Lue keskustelun säännöt.
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuollaiset raivokohtaukset voi johtua jopa lähes kokonaan pahoista vaihdevuosioireista? Siihen päälle sietokyvyn rajan totaalinen ylittyminen ja raskas terapia, en itse asiassa juurikaan edes ihmettele että nainen on sekaisin ja sijoiltaan.
Mitä olen ystävääni sivusta seurannut, niin aika rajua on ollut hänellä oireilu nimenomaan vaihdevuosien alkaessa. Oli aivan hätää kärsimässä kun ei osannut itsekään ennustaa missä ja miksi pimahteli. Liitto oli kovilla.
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Noinko ap tosiaan on tilanteen kuvannut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Noinko ap tosiaan on tilanteen kuvannut?
Niinhän se kuvasi, jos lukee ne rivien välitkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuollaiset raivokohtaukset voi johtua jopa lähes kokonaan pahoista vaihdevuosioireista? Siihen päälle sietokyvyn rajan totaalinen ylittyminen ja raskas terapia, en itse asiassa juurikaan edes ihmettele että nainen on sekaisin ja sijoiltaan.
Mitä olen ystävääni sivusta seurannut, niin aika rajua on ollut hänellä oireilu nimenomaan vaihdevuosien alkaessa. Oli aivan hätää kärsimässä kun ei osannut itsekään ennustaa missä ja miksi pimahteli. Liitto oli kovilla.
No, ap:n vaimo ei tätä varmaankaan lue, mutta jos on estrogeenipuutokseen viittaavia oireita, on helppo testata korvaushoitoa apteekin reseptittömällä lääkkeellä. Sinällään matala estrogeeni voi johtaa myös matalaan dopamiiniin.
Ap, kuvailet, että vaimosi on kiltti ja pohtiva, voisiko hänessä olla (lievää?) aspergeria? Autistilla ja traumatisoituneella ne meltdownit ovat aika nopeita, rajuja ja hävettää itseäkin. Sen sijaan tantrum-tyyppinen raivo pyrkii suuntautumaan kohteeseen kun taas meltdown ihan vaan ihmisen oman olon saamiseen paremmaksi. Autistisissa aivoissa myös vaihdevuosioireet voivat tuntua enemmän, koska on luonnostaan ongelmia dopamiinin ja oksitosiinin kanssa, mitä vaihdevuodet vain syventävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Noinko ap tosiaan on tilanteen kuvannut?
Niinhän se kuvasi, jos lukee ne rivien välitkin.
No joo, jokainen tehköön omat tulkintansa. Mutta riveillä ei lukenut noin.
Vierailija kirjoitti:
Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?
Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.
Monihan menee terapiaan siinä vaiheessa, kun normaalista elämästä ei tule oikein mitään ja on jo luhistunut ja sekaisin, ja sattaa olla lähtökohtaisesti sillä veresihalla koko ajan. Kyllähän siihen apua tarvii.
On vähän eri asia mennä terapiaan silloin kun elämä sujuu hyvin pääsiassa. En jaksa uskoa, että silloin hyvän terapautin mielestä olisi ok hajottaa tuo kaikki. Vaan annos kerrallaan käsittelyyn tms. ja antaa keinoja kohdata ja käsitellä niitä vaikeita asioita.
Terapiatapoja ja suuntauksia ja terapeutteja on monenlaisia.
Miltä ap vaimosta itsestään tuntuu terapiassa käynti, onko hänenkin mielestään tämä nykytilanne liikaa ja liian vaikea?
Kannattaisikohan kysyä nyt toisen terapautin tai psykiatrin mielipide tilanteeseen. Ja rehellisesti kertoa hänelle vaikutukset arkeen ja ihmissuhteisiin. Mielestäni tilanne pitäisi jollain tavalla saada kyllä vakautettua.
Munankuorilla kävely ei mielestäni voi myökään jatkua, vaan reilut rajat asioilla silti on edelleen oltava. Onhan sekin turvallisuutta. Normaalia reilua elämää, vaikka vaikeitakin hetkiä olisi ja vaimo tarvisi välillä tavallista enemmän tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valtavasti lämpöä ja tsemppiä aloittajalle, hänen vaimolleen ja koko perheelle.
