Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ei halua tavata surevaa tai sairasta, koska siitä on tehty niin "vaikeaa"?
23.02.2025 |
Pelkään siis, että sanon tai teen jotain väärää tai olen jotenkin tahditon. Ja olen siis kyllä ihan perus käytöstavat osaava, empaattinen ihminen.
Lehdissähän on usein sellaisia juttuja, missä sairaat tai surevat kertovat mitä heille ei saa sanoa tai miten ei missään nimessä pidä käyttäytyä heidän seurassaan. Ja voin kuvitella, miten esim. vertaistukiryhmissä puhutaan läheisistä, jotka sanovat vääriä asioita ja käyttäytyvät väärällä tavalla.
Noh, minä olen ratkaissut tämän siten, että en tapaa ihmisiä, joilla on tällaista meneillään. En siten ainakaan pahenna heidän kärsimystään.
Kommentit (150)
Suurin osa ihmisistä kuitenkin arvostaa sitä, että surunkin hetkellä läheiset eivät kaikkoa, vaan ovat tukena, kuuntelevat ja osoittavat empatiaa. Luota vaan tähän Jos mietit sopivia sanoja, niin ieti, mitä itse haluaisit kuulla vastaavassa tilanteessa.
Sitä ihmettelen, että kun esim olen kertonut äitini kuolleen, niin aika tyypillinen reaktio on, että heti kerrotaan, montako vuotta sitten kuulijan äiti kuoli ja ryhdytään sitten selostamaan sitä. Sen sijaan, että haluttaisiin kuulla ja olla kiinnostuneita läheisensä juuri menettäneen tuntemuskista ja tilanteesta. Monesti olen joutunut sitten itse lohduttajan asemaan, hetkellä, kun itse olisin tarvinnut lohdutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän luokalla koulussa oli tyttö joka jäi orvoksi ja joka sai raivareita ihan älyttömistä asioista. Siitä jos joku hänen mielestään katsoi häntä liian pitkään, alkoi jutella jostain tavallsiesta aiheesta kysymättä ensin tämän kuulumisia ja esittämättä joka kerta surunvalitteluja erikseen. Ennen äitienpäivää sai kunnon raivarit ja oli viikon pois koulusta. Myös hänen isovanhempansa esimerkiksi suuttuivat hänen luokkalaisten vanhemmille kun kaikilta luokkalaisten vanhemmilta ei ollut vanhempien hautajaisissa adressia.
Ei kukaan halua olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa.
Ajatella että joku tuotakin joutuo huoltamaan. No, ehkä sosiaaliviranomaisilta löytyi joku paikka sellaiselle kiukuttelevalle nurisijallekin. Mutta turhaa ihmetellä jos ei ole kavereita. Ei ole kaverien homma olla yhden terapialeluja.
Ymmärrän, eihän sitä koskaan voikaan tietää miten joku haluaisi toisten toimivan. Se mikä on yhden mielestä hyvä asia niin toinen voi harmistua siitä.
Ei . Kun sairaan kanssa pidetään kädestä ollaan hiljaa. Samoin kuolevan. Jos on hyviä muistoja valokuvia voi hänen ystävistä tai perheestä voi näyttää niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sano tai teki mitä tahansa aina on väärin. Lisää vain paineita kun olen huono lohduttamaan.
Ei tarvitse aina sanoa mitään muuta kuin "osanotto" jos joku on menettänyt jonkun läheisen. Jo pelkkä kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen on lohduttamista. Ja aina parempi vaihtoehto kuin yrittää täyttää hiljaisuutta millään jargonilla.
Niin mutta joidenkin mielestä tuokin on väärin, ettei lohdutettu tarpeeksi tai osoitettu riittävää mielenkiintoa asiaan. Ja mitä on sinun mielestäsi tuo jargon mistä puhut? Joku yrittää parhaansa mukaan olla tukena surevalle ja sekö on sinun mielestä turhaa jargonia? Minä en aikoinaan pahoittanut surevana mieltäni jostakin noin jonnin joutavista asioista. Eikö ihmisillä ole tosiaan sen vertaa empatiakykyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On totta että myös sureva voi olla se ymmärtämätön, empatiakyvytön ja kohtuuton sekä itsekäs. Surevankin pitää ymmärtää ettei hän ole mikään maailman napa ja muilla ihmisillä on muutakin elämää kuin vain hänen surunsa. Jokainen täyspäinen ymmärtää omankin surunsa keskellä, että muut ihmiset eivät esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja sitä kautta saa tietää miten juuri hän surevana haluaisi ihmisten toimivan. Omia toiveita voi tuoda esiin, mutta turhaa ja lapsellista loukkaantua tavoista miten toiset yrittävät olla tukena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seuraavat repliikit ovat parhaasta päästä:
En voi kuvitellakaan, miten raskaita asioita käyt läpi.
