?
Niinhän se kuvasi, jos lukee ne rivien välitkin.
Mikä VAIMO? Voiko aloituksen kirjoittaja olla vaimo?
Voiko puoliso olla MIES?
Aloituksen voi lukea uudestaan, pohtien voiko sen kirjoittaja olla nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Kyllä. Olen terapiassa ja samaistun. Mutta antennini ovat myös trauman vuoksi niin herkät, että oli selvää avausviestistä asti, että kirjoittaja on mies, joka kertoo naisestaan.
Ei tossa mitään trauman herkistämiä antenneja tarvita ymmärtääkseen, että kiltiksi ja konflikteja vältteleväksi kasvatettu on kulttuurissamme tyypillisesti nainen.
Minä tiesin alusta, että ap on mies ja kilahtanut ihminen nainen. Jos olisi ollut toisin päin, oltaisiin ilmaistu huolta fyysisestä terveydestä kotiin ilmestyneen arvaamattomasti suuttuilevan tyypin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Koska olemme lukeneet ketjusta muutakin kuin aloitusviestin. Tämä on ihan oikeasti tärkeä ketju monelle, voisitko kunnioittaa aloittajaa ja meitä muita lukemalla ketjun ensin ja kommentoimalla vasta sitten. Jos ei aihe kiinnosta lukemisen vertaa, miksi kommentoit?
Missä kommentissa on mainittu sukupuoli?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Kyllä. Olen terapiassa ja samaistun. Mutta antennini ovat myös trauman vuoksi niin herkät, että oli selvää avausviestistä asti, että kirjoittaja on mies, joka kertoo naisestaan.
Ei tossa mitään trauman herkistämiä antenneja tarvita ymmärtääkseen, että kiltiksi ja konflikteja vältteleväksi kasvatettu on kulttuurissamme tyypillisesti nainen.
Yleensä. Tunnen kyllä miehiäkin. Ne tosin harvemmin ovat perheenisiä vaan valittavat täällä, miksi kaikki naiset ovat epävakaan persoonallisuuden omaavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata kaivella.
Parempi on kärsiä ja jonain synkkänä yönä vetää ittensä kiikkuun, niinhän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Koska olemme lukeneet ketjusta muutakin kuin aloitusviestin. Tämä on ihan oikeasti tärkeä ketju monelle, voisitko kunnioittaa aloittajaa ja meitä muita lukemalla ketjun ensin ja kommentoimalla vasta sitten. Jos ei aihe kiinnosta lukemisen vertaa, miksi kommentoit?
Missä kommentissa on mainittu sukupuoli?
Sivu tai pari sitten ap kirjoitti jälleen kerran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan?
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Ei sitä tarvitse lähteä terapiassa muuttamaan, jos ihminen on yhteiskuntakepoinen, pärjää työssä ja perhe-elämässä yms.
Minä olin yhteiskuntakeloinen, pärjäsin työssä ja sellaisessa perhe-elämässä mitä oli. Olin iloinen veronmaksaja ja pidetty ihminen. Mutta noista mikään ei suuntaudu sisäänpäin. Olin unohtanut itseni kokonaan, koska ei siihen oltu koskaan huomiota kiinnitettykään. Enää en suostu olemaan vain yhteiskuntakelpoinen ja muillle hyvä ja heidän hyväksymä.
Jos ääripäästä mennään toiseen, ja itse aletaan kohdella läheisiä jatkuvasti huonosti, niin ei sekään ole ok. Eiköhän traumoja pitäisi ammattilaisen avulla voida käsitellä paremmallakin tavalla. Ei mielestäni voi hyväksyä, että tuollainen ap:nkin kuvaama käytös "kuuluu prosessiin".
Ymmärän, että lyhytaikaisesti tai silloin tällöin, uusia rajoja ja toimintatapoja hakiessa tulisi jotain ylilyöntejä tms, mutta ei tuollainen itsekeskeinen holtiton turbulenssi voi olla mikään vallitseva tila varsinkaan pidempiaikaisesti kotona, oli terapiassa tai ei. Kyllä terapia pitää sovittaa muuhun elämään ja muihin ihmisiin, ei niin, että se terapia on kaiken keskiössä ja kaikki pyörii sen ympärillä, kun muutakin elämää on. Sinkulla on toki eri tilanne, ja voi olla itsekeskeisempi.
Tätä en ymmärrä. Ei ihmisen pääasiallinen elämän sisältö voi olla terapiassa käyminen ja siitä sitten toipuminen, ja taas seuraavaan kertaan meneminen. Eikö tuo ole väärin ja elämän tuhlaamista. Vakavia traumoja on, ja niistä on vaikeata selvitä. Jos puhutaan lapsuuden traumoista, niin menneisyyttä ei voi muuttaa ,ei mitenkään, vaikka sitä kuinka terapioitaisiin. Tästä seuraa, on hyväksyttävä tapahtunut tosiasiana,vaikka se on väärin ja epäoikeudenmukainen. Tämän jälkeen on tehtävä rauha menneisyyden kanssa, se rauha tehdään itse asiaa pohtimalla ja terapeutin pitää antaa siihen keinot ja ohjeet. Tämä on oma kokemukseni, mutta toinen saattaa tarvita jotain muuta keinoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhtaudu tähän ja muihinkin asioihin kuten antiikin Rooman filosofi Seneca. Elämä on kuin noppapeli ja harvoin voit vaikuttaa minkä tuloksen saat. Mutta siihen voit vaikuttaa miten elät sen kanssa. Eli otat vastaan elämän ilot, mutta myöskin kivut ja kärsimykset stoalaisella tyyneydellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan?
