Anssi sitten jätti Laura Arffmanin 10 vuoden suhteen päätteeksi - häipyi yhteisestä kodista. Sinne jäivät Laura ja pienet lapset

Alfauros kulkee omia polkujaan.

Lähtöjäänkin miehiä on enemmän kuin naisia ja paskinta näissä on se, että yksi mies ottaa useamman naisen pois markkinoilta pilaamalla yhden naisen lapsillaan ja siirtymällä seuraavaan.

Huvittava olento tuo tässä ketjussa riehuva mies, joka on selvästi rakastunut Anssiin ja Anssin "jumalaiseen" ulkonäköön. Ja tietysti vihaa naisia samaan syssyyn. Melkoinen oman elämänsä Klonkku, mutta antaa kaikkien rikkaruohojenkin kukkia.

Täällä toitotetaan kuinka "naiset tekee aloitteen 70% eroissa" on väsynyt läppä. Tilastoharha on tunnetusti sen vuoksi kun naiset joutuu vaikka sitten hakattuna, petettynä, jätettynä, ryöstettynä hoitamaan ne eropaperitkin kun mies ei ota vastuuta mistään asioista, sen kun vain liihottaa eteenpäin.  

Mieheni lähti täysin yllättäen kuten tuo Antti. Ei ollut mitään isoa vaikeutta edes meillä, mutta nuori kollega sekoitti mieheni pään. Jäin täysin yksin hoitamaan kaikki asiat, lapset, remppaamaan kodin yksin asumiskuntoon ja järjestämään elämän. 

Eroja on eri tyyppejä. Yllätysero on traumaattinen niin monella tavalla, se on erittäin väkivaltainen kokemus, en ymmärrä miten se ei ole laitoin. Mieluummin olisi ottanut hakkaamisen kuin sen. Järkytys oli kuin aivovamma, josta kesti toipua vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

 

Tiedoksesi, yli 70 % eroista on naisen aloitteesta

Tiedoksesi, 70% eroista eron hakijana on nainen, koska mies ei saa/osaa/uskalla sitä tehdä, kun on kiire uuden naisen kanssa. 

Joskus vaan saattaa käydä näin. Se on elämää.

Pitäisikö parin jäädä yhteen vain koska moraalinen enemmistö niin syvästi tuntee?

Vierailija kirjoitti:

Joskus vaan saattaa käydä näin. Se on elämää.

Pitäisikö parin jäädä yhteen vain koska moraalinen enemmistö niin syvästi tuntee?

Trollilla aikainen aamu. No mut kivaa palstailupäivää sulle. Meillä muilla on ihania, sosiaalisia juttuja tiedossa tällekin päivää!

Hyvä ku on selkärankaa lähteä ku ei ole onnellinen. Hyvä Anssi!

Yllättävän paljon kommentoitte pelkkää parisuhdetta. Mutta yrittäkää ymmärtää, että kyseessä on perhe, jossa on pienet lapset. Ja noin raukkamaisesti häipyessä ja lapset traumatisoituu myös. Ja se on se lasten kanssa jäävä vanhempi, kun joutuu koko sen tunne kuorman handlaamaan samalla, kun toinen juoksee ties minkä genitaalin perässä jahdaten omaa onnellisuuttaan. Sukupuolesta viis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuo nainen mikään kaunotar ole. Aika yllättävää että noin tavallisen näköinen työskentelee telkkarissa.

Ei sen kummallisempaa kuin että tavallisen näköisiä miehiä on töissä telkkarissa. Ammattitaito on toimittajan työssä tuhat kertaa tärkeämpää, kuin ulkonäkö. Laura on erittäin ammattitaitoinen työssään, eikä hänen ulkonäössäänkään kyllä vikaa ole.

Laura Arffman on todella ammattitaitoinen toimittaja. Hän pystyy haastattelemaan urheilijoita usealla eri kielellä jne. Ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä siinä, että hoitaa työt ammattitaidolla.

Vierailija kirjoitti:

Neljänkympin kriisi ja toinen nainen.

Ihan klassinen ihmisen kehityskaari, johon niin moni mies haksahtaa. Eli nää perheenjättäjämiehet, ja heitähän on.

Sitten itketään 10 vuoden päästä, että mitä tulikaan tehtyä.

Kaverille kävi samoin. Yksi aamu mies vaan ilmoitti häipyvänsä. Uusi nainen oli katsottuna ja ukko tais muuttaa suoraan sen nurkkiin. Ei mitään ennakkovaroitusta, eikä keskusteluja.

Nyt lapset ei haluaisi nähdä isäänsä, koska teki noin törkeän tempun ja se on ihan oikein. Susille tuollaiset kusipäät pitäisi syöttää.

Ihmisillä ei ole nykyään itsekuria. Avioliiton pitäisi olla asia, johon sitoudutaan. Houkutuksia voi tulla, niistä voi kieltäytyä. Taitaa olla taas kerran yksi mieslapsi tämä aviomies.

Jos onkin bi-curious ja muuttunut mies nyt. Niin innoissaan. Lapsetkin unohtuu kun ryskää.

