Lue keskustelun säännöt.
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Menetettyä lapsuutta ei voi elää uudelleen. Puoliso ei voi olla se vanhempi, jota ei joskus ollut. Aikuisen psyykeä ei voi rakentaan uudelleen. Menneitä ei voi poistaa. Traumoja ei voi poistaa, mutta niiden kanssa voi ja pitää opetella elämään.
Kenenkään ei pidä mitään. Narsisti ja alkoholisti ovat esimerkkejä ihmisestä, joka vain elää traumansa kanssa.
Henk koht en ole menossa lapsuuteen "korjaamaan" sitä tai kuvittelemaan, että siihen voi jotenkin vaikuttaa. Osa minusta jäi sinne, koska en voinut käyttäytyä "lajityypilliseen tapaan"'. En minä palaa lapsuuteen pohtimaan vanhempiani vaan suremaan suremattonat surut, että vapaudun niistä ja saan sen jäätyneen osan mukaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Siellä terapiassa käydään pikakelauksella kasvu henkisestä nelivuotiaasta henkisesti omanikäiseksi."
Tämä on niin utopiaa. Ei ole mitään pikakelaus-kasvua, ei lapsena, ei nuorena, ei aikuisena, ei vanhuksena. Kasvu ei tapahdu terapiassa. Kasvu tapahtuu hitaasti arjessa. Terapiassa voidaan opetella keinoja arkeen.
Kaikki kehitys on hidasta. Ihan sama opiskeletko soittamaan uutta instrumenttia, uutta kieltä, kasvatko pituutta, kasvatko ihmissuhdetaidoissa, treenaatko juoksemista jne.
Terapia on luonnoton ihmissuhde. Terapia voi toimia mentorina, kouluttajana, valmentajana, mutta varsinainen harjoitus tapahtuu tavallisessa arjessa, tavallisten ihmisten kanssa, päivittäisissä rutiineissa, normaaleissa ihmissuhteissa.
Taantuminen ei ole koskaan hyväksi. Ei koskaan. Aina aikuisten kohdalla vahvistetaan aikuisuutta. Myös silloin kuin ihminen on ihan hajalla esim. dementoitunut tai psykoottinen. Se, että sallitaan taantua käytöksel
Olet kyllä erikoinen ajattelija. Tuo kirjoittamasi ei pohjaudu mihinkään muuhun kuin mutuiluusi.
Ja jos jollain on jäänyt pottaharjoittelusta päälle kykenemättömyys mennä vessaan kodin ulkopuolella niin kyllähän sitä sitten palataan tarkastelemaan sitä asiaa.
Terapian tarkoituksena on opettaa uusia toimintamalleja hallitusti. Esim. jos ihminen on traumansa vuokri ylikiltti miellyttäjä, hän harjoittelee hallitusti puolustamaan omaa mielipidettään. Yhdessä terapeutin kanssa mietitään jokin konkreetinen harjoitus esim.
aikaisemmin puoliso päätti aina minne mennään syömään. Terapiassa päätetään, että ensi kerralla sanoo puolisolleen, että haluaisi välillä syömään valitsemaansa ruokapaikkaan. Näin harjoitellaan oman tahdon ilmaisua.
Oman tahdon ilmaisua ei harjoitella kontrolloimattomalla käytöksellä, raivoamisella tai toisten haukkumisella. Nämä eivät ole oman tahdon ilmaisua, itsensä puolustamista tai muutakaan tavoitteellista käyttäytymistä.
Vierailija kirjoitti:
Omakokemukseni on, että asiat pitää käydä läpi omassa päässä. Jos sieltä terapiasta saisi jotain ohjeita tai neuvoja miten asia käsitellään se olisi ok. Itse en saanut ohjeita, vaan asiaa vellottiin ja vatkattiin uudestaan ja uudestaan, ei mitään hyötyä. Aluksi tietysti pitää tapaus selventää terapeutille,mutta sitten pitäisi päästä eteenpäin. Minä ainakin halusin jatkaa elämääni enkä velloa menneessä. Halusin ohjeita. Päädyin antamaan anteeksi sisäisesti.
