Miksi niin moni nykyisin epäonnistuu aikuisuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei omaisuutta kaikilla vanhemmillakaan ihmisillä.

Ihmetyttää myös tämä omistamisen normalisointi. Ennenkin osa väestöstä asui vuokralla, ja se on ihan okei. Hyvää, ehkä parempaakin, elämää voi elää niinkin. Nollakorkojen aikaa ei enää hetkeen tulla näkemään. Monelle vuokra-asuminen voi olla stressittömämpää, ja elämän merkitys löytyy ihan muualta. 

Jos vuokra on pienempi ku korko ja vastike. Joissaki kaupungeissa on 300e/kk vuokrayksiöitä niin siinä ei oikeestaan häviä yhtään rahaa

Ei saada? 

Noita tavoittelee kaikki aikuiset, mutta ei noita ole riittävästi kaikille. Ihan yhtä hyvin voi kysyä, että miksi muut aikuiset ahnehtii osalta pois mahdollisuuden onneen. Ettekö osaa jakaa häh?

Vaatimukset sekä koulutuksen, työelämän, vanhemmuuden, monikanavaisuuden, kulutuksen, ajankäytön, suorittamisen - ihan kaiken - suhteen ovat muuttuneet. Kaikki muuttuu niin nopeasti, ettei kukaan ole oikein perillä mistään. Eivät edes he, jotka neuvovat työkseen, muutosta jatkuvaan heilläkin. Yhteiskunnan rakenteet ja palvelut muuttuvat, eikä tähän ole ennalta varauduttu. Yhä vähemmän on selkeitä, varmoja reittejä heille, jotka eivät ole oman elämänsä moniosaaja-innovaattoreita. Perehdytystä, mahdollisuutta opetella ja erehtyä ei ole. Uupumus tulee siitä, kun vaatimukset ja taidot ei kohtaa ja epäonnistumiset kuvataan someen. Aiemmat polvet eivät osaa oikein neuvoa missään, kun ovat eläneet niin erilaisessa maailmassa. Jossa kärjistäen veroilmoituksen täyttö oli tyyliin vaikein homma kouluttautunaillakin ja verotoimistossakin vielä virkailijoita töissä, joku neuvoi. Kaiken sääntely ja valvonta tiukentuu, mikä lisää sekä stressiä että hyötyjen lisäksi tehotonta resurssien tuhlausta. Pitkäjänteisyys on kadonnut, aina uusia kokeiluja toteutetaan ennenkuin tulokset ovat nähtävissä. Syitä on monia ja ilmiön yleistyminen näyttää myös yksilökeskeisenä aikana erottamattoman siteemme aina vallitsevaan ympäristöön.

Monella voi myös olla näitä kaikkia. Sitten tulee ero, työpaikat muuttuu, ammatti muuttuu, uusi koti, uusi puoliso ja yms. Jatkuvaa muutosta. Mutta älä lannistu "ETEENPÄIN SANOI MUMMO LUMESSA!", ja kohti uusia pettymyksiä. Se on elämää elät rikasta sellaista kun saat kokemuksia. Älä luovuta et ole vielä kuollut vain taivas on rajana. Älä luovuta ja pelkää epäonnistumisia mestarit ei luovuta. Voit silti vielä onnistua jos teet asioille jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei omaisuutta kaikilla vanhemmillakaan ihmisillä.

Ihmetyttää myös tämä omistamisen normalisointi. Ennenkin osa väestöstä asui vuokralla, ja se on ihan okei. Hyvää, ehkä parempaakin, elämää voi elää niinkin. Nollakorkojen aikaa ei enää hetkeen tulla näkemään. Monelle vuokra-asuminen voi olla stressittömämpää, ja elämän merkitys löytyy ihan muualta. 

 

Useimmat kuitenkin ajattelevat niin, että eivät elä missään kuplassa, vaan sukupolvien ketjussa ja jokainen sukupolvi on velvollinen rakentamaan seuraavalla mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Omistaminen on siinä oleellinen osa. Omaisuutta peritään, sitä kasvatetaan ja se jälleen jää seuraavalle perinnöksi. 

 

Just oli juttua, että yhä useampi jättää perintömörskät valtiolle ongelmaksi. Ei se omistaminen ennenkään mitään omaisuuden maksimointia ollut, haluttiin elää väljästi ja halvalla tai perittynä pääsi kiinni asuntoon jota ei sitten hirveästi huollettu, eli arvo oli lähinnä asumismukavuuden osuus. Monet omistivat/omistavat peruskerrostalokämpän (nämäkin ihan tilavia ennen kylläkin), mutta nyt niiden arvo sulaa remonttivelkaan kun pitkään asuttu edukkaasti jne.

Aikuisuuden merkki on muista välittäminen sen verran että annetaan kaikille tarpeeksi asioita. Ei vain itselle. Ei se että joku itsekkäästi vetää uran, lapset, kirkon ja kumppanit ole joku aikuisuuden merkki. Aina on yksin eläviä ja ilman olevia, jopa sairastuneita. Ei kaikissa paikoissa ole jatkuvaa uraa (tai loputon jaksaminen) tai työtä, ei eläkettä sairaille. Se on harhaa. Oikeasti aikuinen pystyy ajattelemaan muidenkin kannalta kaiken toimivuutta ja jopa kaupunkisuunnittelu, miten se meni pieleen ja mikä alue on viihtyisä. Ei kaikilla ole autoakaan tai koskaan tule olemaan.