Tilanne ei ole mielestäni nyt hyvä, terapia etenee kenties liian nopeasti. Olen sitä mieltä, että toimintakyky voi alentua ja jopa romahtaa traumaterapian myötä, mutta noin pahoja tilanteita ei saisi tulla. Vaimosi hätä on sulle AP ihan liikaa, ei voi olettaa että sinä toimisit arjessanne terapeutin tavoin, olet puoliso. Jos vaimosi kokee, että sinäkin hylkäät hänet raivarin ja syyllisyyskohtauksen aikana/jälkeen, siitä seuraava häpeä traumatisoi häntä vain lisää. On liikaa vaadittu, että sinä voisit olla tilanteessa se turvallinen aikuinen. On kyllä sydäntäsärkevän koskettavaa, miten hienosti olet ollut tukena. Nyt sun täytyy asettaa omat rajat - ei vaimosi, vaan itsesi vuoksi.
Nyt olisi tosi tärkeä kertoa terapeutille miten teillä arki sujuu. Hänen on syytä ottaa tilanne vakavasti ja hänellä on vastuu siitä, mitä aletaan nyt tekemään toisin terapiassa. Jos terapeutti ei tunnu ottavan tilannetta riittävän vakavasti, on ehkä syytä alkaa miettiä terapeutin ja/tai terapiasuunnan vaihtoa.
Kiitos kaikille, jotka olette kirjoittanut tähän ketjuun omista kokemuksistanne. Mulle tämä ketju on ollut mittaamattoman tärkeää vertaistukea. On saanut myös funtsimaan paljon just tota toimintakyvyn alenemista terapian aikana, että missä se raja menee. Itse olen menettänyt työkykyni kokonaan. Mutta yhden ihan turhan, pintapuolisen terapian läpikäyneenä uskon, että kun haavat ovat elämänmittaisia, ei psyykeä pysty terapiassakaan korjaamaan ilman, että terapiaan ja parantumiseen menee kaikki mahdollinen jaksaminen. Mutta läheiset eivät saa joutua kärsimään kohtuuttomasti.
Minusta jokaisen (aikuisen) tulee voida olla jokaiselle aikuiselle turvallinen aikuinen. Sen sijaan vanhempi ei tarvitse olla.
Jos terapiaan menee silloin, kun toimintakyky on hyvä eikä trauma oireile mitenkään, ei ole ehkä mahdollista edes käsitellä terapiassa muuta kuin käytännön toimintaa eli ihmissuhteet, rajat, tarpeiden tunnistaminen jne. Sitä toki tarvitaan myös, mutta silloin on vielä se trauma hoitamatta. On vaan saanut pyörätuolin kyynärsauvan sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Noinko ap tosiaan on tilanteen kuvannut?
Niinhän se kuvasi, jos lukee ne rivien välitkin.
Mikä VAIMO? Voiko aloituksen kirjoittaja olla vaimo?
Voiko puoliso olla MIES?
https://www.healthline.com/health/mental-health/adult-tantrums#causes
Hearing the word tantrum might inspire visions of a small child flailing on the floor, red-faced, screaming, I want it, I want it!
Young children often throw temper tantrums because they havent yet learned to control their emotions or vocalize their needs.
But what about this kind of behavior in an adult friend, partner, or co-worker? It might actually be something a little different.
Adult meltdowns and rage attacks can resemble tantrums, but they tend to happen when someone can no longer cope with tension or painful emotions (not because they want or need something).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?
Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.
Monihan menee terapiaan siinä vaiheessa, kun normaalista elämästä ei tule oikein mitään ja on jo luhistunut ja sekaisin, ja sattaa olla lähtökohtaisesti sillä veresihalla koko ajan. Kyllähän siihen apua tarvii.
On vähän eri asia mennä terapiaan silloin kun elämä
Entä ne lapset? Miten he tuosta selviävät?
Minulla on ollut aivan hirvittävä väkivaltainen lapsuus, mutta en minä siitä millekään vereslihalle ole jäänyt. Pyrkinyt tekemään paremmin, välillä onnistunut ja välillä en. Varmaan toisenlaisessa ympäristössä kasvaneena olisin erilainen, mutta niinhän kaikki olisivat. Eli mitään "todellista", kuvitteellista minää ei ole! On vain minä, joka on kaiken kokemani ja elämäni lopputulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valtavasti lämpöä ja tsemppiä aloittajalle, hänen vaimolleen ja koko perheelle.