Ei niille omille vanhemmille mitään voinut puhua ja nyt ovat kuolleetkin. Alkoholisti ja lapsen hakkaaja kyseessä. Halveksin ja olen surullinen, että he olivat vanhempani. Terapeuteille pitäisi olla oma kokemus traumasta pumpulissa kasvanut ei voi ymmärtää.
Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en suuttumaan enkä missään tapauksessa halveksimaan. Ap:n vaimo samanlaisena ylikilttinä sopeuttajana kuulostaa samanlaiselta.
Ihmeellistä, että kehotetaan eroamaan, kun toinen voi huonosti. Eihän sitä syöpäsairaankaan puolisosta kehoteta eroamaan siksi, että lapset traumatisoituu, jos äiti vaikka kuolee. (Tai no varmasti jotkut neuvoo niin.
Kun lapsille selitetään (niin kuin on tehty) miksi äiti käyttäytyy, kuin käyttäytyy, ehkäistään parhaiten traumojen syntyä. Luuletteko, että ero tuollaisessa tilanteessa ei aiheuttaisi traumoja koko perheelle?
Se, että ennen terapiaa on mennyt hyvin, ei tarkoita, etteikö menneet traumat olisi nousseet pintaan jossain vaiheessa elämää rajulla ja tuhoavalla tavalla.
Hienoa, että puolisosi haki apua. Tehtävänäsi on tukea häntä ja perhettä. Jos itse sairastuisit, toivoisitko, että sinut hylätään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en suuttumaan enkä missään tapauksessa halveksimaan. Ap:n vaimo samanlaisena ylikilttinä sopeuttajana kuulostaa samanlaiselta."
Miksi sinun pitäisi kehittää kyky kiukutella menneestä? Eikö marttyyripisteet ole tarpeeksi korkealla?
"Se, että ennen terapiaa on mennyt hyvin, ei tarkoita, etteikö menneet traumat olisi nousseet pintaan jossain vaiheessa elämää rajulla ja tuhoavalla tavalla"
Tai sitten puoliso olisi elänyt lopun elämänsä onnellisena, ilman tuota terapointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapian tarkoituksena on opettaa uusia toimintamalleja hallitusti. Esim. jos ihminen on traumansa vuokri ylikiltti miellyttäjä, hän harjoittelee hallitusti puolustamaan omaa mielipidettään. Yhdessä terapeutin kanssa mietitään jokin konkreetinen harjoitus esim.
aikaisemmin puoliso päätti aina minne mennään syömään. Terapiassa päätetään, että ensi kerralla sanoo puolisolleen, että haluaisi välillä syömään valitsemaansa ruokapaikkaan. Näin harjoitellaan oman tahdon ilmaisua.
Oman tahdon ilmaisua ei harjoitella kontrolloimattomalla käytöksellä, raivoamisella tai toisten haukkumisella. Nämä eivät ole oman tahdon ilmaisua, itsensä puolustamista tai muutakaan tavoitteellista käyttäytymistä.
Olen 50 v. Tuollaista opetusta olen saanut ja oppinut, mutta se ei tee terveeksi. Se opettaa toimimaan. Se ei korjaa mitään. Se suojaa tulevaa.
Olen sanonut psykiatrilleni ja terapeutilleni, etten suostu enää tuohon. Jätän koko terapian käymättä, jos sillä ei ole enempiä tavoitteita. Noita olen oppinut lyhytterapiassa, self helpistä jne. Olen sanonut, etten menee enää terapiaan oppimaan yhtään uutta temppua. Ne on opittu -> kuten näkee, osaan nähdä rajani ja tarpeeni ja puolustaa niitä. En maksa kymppitonnia tuollaisesta vaan siitä, että minulle annetaan mahdollisuus ja toivoon parantua henkilönä, persoonana. Ei vakautumista, ei käyttäytymisen viilausta vaan ihan oikeasti kipeiden asioiden nostamista ja käsittelyä. Minun itseni hoitamista.