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Ei sitä tarvitse lähteä terapiassa muuttamaan, jos ihminen on yhteiskuntakepoinen, pärjää työssä ja perhe-elämässä yms.
Minä olin yhteiskuntakeloinen, pärjäsin työssä ja sellaisessa perhe-elämässä mitä oli. Olin iloinen veronmaksaja ja
Jos ääripäästä mennään toiseen, ja itse aletaan kohdella läheisiä jatkuvasti huonosti, niin ei sekään ole ok. Eiköhän traumoja pitäisi ammattilaisen avulla voida käsitellä paremmallakin tavalla. Ei mielestäni voi hyväksyä, että tuollainen ap:nkin kuvaama käytös "kuuluu prosessiin".
Ymmärän, että lyhytaikaisesti tai silloin tällöin, uusia rajoja ja toimintatapoja hakiessa tulisi jotain ylilyöntejä tms, mutta ei tuollainen itsekeskeinen holtiton turbulenssi voi olla mikään vallitseva tila varsinkaan pidempiaikaisesti kotona, oli terapiassa tai ei. Kyllä terapia pitää sovittaa muuhun elämään ja muihin ihmisiin, ei niin, että se terapia on kaiken keskiössä ja kaikki pyörii sen ympärillä, kun muutakin elämää on. Sinkulla on toki eri tilanne, ja voi olla itsekeskeisempi.
Niinpä. Itselleni kyllä toisi turvaa, jos saisi hetken olla juuri sitä mitä tarvitsee sillä hetkellä olla. Kun ei ole koskaan saanut. Mutta joo, ei ole perheenjäseniä, joten he eivät triggeröi traumojani eivätkä kärsi niistä.
Olen vähän aspergerinen ja siksikin ylikiltti ja tunnollinen ja tämä on päässyt etenemään tähän pisteeseen. Autisteilla se kuormitus on vähän erilaista kuin normaaliaivoisilla. Se hermostokuormitus on todella hankala tilanne. Ja kun hermosto menee tilttiin, se menee. Pitää opetella purkukeinot. Muiden osalta sitten hyvä, ettei toimissani ole mitään ulkopuolelle suuntautuvaa aggressioa. Jos ap:n vaimo on samanlainen, siinä on päällä molemmat ongelmat yhtäkertaa/ limittäin/ vuoroillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Koska olemme lukeneet ketjusta muutakin kuin aloitusviestin. Tämä on ihan oikeasti tärkeä ketju monelle, voisitko kunnioittaa aloittajaa ja meitä muita lukemalla ketjun ensin ja kommentoimalla vasta sitten. Jos ei aihe kiinnosta lukemisen vertaa, miksi kommentoit?
Missä kommentissa on mainittu sukupuoli?
Sivu tai pari sitten ap kirjoitti jälleen kerran.
No onko tässä tapahtunut muita muutoksia sitten aloituksen? Muuttiko puoliso (vaimo) kodista jo omilleen?
Liian pitkä ketju luettavaksi, olen pahoillani.
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudu tähän ja muihinkin asioihin kuten antiikin Rooman filosofi Seneca. Elämä on kuin noppapeli ja harvoin voit vaikuttaa minkä tuloksen saat. Mutta siihen voit vaikuttaa miten elät sen kanssa. Eli otat vastaan elämän ilot, mutta myöskin kivut ja kärsimykset stoalaisella tyyneydellä.
Kukaan ei voi valita sairastuuko. Psykiatriltani meni puoli vuotta saada minut vakuuttuneeksi siitä, että olen sairastunut enkä epäonnistunut stoalainen, jonka nyt vaan pitäisi skarpata. Olin kuunnellut liikaa tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tätä en ymmärrä. Ei ihmisen pääasiallinen elämän sisältö voi olla terapiassa käyminen ja siitä sitten toipuminen, ja taas seuraavaan kertaan meneminen. Eikö tuo ole väärin ja elämän tuhlaamista. Vakavia traumoja on, ja niistä on vaikeata selvitä. Jos puhutaan lapsuuden traumoista, niin menneisyyttä ei voi muuttaa ,ei mitenkään, vaikka sitä kuinka terapioitaisiin. Tästä seuraa, on hyväksyttävä tapahtunut tosiasiana,vaikka se on väärin ja epäoikeudenmukainen. Tämän jälkeen on tehtävä rauha menneisyyden kanssa, se rauha tehdään itse asiaa pohtimalla ja terapeutin pitää antaa siihen keinot ja ohjeet. Tämä on oma kokemukseni, mutta toinen saattaa tarvita jotain muuta keinoa.
