Muita ketkä heränneet vuosien avioliiton jälkeen siihen, että se ei ollutkaan rakkautta koskaan mitä koit?

Ei koskaan ole jaksanut nähdä vaivaa minkään eteen - vai lian harvoin nähnyt vaivaa minkään eteen?

Mikä sinut sitten tekisi onnelliseksi? 

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan ole jaksanut nähdä vaivaa minkään eteen - vai lian harvoin nähnyt vaivaa minkään eteen?

Mikä sinut sitten tekisi onnelliseksi? 

Se että oltais läsnä, joskus jollain tapaa huomioitaisiin, ihan pyytämättä/vaatimatta joka asiaa erikseen. Kuunneltaisiin kun minulla on jotain sydämellä. Ei pidettäis itsestäänselvyytenä ihan joka elämänalueella (kyllä vaimo hoitaa kodin, lapset, ottaa vastuun jopa raha-asioista loppupeleissä, ja kaikki tämä ilman mitään kiitosta tai noteeraamista, ellei erikseen joka kerta osa asiaa esille ja puheeksi). T. Ap 

Sama tilanne. Namisissa oltu yli 20 vuotta.  Mies kyllä sanoo rakastavansa, mutta käytös ei kyllä kerro rakkaudesta. Pakko pikkuhiljaa alkaa hyväksymään, että koko suhde on perustunut valheeseen. Himo ei ole rakkautta. Rakkautta on kulkea rinnalla, olla se tukeva olkapää sillon kun on vaikeaa, tehdä se toinen osapuoli onnelliseksi ja olla "samalla aaltopituudella".

Olen havainnoinut monia vastaavia tilanteita, joissa nainen kovasti pohtii parisuhdeongelmis ja ratkaisuja niihin, ja ulkopuolisena vaikuttaa yksinkertaisesti siltä että mies ei rakasta eikö häntä kiinnosta. Miehet eivät ole niin monimutkaisia että leikkisivät vaikeasti saatavaa, jos he rakastavat niin ovat yleensä aivan all-in, siinä ei tarvitse pohtia että olenkohan toiselle tärkeä vai en. Toivoisin että useampi nainen tämän ymmärtäisi, eikä suostuisi olemaan kotityökone ja vakipano. 

Miehet sanoo sen, minkä sanomisesta he hyötyvät. Kukapa ei lurittelisi rakkaudentunnustuksia silloin, kun ilmainen kotiorja suunnittelee eroa.

Itse olen huono kommunikoimaan parisuhteessa näitä juttuja, usein jää esim kiittämättä tai muuten ääneen toteamatta, että vaimoni on hoitanut monta juttua hienosti.

Se ei silti tarkoita, ettenkö olisi asiaa huomannut ja ettenkö pitäisi sitä merkittävänä. 

Kuten sanottu, en ihan oikeasti osaa keskustella kaikista arkipäivän asioista ja jaksa huomioida toisen suorittamista koko ajan. 

Enkä toisaalta saa omistakaan tekemisistäni mitään kiitosta tai huomiota. 

Mutta eipä toisaalta vaimonikaan innostu kanssani keskustelemaan minun mielestäni innostavista aiheista.

Miksi ajattelet näiden juttujen liittyvän rakkauteen?

Ja tarkoitatko, että mies on valehdellut rakastavansa? 

Trololoo. Väsynyttä stereotyyppistä roskaa. Ap, koita sepitellä jotain raikkaampaa.

Naiset ja miehet tarvitsee parisuhteelta eri asioita. 

Yksinkertaistettuna nainen tarvitsee terapeuttia kuuntelemaan ja mies tarvitsee pillua. 

Kumpikin osapuoli sitten vaille jäädessään tulkitsee rakkauden loppuneen. 

Ei ollut rakkautta. Mies jotenkin ihastui, mutta ei se oikeaksi rakkaudeksi kasvanut. Sen verran kylmädti kohteli. Olimme 20 vuotta yhdessä. Itse koin rakkautta silloin, mutta kun ihastuin ja rakastuin toiseen mieheen niin ei näitä tunteita voi verratakaan siihen edelliseen suhteeseen. 

Ylipäätään tuo kotirouvakulttuuri on ensinnäkin jotain menneiden vuosikymmenten juttuja.

 

Ei kuvaa nykypäivän tasa-arvoisia rakkauteen perustuvia normaalien ihmisten ydinperheen parisuhteita. En tiedä mistä oman päänsä tarinapakasta ap näitä juttujaan suoltaa eetteriin. 😉

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut rakkautta. Mies jotenkin ihastui, mutta ei se oikeaksi rakkaudeksi kasvanut. Sen verran kylmädti kohteli. Olimme 20 vuotta yhdessä. Itse koin rakkautta silloin, mutta kun ihastuin ja rakastuin toiseen mieheen niin ei näitä tunteita voi verratakaan siihen edelliseen suhteeseen. 

Ja lisää trollausta. Ah, kuinka sopivasti 20 v suhde. 😉

Vierailija kirjoitti:

Miehet sanoo sen, minkä sanomisesta he hyötyvät. Kukapa ei lurittelisi rakkaudentunnustuksia silloin, kun ilmainen kotiorja suunnittelee eroa.

Taidat olla omien elämänvalintojesi katkeroittama.