Jokainen on oman onnensa seppä. Jos joku asia on elämässäsi huonosti et voi lamaantua ja jäädä tuleen makaamaan. Tee asioille jotain. Yritä enemmän ja käännä kaikki kivet. Elämä ei odota. Elämä ei ole velkaa sinulle mitään. Sinun pitää itse löytää keinot sillä kukaan muu ei pysty tekemään niitä puolestasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni yksinkertaisemmalle sopiva työpaikka on jäänyt historiaan. Osalle väestöstä ei löydy kykyprofiilia, tasaisen matalaa, vastaavaa työtä. 

 

Totta myös, että osa kasvaa aikuisuuden kynnykselle oppimatta käsittelemään pettymyksiä. Osaltaan stressiä lisää se, että opiskelualan vaihtamista on vaikeutettu ja ensikertalaisia suositaan haussa kohtuuttomasti. 

Paremmin noita yksinkertaisia hommia on nykyään tarjolla.

Missä? Kahvila-apulaiseksikin on nykyään monivaiheinen haku ja videohaastattelut. 

En ymmärrä tätä asiakaspalveluammatin rekrytointi prosessin tarpeen väheksyntään. Joo, työ on ehkä yksinkertaista, mutta vaatii kuitenkin ihmisen joka soveltuu toimimaan ihmisten kanssa. 

Kyllä suurin osa joten kuten sopeutuu. Ennen pystyi palvelemaan se lähes tuppisuinen punasteleva introvertti, kunhan oli palvelualtis ja peruskohtelias. Nyt on erottauduttava videoesiintymisessä ja taisteltava huomio itseen ryhmähaastattelussa. Ja itsensä korostaminen vielä sekoitetaan sosiaalisuuteen. Ja viisvuotissuunnitelma on oltava vaikka moni haluis ihan vaan rauhoittua rutiineihin ja nukkua paremmin.

Epäilemättä nykyään saa ajatella, että elämä on sitä varten, että nautiskellaan se alusta loppuun. Päämäärä on saada itselle mahdollisimman paljon nautintoa ja helpolla.

Eikä siinä sinänsä omasta mielestä mitään pahaa ole. Mutta se on pahasti ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että luodaan uraa työelämässä ja kasvatetaan vaikkapa perhettä.

Perhettä ja/tai hyvää työuraa ei saa ilman uhrauksia ja epämukavuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisuus on sitä että ymmärtää ettei pysty ihan kaikkeen ja voi nauttia hetkestä

Aikuisuus on juurikin vastuuta. Minulla ei ole esim lasta, kun tiedän etten pysty hänestä vastaamaan. Ja tapailen ihan vain ajankuluksi, koska ahdistaa ajatuskin siitä, että täällä kotona pitäisi aloittaa toinen päivätyö, jossa pitäisi huomioida toisen tunteet, jne. 

Asuntoni olen ostanut 90-luvun lamassa pilkka hintaan, mutta juuri muuta en omista, koska haluan elää varojeni mukaan, enkä ylikuluttaa. 

Ei ole vastuunkantamista tuo vaan vastuunpakoilua. Voit itelles toki valehdella asian parhainpäin, mutta ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Monella voi myös olla näitä kaikkia. Sitten tulee ero, työpaikat muuttuu, ammatti muuttuu, uusi koti, uusi puoliso ja yms. Jatkuvaa muutosta. Mutta älä lannistu "ETEENPÄIN SANOI MUMMO LUMESSA!", ja kohti uusia pettymyksiä. Se on elämää elät rikasta sellaista kun saat kokemuksia. Älä luovuta et ole vielä kuollut vain taivas on rajana. Älä luovuta ja pelkää epäonnistumisia mestarit ei luovuta. Voit silti vielä onnistua jos teet asioille jotain.

Myös perhekulttuurin muutokset vaikuttavat lähtökohtiin ja esim. varallisuuteen ja tukeen. Suunnittelu on monilla vaikeampaa jo siksikin, että perhekokoonpanot, omistukset ja vaikka mikä muuttuu elämän aikana useammin. Vaikeampi ennakoida, suunnitella ja varmistaa sitä jatkuvuutta. Myös aikuiset elävät hetkessä ja uusio- ja eroperheet jo useassa sukupolvessa luovat ehdottomasti erilaisen tilanteen monelta osin kuin muutama vuosikymmen sitten. Pitää olla hyvin suunnitelmallinen valveutunut välttääkseen ongelmat ja silti ei usein onnistu. Joustavuutta tulisi olla paljon entistä enemmän, ja eihän sitä ihmisillä määräänsä enempää ole, vaikkei ihan juntturakaan olisi.