Vierailija kirjoitti:

Erota voi, mutta se pitää tehdä koko perhettä kunnioittaen ja kaikkien perheen hajoamisprosesseja myötäeläen. 

Ei 10 vuoden avioliitosta ja pienten lasten kodista lähdetä kuin kiimainen ajokoira jäniksen perään kuola valuen ja taakseen katsomatta. Välittämättä tippaakaan siitä, että vetää täysin maton alta koko perheeltä. 

Kuvottavaa itsekkyyttä mieheltä. Lapset käsittelee tätä vuosikymmeniä, aina uudelleen eri ikävaiheissaan. Lauraan tämä vaikuttaa pysyvästi monin tavoin.

Täysin porvoilematta kysyn, että miten tämä eroaminen koko perhettä kunnioittaen tehdään.

Pitääkö puolisoa esim. kirjallisesti varoittaa, että minä lähden tästä parisuhteesta, mikäli tietyt asiat eivät muutu, kuten ennen työsuhteen päättämistä täytyy tehdä? Täytyykö mennä puolison kanssa yhdessä pariterapiaan suhdetta työstämään, ennen kuin toiselle voi sanoa, että minä haluan erota? Täytyykö esim. pienten lasten takia kärvistellä huonossa suhteessa vaikka 2-5 vuotta, ennen kuin suhteesta saa lähteä. Jos huomaa, ettei enää rakasta omaa puolisoa, niin täytyykö tästä kertoa hänelle vai saako sen pitää omana tietona?

Sellaista se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erota voi, mutta se pitää tehdä koko perhettä kunnioittaen ja kaikkien perheen hajoamisprosesseja myötäeläen. 

Ei 10 vuoden avioliitosta ja pienten lasten kodista lähdetä kuin kiimainen ajokoira jäniksen perään kuola valuen ja taakseen katsomatta. Välittämättä tippaakaan siitä, että vetää täysin maton alta koko perheeltä. 

Kuvottavaa itsekkyyttä mieheltä. Lapset käsittelee tätä vuosikymmeniä, aina uudelleen eri ikävaiheissaan. Lauraan tämä vaikuttaa pysyvästi monin tavoin.

Täysin porvoilematta kysyn, että miten tämä eroaminen koko perhettä kunnioittaen tehdään.

Pitääkö puolisoa esim. kirjallisesti varoittaa, että minä lähden tästä parisuhteesta, mikäli tietyt asiat eivät muutu, kuten ennen työsuhteen päättämistä täytyy tehdä? Täytyykö mennä puolison kanssa yhdessä pariterapiaan suhdetta työstämään, ennen

Mielestäni nuo kaikki ovat ihan hyviä ideoita, paitsi ehkä tuo kirjallinen varoitus. Jos on sitoutunut avioliitolla ja perheessä on lapsia, olisi syytä yrittää pitää lupaus jollain tasolla. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä ei ole nykyään itsekuria. Avioliiton pitäisi olla asia, johon sitoudutaan. Houkutuksia voi tulla, niistä voi kieltäytyä. Taitaa olla taas kerran yksi mieslapsi tämä aviomies.

 

Ihmisillä ei tosiaan ole itsekuria. Avioliitto on sellainen asia, jossa molemmat sitoutuu ja samalla hyväksyy sen, että houkutuksista kieltäydytään, toista tuetaan, mahdolliset lapset hoidetaan ja kasvatetaan hyvin, yhteinen talous yritetään saada hyvälle tolalle. Jne. 

Ehkä tämä on monelle naiivia romantisointia, mutta kyllä se meillä on toiminut 22 vuotta. Ja uskoisin että toimii edelleen. Kannattaa muistaa, että jos puolet eroaa, niin on se toinen puoli joka ei eroa vaan pysyy yhdessä. Se on mahdollista. 

Se on tietysti eri asia jos ihminen on vaikka väkivaltainen tai asiat menee muuten pieleen. Mutta mielestäni on epämiehen merkki että jättää vaimonsa ja lapsensa yllättäen ja menee jonkun uuden naisen perään. Se kertoo, että hän on a) pettänyt, b) ei omaa minkäänlaista vastuuntuntoa eikä kunnioita vaimoaan ja lapsiaan ja c) on täysi lapanen ihmisenä.

Nämä on omia mielipiteitäni. Tunnen näitä aikuislapsia omasta sählyporukasta enkä voi sietää heitä. Muna vie eikä aivoja ole. En lähtenyt sen sikaporukan kanssa Leville kun kuuntelin juttuja. Ei kiinnosta, olen mieluummin kotona vaimon ja lasten kanssa. En ole enää mikään parikymppinen poika, vaan 5-kymppinen mies.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän paljon kommentoitte pelkkää parisuhdetta. Mutta yrittäkää ymmärtää, että kyseessä on perhe, jossa on pienet lapset. Ja noin raukkamaisesti häipyessä ja lapset traumatisoituu myös. Ja se on se lasten kanssa jäävä vanhempi, kun joutuu koko sen tunne kuorman handlaamaan samalla, kun toinen juoksee ties minkä genitaalin perässä jahdaten omaa onnellisuuttaan. Sukupuolesta viis.