Olen tukenasi, jos haluat puhua tapahtuneesta.
Onko jotain, miten toivoisit minun olevan tukenasi?
Jos näistä loukkaantuu, niin on ihmisenä muutenkin mulkero, eikä se johdu suvusta.
Aika feikki olisi tuo "en voi kuvitellakaan miten raskaita asioita käyt läpi", ihan kuin se toinen ei olisi koskaan kokenut mitään raskaita asioita.
Varsinkin kun on kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On se aika raju tunne kun omainen on kuollut väkivaltaisesti ja tutut vaihtaa kaupungilla kadunpuolta.
Kyllå. Niin on. Kun isäni kuoli, ja hän oli elänyt värikkään elämän, kyllä tuntui ja näkyi miten kukaan ei tule lähellekään. Ei mitään, että otan osaa tai edes että muuten juteltaisiin. Ollaan kuin ei nähtäisi minua. Kerran pysäytin vanhan koulukaverin ja sanoin oikein kovalla äänellä, että et kai sinä minua karkuun juokse. Hän vaivaantuneena nauroi ja sanoi, että ei kun oli vaan niin kiire. Mainitsin, että tulin isän haudalle istuttamaan kukat. Silloin hänelle tuli kova kiire. Isäni kuoli siis puukotuksen uhrina ja semmoisista asioista kun ei haluta puhua, ihmiset karttelee.
Vierailija kirjoitti:
On totta että myös sureva voi olla se ymmärtämätön, empatiakyvytön ja kohtuuton sekä itsekäs. Surevankin pitää ymmärtää ettei hän ole mikään maailman napa ja muilla ihmisillä on muutakin elämää kuin vain hänen surunsa. Jokainen täyspäinen ymmärtää omankin surunsa keskellä, että muut ihmiset eivät esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja sitä kautta saa tietää miten juuri hän surevana haluaisi ihmisten toimivan. Omia toiveita voi tuoda esiin, mutta turhaa ja lapsellista loukkaantua tavoista miten toiset yrittävät olla tukena.
Jokainen meistä on joskus sureva. Sitten kun se omalle kohdalle sattuu, ymmärtää, että suruun kuuluu monia tunteita. On ahdistusta, masennusta, vaikeutta päästää irti, toisaalta ajoittain kiitollisuutta. Itse olen kokenut myös hätää. Muisti petti, stressi vei yöunet. Tuskin olen ollut maailman hauskinta seuraa silloin. Sitten sinäkin ehkä joskus ymmärrät tämän, että surevalle se suru jossain vaiheessa on suurin, ei ole muuta, maailma kapenee. Kyllä se siitä ajan myötä helpottuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se aika raju tunne kun omainen on kuollut väkivaltaisesti ja tutut vaihtaa kaupungilla kadunpuolta.
Kyllå. Niin on. Kun isäni kuoli, ja hän oli elänyt värikkään elämän, kyllä tuntui ja näkyi miten kukaan ei tule lähellekään. Ei mitään, että otan osaa tai edes että muuten juteltaisiin. Ollaan kuin ei nähtäisi minua. Kerran pysäytin vanhan koulukaverin ja sanoin oikein kovalla äänellä, että et kai sinä minua karkuun juokse. Hän vaivaantuneena nauroi ja sanoi, että ei kun oli vaan niin kiire. Mainitsin, että tulin isän haudalle istuttamaan kukat. Silloin hänelle tuli kova kiire. Isäni kuoli siis puukotuksen uhrina ja semmoisista asioista kun ei haluta puhua, ihmiset karttelee.
Miksi sen vanhan koulukaverin olisi pitänyt pysähtyä juttelemaan kanssasi kun isäsi oli kuollut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta että myös sureva voi olla se ymmärtämätön, empatiakyvytön ja kohtuuton sekä itsekäs. Surevankin pitää ymmärtää ettei hän ole mikään maailman napa ja muilla ihmisillä on muutakin elämää kuin vain hänen surunsa. Jokainen täyspäinen ymmärtää omankin surunsa keskellä, että muut ihmiset eivät esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja sitä kautta saa tietää miten juuri hän surevana haluaisi ihmisten toimivan. Omia toiveita voi tuoda esiin, mutta turhaa ja lapsellista loukkaantua tavoista miten toiset yrittävät olla tukena.