"Olet kyllä erikoinen ajattelija. Tuo kirjoittamasi ei pohjaudu mihinkään muuhun kuin mutuiluusi."
Selvitäpä, miten psykoottisia kohdataan, miten dementikkoja kohdataan, miten aikuisia kehitysvammaisia kohdataan, miten persoonallisuushäiriöisiä kohdataan, miten traumatisoituneita kohdataan. Kaikilta vaaditaan ja tulee vaatia aikuisuutta, koska se vahvistaa heidän oman arvon tuntoaan, elämänhallinnan tunnetta jne.
Se, että aikuiselle annetaan lupa raivota, käyttäytyä loukkaavasti muita kohtaan, käyttää henkistä väkivaltaa läheisiinsä jne., ja tätä tehdään parantumisen ja terapian nimessä, tämä on erikoista ajattelua ja täyttä utopiaa.
Henkisen väkivallan käyttö ei ole koskaan perusteltua. Traumat ei oikeuta siihen. Terapiassa käyminen ei oikeuta siihen. Henkinen väkivalta satuttaa aina uhria, sivullisia ja myös tekijää. Henkisen väkivallan käyttäminen johtaa taantumiseen, ei parantumiseen. Ei ole mitään näyttöä siitä, että henkisen väkivallan käytön salliminen johtaisi traumoista parantumiseen, päinvastoin, se johtaa traumatisoitumiseen.
Tällainen "terapia" tuhoaa ihmisen, hänen ihmissuhteensa ja läheisensä, jos sen annetaan jatkua. Tämä on niin järjetöntä ja käsittämätöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en suuttumaan enkä missään tapauksessa halveksimaan. Ap:n vaimo samanlaisena ylikilttinä sopeuttajana kuulostaa samanlaiselta."
Miksi sinun pitäisi kehittää kyky kiukutella menneestä? Eikö marttyyripisteet ole tarpeeksi korkealla?
Käyttämästäsi ilmaisusta käy ilmi oma käsittelemätön traumasi.
Ihmisellä kaventuu tunnepaletti ja se johtaa sisäisiin ja ulkoisiin ongelmiin. Sinun empatiakykysi ja kärsivällisyytesi on kaventunut. Olet niitä ihmisiä, joiden mielestä muiden ei kuulu saada, kun et sinäkään saanut ja tulee kestää, kun sinäkin kestit (tosin epäterveesti, mutta sinähän et sitä ainakaan vielä tiedä).
Ihmiselle on annettu kipu ja tunteet ohjaamaan. Niiden avulla pidetään itsensä turvassa ja edetään elämässä. Jos ne eivät ole käytössä, tapahtuu kaikenlaisia haitallisia asioita.
Vierailija kirjoitti:
"Se, että ennen terapiaa on mennyt hyvin, ei tarkoita, etteikö menneet traumat olisi nousseet pintaan jossain vaiheessa elämää rajulla ja tuhoavalla tavalla"
Tai sitten puoliso olisi elänyt lopun elämänsä onnellisena, ilman tuota terapointia.
Häntähän ei kaapattu keskeltä onnea terapiaan. Kannattaa pitää olennaiset palikat kuviosta mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en suuttumaan enkä missään tapauksessa halveksimaan. Ap:n vaimo samanlaisena ylikilttinä sopeuttajana kuulostaa samanlaiselta."
Miksi sinun pitäisi kehittää kyky kiukutella menneestä? Eikö marttyyripisteet ole tarpeeksi korkealla?
Suru siitä, ettei saanut sitä vanhemmiltaan, mitä olisi tarvinnut, vie vapautumiseen menneisyydestä. Halveksunta voi olla ok ohimenevästi, ei pysyvästi, mutta varmaan etäisyyden ottamisessa ilmenee. Kaikkea hyvää sinulle ja traumaterapiaasi!