Juuri näin. Itse jätettynä ja petettynä olin pitkään eron jälkeen vain haamu siitä äidistä, joka ennen eroa olin lapsilleni. Meni monta vuotta nousta siitä hylkäämisen ja yksin jäämisen järkytyksestä ja traumasta, väsymyksestä ja surusta, tukahdutetuista tunteista ja katkeruudestakin. Kyllä lapset näkee ja tajuaa, eivät lapset ole mitään irrallisia olentoja perheestä. Perheen jokaisen osapuolen hyvinvointi vaikuttaa muihin. Jos äiti on surullinen, niin sen surun kantaa myös lapset. Niinhän sitä sanotaan, että jos halutaan hyvinvoivia lapsia, niin pitäisi ensin huolehtia äidin hyvinvoinnista. Äidin jättäminen yllättäen ei ole sitä.

Eniten suren erossani nimenomaan sen vaikutusta äitiyteeni. Se muuttui, ihan jo senkin takia, että ero pakottaa luopumaan lasten kanssa vietetystä ajasta. Kun itse ei saanut osallistua eropäätökseen, eli prosessoida asiaa rauhassa etukäteen, niin eihän siinä ollut mitenkään valmis sellaiseen.

Siinä ei lapsiakaan paljon muuten lohduta se, että toinen vanhemmista on onnensa kukkuloilla toisen ollessa sokissa. Olen tämän kokenut lapsenakin, ja siinä oli järjetön lojaliteettiristiriita tarjoiltu lapsille heti alkuun. 

Oma eroni oli niin raskas, että en koskaan toipunut täysin ennalleni siitä. Eka vuosi oli ihan karmea, olin todella väsynyt ja surusta sekaisin. En muista siitä juuri mitään. Töissä kävin, mutta kaikki värit elämästä oli hävinneet. Jossakin vaiheessa tilanne tasoittui, mutta huomasin että en ollut ihan täysin ennallani. Jonkinlainen masentunut mieliala, jota ei aikaisemmin ollut ollut, jäi pysyväksi. Ei siis sellaiseksi että se olisi toimintakyvyn vienyt, mutta en saanut mielihyvää oikein mistään ja kaikki oli pelkkää suorittamista. Nukkuminen oli se mikä tuntui hyvälle ja odotin iltaa että saan alkaa nukkumaan.

Nyt on menty jo 12 vuotta ja edelleen on sama asia. Kyllä se elämä meni uusiksi kokonaan. Oli kuin olisin ollut rajussa onnettomuudessa, josta en koskaan ihan täysin palautunut. Ulkoiset tekijät voi masentaa ihmisen, tai ainakin muuttaa pysyvästi. En tietysti koe että elämäni olisi täysin kurjaa, mutta ei se enää ole sellaista iloista kuin se joskus oli. Uudet suhteetkin oli laimeita, en vaan saanut enää niistä mitään sen kummempaa tunnetta irti. Olenkin päättänyt jatkaa sinkkuna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erota voi, mutta se pitää tehdä koko perhettä kunnioittaen ja kaikkien perheen hajoamisprosesseja myötäeläen. 

Ei 10 vuoden avioliitosta ja pienten lasten kodista lähdetä kuin kiimainen ajokoira jäniksen perään kuola valuen ja taakseen katsomatta. Välittämättä tippaakaan siitä, että vetää täysin maton alta koko perheeltä. 

Kuvottavaa itsekkyyttä mieheltä. Lapset käsittelee tätä vuosikymmeniä, aina uudelleen eri ikävaiheissaan. Lauraan tämä vaikuttaa pysyvästi monin tavoin.

Täysin porvoilematta kysyn, että miten tämä eroaminen koko perhettä kunnioittaen tehdään.

Pitääkö puolisoa esim. kirjallisesti varoittaa, että minä lähden tästä parisuhteesta, mikäli tietyt asiat eivät muutu, kuten ennen työsuhteen päättämistä täytyy tehdä? Täytyykö mennä puolison kanssa yhdessä pariterapiaan suhdetta työstämään, ennen

No otapa vaikka terapeuttien yhteyttä ja kysy, jos et todella tiedä. Asiat selvitetään aikuismaisesti, ei yhtäkkiä vain häippäsemällä perheestä kuin jotkut teinit ghoustaten:

"Yhyy just eilen Maisan kanssa pantuani ymmärsin yhtäkkiä kuinka kärsinkin tässä vaimon täyshoidossa kun se ei käytä edes pinkkejä stringejä ja mussutti kun olin krapulassa ristiäisissä, yhyy! Minä väärinymmärretty miesparka, olenpa oikeutettu oikein kunnon irtiottoon, enkä taakse katso! Nytpä olen villi ja vapaa! Minä upea mies!".

Tästä on myös internetissä pilvin pimein ohjeita kuinka ero hoidetaan asianmukaisesti, vaikka se tekisi kipeääkin.

Aivan uskomatonta, että vaikka tunnepuhetta ym tasa-arvokeskustelua on palstat täynnä, niin parisuhde-erojen kohdalla ollaan kuin alkukantaisia paviaaneja ympäri juoksemassa.