Harjoittelin 4 vuotta juoksemaan 9 sekuntia, ja ihmiset luovuttavat, kun he eivät näe tuloksia 2 kuukaudessa. - Usain Bolt Jos se olisi helppoa, kaikki tekisivät sen. Syy epäonnistumiseen on että luovutetaan liian helposti ja kaikki pitää tapahtua heti. Elämä on rankkaa, epävarmaa ja joutuu tekemään älyttömästi töitä mutta ei ainakaan luovuttamalla asiat muutu miksikään. 

Eihän sitä joustavuutta oikeasti ole äärettömästi muuta, kuin ns. hälläväliä-tyypillä. Toisaalta ei varmaan tätäkään ihmistyyppiä hirveästi tahdota vaikkapa työpaikalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei omaisuutta kaikilla vanhemmillakaan ihmisillä.

Ihmetyttää myös tämä omistamisen normalisointi. Ennenkin osa väestöstä asui vuokralla, ja se on ihan okei. Hyvää, ehkä parempaakin, elämää voi elää niinkin. Nollakorkojen aikaa ei enää hetkeen tulla näkemään. Monelle vuokra-asuminen voi olla stressittömämpää, ja elämän merkitys löytyy ihan muualta. 

 

Useimmat kuitenkin ajattelevat niin, että eivät elä missään kuplassa, vaan sukupolvien ketjussa ja jokainen sukupolvi on velvollinen rakentamaan seuraavalla mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Omistaminen on siinä oleellinen osa. Omaisuutta peritään, sitä kasvatetaan ja se jälleen jää seuraavalle perinnöksi. 

 

Hohhoijaa. Mitään seuraavaa sukupolvea ei automaattisesti tule. Kaikki eivät halua tai saa lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai niin. En kyllä tunne yhtä ainutta ihmistä, jolla olisi tällainen kohtalo. 

Monelta jää puuttumaan jotain, mutta kaikilla on myös jotain. Eikä kaikki voi saada kaikkea.

Heh, kun sinä et tunne ilmiötä ei ole? Minun kokemus on tämä se kumoaa kaikki tilastolliset faktat? 

No laitapa tulemaan niitä tilastoja sitten. 

Eri

Vierailija kirjoitti:

Epäilemättä nykyään saa ajatella, että elämä on sitä varten, että nautiskellaan se alusta loppuun. Päämäärä on saada itselle mahdollisimman paljon nautintoa ja helpolla.

Eikä siinä sinänsä omasta mielestä mitään pahaa ole. Mutta se on pahasti ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että luodaan uraa työelämässä ja kasvatetaan vaikkapa perhettä.

Perhettä ja/tai hyvää työuraa ei saa ilman uhrauksia ja epämukavuutta.

Eikö se sitten ole niiden uhrauksien väärti? On tehnyt uhrauksia joita on halunnut tehdä, jotta saavuttaa asioita joita on halunnut saavuttaa. Mikä tässä täydessä elämässä saa katsomaan muita ja kysymään, kärsinkö enemmän kuin kuin tuo toinen? Saiko hän jotain enemmän kuin minä, vaikka hänellä ei ole mitään mitä minä halusin ja sain?

Jos ei ymmärrä että kisaa vain itseään vastaan, voi pettyä kun muut eivät olekaan hurraamassa "maalissa" vaan keskittyvätkin omiin asioihinsa. Kuka sitten mitäkin matkaa ja millä ennätyksellä juoksee. Joskus viereisellä radalla joku spurttaa ohi, toinen kompastuu jalkoihinsa. Joku pysyy hetken rinnalla.

"Ei saada ammattia, työtä, kotia, puolisoa, lapsia tai omaisuutta. Monella jää puuttumaan näistä ihan kaikki. Miten voi kutsua edes itseään aikuiseksi?"

Olen 50 v akateemisesti koulutettu nainen, eikä mulla ole noista muuta kuin työ (koti on vuokrakoti). Ei minusta nuo mitään aikuisuuden ehtoja ole, nykyään on mahdollista elää aikuisuutta kunkin omalla yksilöllisellä tavallaan, eikä mennä jonkun yhteiskunnan saneleman kaavan mukaan. Mua ei ole ikinä kiiinnostanut parisuhteet, lapset, omaisuus jne vaan tykkään elää vailla huolta huomisesta ja vapaana. Ihanaa, että sekin on nykyään sallittua.

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelin 4 vuotta juoksemaan 9 sekuntia, ja ihmiset luovuttavat, kun he eivät näe tuloksia 2 kuukaudessa. - Usain Bolt Jos se olisi helppoa, kaikki tekisivät sen. Syy epäonnistumiseen on että luovutetaan liian helposti ja kaikki pitää tapahtua heti. Elämä on rankkaa, epävarmaa ja joutuu tekemään älyttömästi töitä mutta ei ainakaan luovuttamalla asiat muutu miksikään. 

Mutta milloin on luovuttanut? Etenkin jos vaikeissa asioissa kestää kauemmin, kuka arvioi ollaanko matkalla vai epäonnistuttu?

Ihmiset jäävät piehtaroimaan ongelmissaan ja traumoissaan. Terapeutit kiihdyttävät rahanhimoissaan tätä. Mitä, jos alettaisiin vaatia ryhtiliikettä? On tietysti oikeasti mieleltään sairaitakin.