Jokainen meistä on joskus sureva. Sitten kun se omalle kohdalle sattuu, ymmärtää, että suruun kuuluu monia tunteita. On ahdistusta, masennusta, vaikeutta päästää irti, toisaalta ajoittain kiitollisuutta. Itse olen kokenut myös hätää. Muisti petti, stressi vei yöunet. Tuskin olen ollut maailman hauskinta seuraa silloin. Sitten sinäkin ehkä j
Eihän tässä siitä ollut kyse onko jokainen joskus sureva. Oli kyse siitä, miten surevana käyttäytyy toisia ihmisiä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta että myös sureva voi olla se ymmärtämätön, empatiakyvytön ja kohtuuton sekä itsekäs. Surevankin pitää ymmärtää ettei hän ole mikään maailman napa ja muilla ihmisillä on muutakin elämää kuin vain hänen surunsa. Jokainen täyspäinen ymmärtää omankin surunsa keskellä, että muut ihmiset eivät esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja sitä kautta saa tietää miten juuri hän surevana haluaisi ihmisten toimivan. Omia toiveita voi tuoda esiin, mutta turhaa ja lapsellista loukkaantua tavoista miten toiset yrittävät olla tukena.
Jokainen meistä on joskus sureva. Sitten kun se omalle kohdalle sattuu, ymmärtää, että suruun kuuluu monia tunteita. On ahdistusta, masennusta, vaikeutta päästää irti, toisaalta ajoittain kiitollisuutta. Itse olen kokenut myös hätää. Muisti petti, stressi vei yöunet. Tuskin olen ollut maailman hauskinta seuraa silloin. Sitten sinäkin ehkä j
Suruun kuuluu monia tunteita, mutta surunsa ei anna mitään etuoikeuksia käyttäytyä ihan miten tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta että myös sureva voi olla se ymmärtämätön, empatiakyvytön ja kohtuuton sekä itsekäs. Surevankin pitää ymmärtää ettei hän ole mikään maailman napa ja muilla ihmisillä on muutakin elämää kuin vain hänen surunsa. Jokainen täyspäinen ymmärtää omankin surunsa keskellä, että muut ihmiset eivät esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja sitä kautta saa tietää miten juuri hän surevana haluaisi ihmisten toimivan. Omia toiveita voi tuoda esiin, mutta turhaa ja lapsellista loukkaantua tavoista miten toiset yrittävät olla tukena.
Jokainen meistä on joskus sureva. Sitten kun se omalle kohdalle sattuu, ymmärtää, että suruun kuuluu monia tunteita. On ahdistusta, masennusta, vaikeutta päästää irti, toisaalta ajoittain kiitollisuutta. Itse olen kokenut myös hätää. Muisti petti, stressi vei yöunet. Tuskin olen ollut maailman hauskinta seuraa silloin. Sitten sinäkin ehkä j
Olen ollut se sureva ja silti välillä ihmetyttää joidenkin surevien käytös ja se että mikään ei kelpaa ja kaikki on väärin mitä joku edes yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän luokalla koulussa oli tyttö joka jäi orvoksi ja joka sai raivareita ihan älyttömistä asioista. Siitä jos joku hänen mielestään katsoi häntä liian pitkään, alkoi jutella jostain tavallsiesta aiheesta kysymättä ensin tämän kuulumisia ja esittämättä joka kerta surunvalitteluja erikseen. Ennen äitienpäivää sai kunnon raivarit ja oli viikon pois koulusta. Myös hänen isovanhempansa esimerkiksi suuttuivat hänen luokkalaisten vanhemmille kun kaikilta luokkalaisten vanhemmilta ei ollut vanhempien hautajaisissa adressia.
Ei kukaan halua olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa.
Ajatella että joku tuotakin joutuo huoltamaan. No, ehkä sosiaaliviranomaisilta löytyi joku paikka sellaiselle kiukuttelevalle nurisijallekin. Mutta turhaa ihmetellä jos ei ole kavereita. Ei ole kaverien homma olla yhden terapialeluja.
Kukahan sinusta on kasvattanut tuollaisen? Sosiaalitoimi vai oma perhe? Empatiakyky ihan nollassa.
Harva joutuu, niin kovaan.paikkaan, että menettää pienenä vanhempansa. Toki on sellaisiakin vanhempia, joita ei kaipaa. Olikohan sinulla juuri sellaiset?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se aika raju tunne kun omainen on kuollut väkivaltaisesti ja tutut vaihtaa kaupungilla kadunpuolta.