Minulla se on, koska en ole keksinyt muutakaan. Ideat otetaan vastaan. Olisin mielelläni työkykyinen ja töissä, kuten koko elämäni olen tehnyt. Tämä sairastaminen ei ole mitenkään mukavaa ja elämä valuu hukkaan. Yritän tehdä siitä mahdollisimman mielekästä niillä eväillä, mitä pystyy.
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Tästä syystä en lähde traumaterapiaan. 50 vuotta olen kestänyt traumojeni kanssa omilla selviytymiskeinoillani. Positiivisuudella ja rakkaudella perhettä ja läheisiä kohtaan. Uskon pärjääväni samalla loppuun asti. En halua repiä kaikkea tuskaa esiin ja aiheuttaa sillä vielä harmia läheisille.
Vierailija kirjoitti:
Tätä en ymmärrä. Ei ihmisen pääasiallinen elämän sisältö voi olla terapiassa käyminen ja siitä sitten toipuminen, ja taas seuraavaan kertaan meneminen. Eikö tuo ole väärin ja elämän tuhlaamista. Vakavia traumoja on, ja niistä on vaikeata selvitä. Jos puhutaan lapsuuden traumoista, niin menneisyyttä ei voi muuttaa ,ei mitenkään, vaikka sitä kuinka terapioitaisiin. Tästä seuraa, on hyväksyttävä tapahtunut tosiasiana,vaikka se on väärin ja epäoikeudenmukainen. Tämän jälkeen on tehtävä rauha menneisyyden kanssa, se rauha tehdään itse asiaa pohtimalla ja terapeutin pitää antaa siihen keinot ja ohjeet. Tämä on oma kokemukseni, mutta toinen saattaa tarvita jotain muuta keinoa.
Miten sen menneisyyden voi kohdata, kun se on täysi mysteeri? Miten voi hyväksyä sen vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden ennen kuin on kertaakaan tuntenut tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti?
Minä olen hyväksynyt traumani niin, että voin puhua niistä kuin kauppalistasta. Mutta ei ole ihan kauhean terveellinen olotila ihmiselle, että järki ja tunteet ovat hajonneet omiksi puoliskoikseen eikä yhteyttä saa, vaikka haluaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Koska olemme lukeneet ketjusta muutakin kuin aloitusviestin. Tämä on ihan oikeasti tärkeä ketju monelle, voisitko kunnioittaa aloittajaa ja meitä muita lukemalla ketjun ensin ja kommentoimalla vasta sitten. Jos ei aihe kiinnosta lukemisen vertaa, miksi kommentoit?
Missä kommentissa on mainittu sukupuoli?
Sivu tai pari sitten ap kirjoitti jälleen kerran.
No onko tässä tapahtunut muita muutoksia sitten aloituksen? Muuttiko puoliso (vaimo) kodista
Ei muuttanut, eikä ap ole toistaiseksi heittämässä vaimoaan ulos. Pohtii tilannetta, miten siihen saisi tolkkua (omat rajat, vaimon kanssa keskusteleminen aiheesta tms.).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudu tähän ja muihinkin asioihin kuten antiikin Rooman filosofi Seneca. Elämä on kuin noppapeli ja harvoin voit vaikuttaa minkä tuloksen saat. Mutta siihen voit vaikuttaa miten elät sen kanssa. Eli otat vastaan elämän ilot, mutta myöskin kivut ja kärsimykset stoalaisella tyyneydellä.
Kukaan ei voi valita sairastuuko. Psykiatriltani meni puoli vuotta saada minut vakuuttuneeksi siitä, että olen sairastunut enkä epäonnistunut stoalainen, jonka nyt vaan pitäisi skarpata. Olin kuunnellut liikaa tuollaista.
Stoalaisen ajattelun mukaan sairaus ei ole paha tai terveys hyvä vaan ne vaan ovat ja tilanteen mukaan toimitaan. Pahinta mitä voi tapahtua on että henki lähtee, mutta sen kanssa aina pärjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Tästä syystä en lähde traumaterapiaan. 50 vuotta olen kestänyt traumojeni kanssa omilla selviytymiskeinoillani. Positiivisuudella ja rakkaudella perhettä ja läheisiä kohtaan. Uskon pärjääväni samalla loppuun asti. En halua repiä kaikkea tuskaa esiin ja aiheuttaa sillä vielä harmia läheisille.
Minulla se nousi pinnalle, kun jouduin aikuisena väkivallan kohteeksi. Lisäksi tärkein ihminen kuoli. Positiivinen olen edelleen ja välitän läheisistäni.
Koska olemme lukeneet ketjusta muutakin kuin aloitusviestin. Tämä on ihan oikeasti tärkeä ketju monelle, voisitko kunnioittaa aloittajaa ja meitä muita lukemalla ketjun ensin ja kommentoimalla vasta sitten. Jos ei aihe kiinnosta lukemisen vertaa, miksi kommentoit?