Tämä ketju on ollut hyvää vertaistukea. Kiitos kirjoittajille <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kaikille. En oikein meinaa käsittää miten paljon te olette jaksaneet tänne kirjoitella, huh. Kiitos todella paljon jokaiselle ja jokaisesta näkökulmasta, on herättänyt paljon ajatuksia.
Todella hyvä pointti se, että minun varmasti pitäisi olla se seinä ja raja ja turva sille pienelle tuskassaan raivoavalle lapselle. Tämä munankuorilla kävely on jotenkin sellainen omakin helmasyntini, tavallaan olen vaimon kanssa samanlainen siinä että en haluaisi tuottaa toiselle pahaa mieltä ja sitten se menee överiksi. Jos nyt koittaisi elää elämää normaalisti, ja niin kauan kuin niitä triggeröitymisiä tulee niin niitä on vaan käsiteltävä. Ne paljastavat ne kohdat joissa on vielä käsiteltävää.
Olen tosiaan laittanut itseni ja omat tarpeeni aika lailla kokonaan syrjään. Olen ajatellut, että tämä on nyt tärkeintä, tukea vaimoa tällä hetkellä. Ja kyllä mä ajattelen edelleen niin, että se on mun tehtäväni. Nyt pitää vaan löytää joku balanssi, että minulla säilyy edellytykset olla tukena. Pyydän päästä mukaan terapeutin luo heti kun mahdollista. En tosiaan tiedä miten avoimesti vaimo on tilanteesta hänelle kertonut. Jotain yhteisiä keinoja käyttöön nyt.
Jos vaimo on saanut terapiasta keinoja noiden tilanteiden vakauttamiseksi, niin eivät ne ainakaan missään näy. Tuo esimerkki naisesta joka ei kykene sanomaan että seksi tuntuu pahalta, aivan loistava. Juuri tuollaisia ne purkaukset ovat. Aivan silmänräpäyksessä räjähdys, jossa hän on jossain ihan muualla kuin minun kanssani.
Jotenkin ymmärrän nyt vielä syvemmin sen, miten hän on joutunut elämänsä pinnistelemään. Täällä monessa viestissä mainittu tunteiden tukahduttaminen ja näennäisesti pärjääminen on juuri sitä mikä on hänenkin tarinansa. Siksi ymmärrettävää sekin pointti, että jos se kaikki nyt sitten alkuun purkautuu aivan hirveällä voimalla.
Hän on kyennyt tuntemaan omasta mielestään aitoja onnen ja ilon ja rakkauden tunteita, ja arki on pääsääntöisesti sujunut ihan hyvin. Mutta käsittelemättömät haavat ovat aiheuttaneet monenlaista oireilua. Arvottomuuden tunne ja itsensä syyllistäminen ja selittämätön häpeä, eivät ole miellyttäviä seuralaisia elämässä, vaan niitä vastaan taisteleminen vie valtavasti energiaa. Triggeröitymistä on tapahtunut, mutta ne ovat aiheuttaneet sellaisen jäätymisen ja sulkeutumisen.
Näistä on puhuttu paljon aina, koska ne ovat aiheuttaneet monenlaisia vaikeita tilanteita ja syvän ahdistuksen ja masennuksen jaksoja. Lopulta selittämättömiä fyysisiä oireita ja työkyvyn heikentymistä. Tämä ajoittui siihen, kun lapset alkoivat olla itsenäisiä. Hän ei ole katkeroitunut tai uhriutunut, vaan lopen kyllästynyt taistelemaan tarpeettomasti elämässä niiden traumojen takia, ja halusi niistä eroon. Sen ymmärrän täysin. Hän jäi tekemään lyhempää työviikkoa ja hiljalleen voimat palautuivat, ja silloin hän sanoi että nyt on aika.
Olemme kantaneet vastuun perheestä ja kodista yhdessä, ja monenlaisia perheitä ja tilanteita nähneenä kumpikin on ollut sitä mieltä että meillä on ollut parisuhteessa asiat oikeasti hyvin kaikesta huolimatta. Molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus ja rakkaus. Kun näkee rakkaansa kärsivän, haluaa tehdä kaikkensa että se kärsimys loppuu.