Kyllå. Niin on. Kun isäni kuoli, ja hän oli elänyt värikkään elämän, kyllä tuntui ja näkyi miten kukaan ei tule lähellekään. Ei mitään, että otan osaa tai edes että muuten juteltaisiin. Ollaan kuin ei nähtäisi minua. Kerran pysäytin vanhan koulukaverin ja sanoin oikein kovalla äänellä, että et kai sinä minua karkuun juokse. Hän vaivaantuneena nauroi ja sanoi, että ei kun oli vaan niin kiire. Mainitsin, että tulin isän haudalle istuttamaan kukat. Silloin hänelle tuli kova kiire. Isäni kuoli siis puukotuksen uhrina ja semmoisista asioista kun ei haluta puhua, ihmiset karttelee.
Turhaa yleistystä ja oletuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän luokalla koulussa oli tyttö joka jäi orvoksi ja joka sai raivareita ihan älyttömistä asioista. Siitä jos joku hänen mielestään katsoi häntä liian pitkään, alkoi jutella jostain tavallsiesta aiheesta kysymättä ensin tämän kuulumisia ja esittämättä joka kerta surunvalitteluja erikseen. Ennen äitienpäivää sai kunnon raivarit ja oli viikon pois koulusta. Myös hänen isovanhempansa esimerkiksi suuttuivat hänen luokkalaisten vanhemmille kun kaikilta luokkalaisten vanhemmilta ei ollut vanhempien hautajaisissa adressia.
Ei kukaan halua olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa.
Ajatella että joku tuotakin joutuo huoltamaan. No, ehkä sosiaaliviranomaisilta löytyi joku paikka sellaiselle kiukuttelevalle nurisijallekin. Mutta turhaa ihmetellä jos ei ole kavereita. Ei ole kaverien homma olla yhden terapialeluja.
Kukahan sinusta on kasvattanut tuollaisen? Sosiaalitoimi vai oma perhe? Empatiakyky ihan nollassa.
Harva joutuu, niin kovaan.paikkaan, että menettää pienenä vanhempansa. Toki on sellaisiakin vanhempia, joita ei kaipaa. Olikohan sinulla juuri sellaiset?
Ihanko oikein kovaan paikkaan? On se niin kovaa, että. Kyllä sosiaaliviranomaiset huolehtivat orvoksi jääneistä, yleensä lisäksi myös sukulaiset ja yleensä orvoksi jääneet sijoitetaankin sukulaisten luokse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän luokalla koulussa oli tyttö joka jäi orvoksi ja joka sai raivareita ihan älyttömistä asioista. Siitä jos joku hänen mielestään katsoi häntä liian pitkään, alkoi jutella jostain tavallsiesta aiheesta kysymättä ensin tämän kuulumisia ja esittämättä joka kerta surunvalitteluja erikseen. Ennen äitienpäivää sai kunnon raivarit ja oli viikon pois koulusta. Myös hänen isovanhempansa esimerkiksi suuttuivat hänen luokkalaisten vanhemmille kun kaikilta luokkalaisten vanhemmilta ei ollut vanhempien hautajaisissa adressia.
Ei kukaan halua olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa.
Ajatella että joku tuotakin joutuo huoltamaan. No, ehkä sosiaaliviranomaisilta löytyi joku paikka sellaiselle kiukuttelevalle nurisijallekin. Mutta turhaa ihmetellä jos ei ole kavereita. Ei ole kaverien homma olla yhden terapialeluja.
Harva joutuu, niin kovaan.paikkaan, että menettää pienenä vanhempansa. Toki on sellaisiakin vanhempia, joita ei kaipaa. Olikohan sinulla juuri sellaiset?
Ei vanhempien menettäminen ja orvoksi jääminen anna mitään oikeutta olla ilkeä esimerkiksi kavereille. Jos käyttäytyy noin kuten tuossa, on ihan turhaa ihmetellä miksei ole kavereita. Orvoksi jäänyt ei ole myöskään ainoa vaikeita asioita kokenut.
Onneksi meidän suvussa ei isän tai äitin puolella ole puhuttu tai näytetty tunteita, niin ei minunkaan tarvitse kohdata surevia sukulaisia, tai yrittää sanoa oikeita sanoja. Olen itsekin oppinut sietämään omia suruja ja murheita, niin en ole siinä mielessä omalle vaimolle taakkana.
Eiköhän vika yleensä ole siinä kaikesta loukkaantujassa.
Aika feikki olisi tuo "en voi kuvitellakaan miten raskaita asioita käyt läpi", ihan kuin se toinen ei olisi koskaan kokenut mitään raskaita asioita.