Minä taas miehenä tajusin sen ettei vaimo minua rakasta. Olin ystävä, olkapää, tukija, kuuntelija jne. Olin rakastunut ja yritin tehdä kaiken että meillä olisi onnellista, mutta kun pyysin sitä samaa kohtelua itselleni, hän alkoi selittää että on deniseksuaali, että hän vaatii syvää henkistä yhteyttä että voi tuntea halua. Mutta koko suhteen aikana hän ei ollut tikkua ristiin laittanut että olisi itse ollut minulle tukija, kuuntelija, ystävä, rakastajatar jne.

Kun kuuntelin muiden demiseksuaalien juttuja ja selityksiä, tajusin vähitellen että kyse ei ole mistään tasapuolisesta seksuaalisuudesta, vaan itsekkäiden narsistien keksimästä mukaseksuaalisuudesta, jota ei ole missään edes virallisesti noteerattu, koska kyse on loppujen lopuksi alistuvan, ystävällisen ja rakastavan osapuolen hyväksikäytöstä ja jatkuvasta vaatimuksesta ja riman nostosta, jota toinen osapuoli ei pysty koskaan täyttämään. Kun toinen osapuoli sitten tajuaa tuon, väitetään että kyse on demiseksuaalisuudesta, ja siksi tämä demin ei tarvitse tehdä mitään.

Hyvää pohdintaa naiset, heterosuhteet on huono diili naisille! 

Minä kyseenalaistin rakkautemme eron jälkeen. Liki 20-vuotinen avioliitto päätyi eroon. Mies oli dominoiva ja kontrolloiva, eli narsistinen. Tajusin, että väistämättä minun täytyy olla läheisriippuvainen ja siksi suhteemme ei voi olla ollut rakkaussuhde, vaan riippuvuussuhde. 

 

Nyt olen ollut 10 + vuotta uusissa naimisissa ja ymmärrän, että aito rakkaus perustuu vapauteen ja siihen, että toiselle tahtoo pelkkää hyvää. Tätä suhdetta vastaan näen selvästi, kuinka edellinen avioliittoni oli kaupankäyntiä. Vaikka tunteet olisivat sanoneet toista, niin kontrollointi ja trade offit eivät koskaan ole aitoa rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne. Namisissa oltu yli 20 vuotta.  Mies kyllä sanoo rakastavansa, mutta käytös ei kyllä kerro rakkaudesta. Pakko pikkuhiljaa alkaa hyväksymään, että koko suhde on perustunut valheeseen. Himo ei ole rakkautta. Rakkautta on kulkea rinnalla, olla se tukeva olkapää sillon kun on vaikeaa, tehdä se toinen osapuoli onnelliseksi ja olla "samalla aaltopituudella".

Se on kaveruutta. Ei rakkautta. Rakkaus on intohimoa.

Eiköhän se ole aina miesten kanssa niin että ne rakastaa sitä mitä sinulla voi tehdä ja mihin käyttää. Ihmisenä olet täysin merkityksetön. Muiden ihmisten palvelemisen ulkopuolella et ole edes olemassa. Siksi sinua ei huomioida eikä muisteta missään muussa yhteydessä muuta kuin silloin kun sinua tarvitaan johonkin tehtävään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan ole jaksanut nähdä vaivaa minkään eteen - vai lian harvoin nähnyt vaivaa minkään eteen?

Mikä sinut sitten tekisi onnelliseksi? 

Se että oltais läsnä, joskus jollain tapaa huomioitaisiin, ihan pyytämättä/vaatimatta joka asiaa erikseen. Kuunneltaisiin kun minulla on jotain sydämellä. Ei pidettäis itsestäänselvyytenä ihan joka elämänalueella (kyllä vaimo hoitaa kodin, lapset, ottaa vastuun jopa raha-asioista loppupeleissä, ja kaikki tämä ilman mitään kiitosta tai noteeraamista, ellei erikseen joka kerta osa asiaa esille ja puheeksi). T. Ap 

Et ole ainoa! Valtaosa miehistä on itsekkäitä, hyväksikäyttäviä porsaita, jotka hyödyntää kilttejä, perhekeskeisiä naisia. Harvassa on ne miehet, jotka oikeasti rakastaa, ja laittaa naisen tai edes perheen etusijalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne. Namisissa oltu yli 20 vuotta.  Mies kyllä sanoo rakastavansa, mutta käytös ei kyllä kerro rakkaudesta. Pakko pikkuhiljaa alkaa hyväksymään, että koko suhde on perustunut valheeseen. Himo ei ole rakkautta. Rakkautta on kulkea rinnalla, olla se tukeva olkapää sillon kun on vaikeaa, tehdä se toinen osapuoli onnelliseksi ja olla "samalla aaltopituudella".

Se on kaveruutta. Ei rakkautta. Rakkaus on intohimoa.

Ei pelkkä intohimo ole mitään rakkautta. Esimerkiksi narsistiset sarjapettäjät viljelevät tuota väsynyttä mantraa intohimosta.

Kun on niin laiska näkeen vaivaa itsensä, oman onnensa eteen ja on prinsessa kuvitelmat toisen tuovan sen onnen nokan eteen tarjottimella.

Kuinkas huonosti on itse kohdellut ja asettanut vain vaatimuksia. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.