Tilanne ei ole mielestäni nyt hyvä, terapia etenee kenties liian nopeasti. Olen sitä mieltä, että toimintakyky voi alentua ja jopa romahtaa traumaterapian myötä, mutta noin pahoja tilanteita ei saisi tulla. Vaimosi hätä on sulle AP ihan liikaa, ei voi olettaa että sinä toimisit arjessanne terapeutin tavoin, olet puoliso. Jos vaimosi kokee, että sinäkin hylkäät hänet raivarin ja syyllisyyskohtauksen aikana/jälkeen, siitä seuraava häpeä traumatisoi häntä vain lisää. On liikaa vaadittu, että sinä voisit olla tilanteessa se turvallinen aikuinen. On kyllä sydäntäsärkevän koskettavaa, miten hienosti olet ollut tukena. Nyt sun täytyy asettaa omat rajat - ei vaimosi, vaan itsesi vuoksi.Nyt olisi tosi tärkeä kertoa terapeutille miten teillä arki sujuu. Hänen on syytä ottaa tilanne vakavasti ja hänellä on vastuu siitä, mitä aletaan nyt tekemään
Kiitos kaikille, jotka olette kirjoittanut tähän ketjuun omista kokemuksistanne. Mulle tämä ketju on ollut mittaamattoman tärkeää vertaistukea. On saanut myös funtsimaan paljon just tota toimintakyvyn alenemista terapian aikana, että missä se raja menee. Itse olen menettänyt työkykyni kokonaan. Mutta yhden ihan turhan, pintapuolisen terapian läpikäyneenä uskon, että kun haavat ovat elämänmittaisia, ei psyykeä pysty terapiassakaan korjaamaan ilman, että terapiaan ja parantumiseen menee kaikki mahdollinen jaksaminen. Mutta läheiset eivät saa joutua kärsimään kohtuuttomasti.
Itse olen ajatellut, että nämä vuodet terapia on päätyöni ja prioriteettini. Työkyky meni, tämä on nyt ainutkertainen ponnistus yrittää saada se takaisin. Olen valmis menemään niin syvälle kuin tarvitsee ja avun kanssa pystyn pääsemään. Terapiapäivinä ei muuta oikein jaksakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Noinko ap tosiaan on tilanteen kuvannut?
Niinhän se kuvasi, jos lukee ne rivien välitkin.
Mikä VAIMO? Voiko aloituksen kirjoittaja olla vaimo?
Voiko puoliso olla MIES?
Juuri tässä tapauksessa ei, ellei ap valehtele.
Vierailija kirjoitti:
MIKSI NIIN MONET PUHUVAT VAIMOSTA? Ovatko nämä vastaajat itse naisia, jotka ovat terapiassa, ja siksi samaistuvat ap:n puolisoon siinä määrin että kuvittelevat puolison naiseksi?
Kyllä. Olen terapiassa ja samaistun. Mutta antennini ovat myös trauman vuoksi niin herkät, että oli selvää avausviestistä asti, että kirjoittaja on mies, joka kertoo naisestaan.
No johan on dramaattista ulinaa. Eläimellistä pakokauhua ja triggereiden räjäyttämiä miinoja.
Koeta nyt vaan olla ja älä reagoi joka ripsaukseen.
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on siis traumaterapiassa löytänyt todellisen itsensä, joka on syyttömille (omat lapset, puoliso) arvaamattomasti raivoava pikku narsisti. Arvaan että ns. anteeksipyyntöönkin on vastattava "ei se mitään", tai tulee uusi raivari.
Lastesi ja itsesi vuoksi kerro sille, että joko hänen käytöksensä paranee, tai tulee ero. Jos tuo jatkuu, lapsistanne ette tule kuulemaan mitään sen jälkeen kun voivat muuttaa pois kotoa.
Niinpä ja sitten etsi uusi pillu mitä panna ja kenen kanssa tehdä pesue.
T suomalaiset ateistimiehet
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?
Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.
Monihan menee terapiaan siinä vaiheessa, kun normaalista elämästä ei tule oikein mitään ja on jo luhistunut ja sekaisin, ja sattaa olla lähtökohtaisesti sillä veresihalla koko ajan. Kyllähän siihen apua tarvii.
On v
Entä ne lapset? Miten he tuosta selviävät?
Minulla on ollut aivan hirvittävä väkivaltainen lapsuus, mutta en minä siitä millekään vereslihalle ole jäänyt. Pyrkinyt tekemään paremmin, välillä onnistunut ja välillä en. Varmaan toisenlaisessa ympäristössä kasvaneena olisin erilainen, mutta niinhän kaikki olisivat. Eli mitään "todellista", kuvitteellista minää ei ole! On vain minä, joka on kaiken kokemani ja elämäni lopputulos.
Ihan vaan tiedoksesi, että tuon tien me traumaterapiassa olevat olemme kulkeneet. Et ole vielä kuolinvuoteellasi, joten et voi tietää.
Menee ohi, mutta sinunkin hyvinvointisi on tärkeää. Voisitko mennä terapiaan mukaan ja jutella siellä siitä, miten otetaan huomioon sinun ja lasten jaksaminen? Minä en osaa auttaa tämän enempää, kun en ole ammattilainen