Huh, poukkoileva vuodatus, ei oikein ajatus pysy kasassa. En ottanut hormoniasiaa vielä puheeksi, oli sen verran huono ilta eilen hänellä. Lueskelin asiasta itse, ja tuli sellainen olo että tuo pitää kyllä ehdottomasti tutkia.
Kiitos vielä kerran kaikille.
Ap
Mietin tästä aloituksesta sitä että aika taitavasti on käytetty ja sanoitettu asioita ja ilmiöitä jotka eivät ole läheskään kaikille tuttuja. En halua loukata mutta tulee mieleen että kaverin puolesta kyselen? Ymmärrän myös sen että lapsille ja nuorille ei kerrota kaikkia yksityiskohtia vanhemman elämästä mutta aika monta asiaa voi sanoittaa ikätasoisesti jopa pienelle lapselle. Ainakin sen että olet rakas ja tämä ei ole sinun syysi ja äiti on iso, äiti selviää kyllä.
Teksti oli silmiä avaava siinäkin mielessä että pistää miettimään kannattaako terapiaan mennä? Koko prosessi ainakin julkisella puolella ja Kelan tukemana on melkoinen sillisalaatti jopa terveelle ihmiselle, sairaasta puhumattakaan. Lisäksi vakavasti traumatisoituneen kohdalla vakauttaminen voi olla ainoa järkevä hoitopolku jotta elämässä selviää edes jollain tasolla. Aika paljon ainakin Suomessa on vallalla se käsitys että vanhempia vastaan ei saa kääntyä oli heidän käytöksensä miten hirveää tahansa.
Ei ole helppoa hyväksyä sitä että huolettomat lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat menneet vanhempien pihdeissä, haukuttuna, pakotettuna ja nöyryytettynä. Sairauksia joihin olisi pitänyt saada apua ei ole myönnetty vaan kaikki on laitettu lapsen pahuuden ja luonnevian piikkiin, väärältä suvulta perittyihin geeneihin ulkonäköä myöten. Mietin itse vanhempana miten sen voi perustella, miten voi nukkua yönsä kun kohdistaa omaan lapseen henkistä ja toisinaan fyysistä väkivaltaa?
Ap, en viitsi kopioida viestiäsi, on niin pitkä.
Olet todella hyvä puoliso, kaikki edellytykset on onnistua molemmilla ja molemmilla yhdessä. Tulee mieleen, että sinäkin saatat tarvita ammattilaisen tukea. Tällä hetkellä et itse ole "terapian tarpeessa" (sekin hetki voi tulla??), mutta joku 4-10 kerran juttu, missä saat tukea ja näkemystä tilanteeseen ja opettelemaan omia "heikkouksia" (myötäily, te molemmat olette olleet rajattomia, mutta kohteliaita sellaisia, ettekä ole siksi astuneet toistenne puuttuvien rajojen yli, se kuitenkin luo irrallisuutta ja omillaan pärjäämistä).
Samaistun vaimoosi todella paljon. Olen ollut aidosti iloinen, ystävällinen, rakastava, onnellinen jne., koska siinä osassa itseä ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa. Olen luonnostani positiivinen ja olen aina saanut olla vapaasti sellainen. Eli ei se ole ollut esittämstä, kuten joku täällä epäili. Se on vaan niin, että nopasta on näkynyt vain osa numeroista ja osa ei ikinä.
Toivon sydämestäni, että onnistutte tässä yhdessä ja teillä on tervehenkisemmin tasapainoinen tulevaisuus edessä <3
Vierailija kirjoitti:
Ei ole helppoa hyväksyä sitä että huolettomat lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat menneet vanhempien pihdeissä, haukuttuna, pakotettuna ja nöyryytettynä. Sairauksia joihin olisi pitänyt saada apua ei ole myönnetty vaan kaikki on laitettu lapsen pahuuden ja luonnevian piikkiin, väärältä suvulta perittyihin geeneihin ulkonäköä myöten. Mietin itse vanhempana miten sen voi perustella, miten voi nukkua yönsä kun kohdistaa omaan lapseen henkistä ja toisinaan fyysistä väkivaltaa?
Luonnollisestikaan sellaiset vanhemmat, jotka eivät halua kohdistaa lapseensa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja vastaavat näiden emotionaalisiin tarpeisiin, eivät traumatisoi lapsiaan.
Psykopaattia ei kiinnosta perustella kenellekään mitään. Muut ovat hyönteisiä. Narsisti taas pystyy aina kääntämään asiat niin, että hän on itse uhri. Alkoholistia kiinnostaa vain pullonsa jne. jne.
"Kaikilta vaaditaan ja tulee vaatia aikuisuutta, koska se vahvistaa heidän oman arvon tuntoaan, elämänhallinnan tunnetta jne."
Käsi sydämelle, kuka on aina käyttäytynyt aikuisesti aikuisena? Jos on, valehtelee itselleen tai kieltää jotain itseltään.
Traumaterapia (lapsuudesta johtuva) on kyllä juuri se hetki elämässä, kun pitää päästää irti siitä toksisesta aikuisuudesta, mihin on parentifikaation myötä kasvanut. Jos henkilö on koko terapian tunteeton ja hillitty ja keskustelee aikuisesti asioistaan, mitään kehitystä ei ole aidosti tapahtunut.
Eikö tuollaiset raivokohtaukset voi johtua jopa lähes kokonaan pahoista vaihdevuosioireista? Siihen päälle sietokyvyn rajan totaalinen ylittyminen ja raskas terapia, en itse asiassa juurikaan edes ihmettele että nainen on sekaisin ja sijoiltaan.
"Siellä terapiassa käydään pikakelauksella kasvu henkisestä nelivuotiaasta henkisesti omanikäiseksi."
Tämä on niin utopiaa. Ei ole mitään pikakelaus-kasvua, ei lapsena, ei nuorena, ei aikuisena, ei vanhuksena. Kasvu ei tapahdu terapiassa. Kasvu tapahtuu hitaasti arjessa. Terapiassa voidaan opetella keinoja arkeen.
Kaikki kehitys on hidasta. Ihan sama opiskeletko soittamaan uutta instrumenttia, uutta kieltä, kasvatko pituutta, kasvatko ihmissuhdetaidoissa, treenaatko juoksemista jne.
Terapia on luonnoton ihmissuhde. Terapia voi toimia mentorina, kouluttajana, valmentajana, mutta varsinainen harjoitus tapahtuu tavallisessa arjessa, tavallisten ihmisten kanssa, päivittäisissä rutiineissa, normaaleissa ihmissuhteissa.
Taantuminen ei ole koskaan hyväksi. Ei koskaan. Aina aikuisten kohdalla vahvistetaan aikuisuutta. Myös silloin kuin ihminen on ihan hajalla esim. dementoitunut tai psykoottinen. Se, että sallitaan taantua käytökseltään lapsen tasolle, traumatisoi aikuista, ja myös muita ihmisiä ympärillä.
Puheet lapsuuden elämisestä uudelleen on typeriä, koska tässä lapsuudesta otetaan vain yksi osuus, kiukuttelu ja hallitsemattomat tunteet. Pitäisi ottaa pottaharjoittelu, vaipat, aikuisen täysi auktoriteetti, leluilla leikkiminen, vertaissuhteet toisiin lapsiin jne, jotta lapsuus voitaisiin elää uudelleen. Lapsuus on paljon muutakin kuin tunteiden hallinnan harjoittelua. Ei näitä osa-alueita voi erottaa toisistaan, sillä kehitys tapahtuu niin monien osa-alueiden kautta. Lapsuuden kehityksessä korostuu esim. leikki ja oppiminen ikätovereiden parissa.