Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ei halua tavata surevaa tai sairasta, koska siitä on tehty niin "vaikeaa"?
23.02.2025 |
Pelkään siis, että sanon tai teen jotain väärää tai olen jotenkin tahditon. Ja olen siis kyllä ihan perus käytöstavat osaava, empaattinen ihminen.
Lehdissähän on usein sellaisia juttuja, missä sairaat tai surevat kertovat mitä heille ei saa sanoa tai miten ei missään nimessä pidä käyttäytyä heidän seurassaan. Ja voin kuvitella, miten esim. vertaistukiryhmissä puhutaan läheisistä, jotka sanovat vääriä asioita ja käyttäytyvät väärällä tavalla.
Noh, minä olen ratkaissut tämän siten, että en tapaa ihmisiä, joilla on tällaista meneillään. En siten ainakaan pahenna heidän kärsimystään.
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Onhan se tehty hankalaksi kun osanottoa ei saa sanoa ja toisille se pitää sanoa. Ei saa halata, mutta pitää halata. Pitää kuunnella tai olla vaan hiljaa. Tai pitää uskaltaa puhua. Ristiriitaisia ohjeita joka paikassa.
Tilannetta voi helpottaa sillä, että kysyy surevalta: mitä nyt kaipaisit? Voidaan olla hiljaa tai puhua. Joo, ei ole helppoa tämä elämä ja oleminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ollut kivaa, kun lapsena yritin surullista kaveria lohduttaa ajatuksella, joka minuun oli tehonnut eli, että en ole ainoa tämän asian kanssa, ja maailmassa on monia muitakin, jotka tällä hetkellä kokevat samaa. Kaveri vain tiuskaisi, että ei auta ja ohjeeni on paska. Satutti. Olen aina ollut herkkä muiden kritiikille. Aina ollut herkkä vihalle ja huudolle.
Vähättelyähän tollainen on. Surun aikana kokee monenlaisia tunnetiloja: epäuskoa, kieltämistä, vihaa, katkeruutta, surua ja lopulta joskus myöhemmin sen menetyksen kanssa ehkä oppii jo elämään. Se että sinä sanot surevalle että joku muukin suree tai että jollain muulla voi mennä vielä huonommin, on vähättelyä. Sinä et ole niiden muiden surun äärellä vaan kohtaamassa juuri tämän kyseisen ihmisen, keskity häneen.
Tuohan on vähättelyä, että luulee oman surunsa olevan suurempi kuin muiden. Se kun on fakta, että muutkin suree, niillä muilla on omat surunsa. Uniikin lumihiutaleenkaan suru wi ole niin uniikkia kuin ehkä itse kuvittelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap, mitä tarkoitat. Ei ole olemassa mitään yhtä tiettyä tapaa kohdata surevaa ihmistä tai mitään tiettyjä sanoja mitkä pitäisi sanoa. On totta, että jotkut voivat loukkaantua, jos kokevat että heidät on kohdattu väärin tai että heille on sanottu jotain väärin. Se tosin yleensä osoittaa lähinnä heidän omaa ymmärtämättömyyttään muita ihmisiä kohtaan, kukaan kun ei ole mikään ajatuksenlukija, eikä osaa lukea juuri heidän ajatuksiaan siitä, miten he haluaisivat toisten ihmisten toimivan tai mitä sanovan.
Itse siis menetin kolme perheenjäsentäni onnettomuudessa kun olin yläasteikäinen. Halusin itse jatkaa arkea mahdollisimman normaalisti ja menin esimerkiksi kouluun heti kun koulu taas alkoi. Mietin toisinaan sitä, että ei ne tilanteet varmasti olleet helppo
Hyvä esimerkki vähättelystä. "Jollain muulla menee vielä huonommin." Täyttä tunnetaitojen ja empatiakyvyn puutetta.
Eikä tuossa edes välttämättä mene vielä huonommin. Vertailu on ihan turhaa. Miten menetyksiä edes vertailtaisiin? Onko pahempaa menettää kaksi vanhempaa vai yksi vanhempi mutta sen lisäksi kaksi sisarusta?
Aivan järjetöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ollut kivaa, kun lapsena yritin surullista kaveria lohduttaa ajatuksella, joka minuun oli tehonnut eli, että en ole ainoa tämän asian kanssa, ja maailmassa on monia muitakin, jotka tällä hetkellä kokevat samaa. Kaveri vain tiuskaisi, että ei auta ja ohjeeni on paska. Satutti. Olen aina ollut herkkä muiden kritiikille. Aina ollut herkkä vihalle ja huudolle.
Vähättelyähän tollainen on. Surun aikana kokee monenlaisia tunnetiloja: epäuskoa, kieltämistä, vihaa, katkeruutta, surua ja lopulta joskus myöhemmin sen menetyksen kanssa ehkä oppii jo elämään. Se että sinä sanot surevalle että joku muukin suree tai että jollain muulla voi mennä vielä huonommin, on vähättelyä. Sinä et ole niiden muiden surun äärellä vaan kohtaamassa juuri tämän kyseisen ihmisen, keskity häneen.
Miksi tuokin pitäisi ottaa niin negatiivisesti? Toisen tarkoituksena oli kuitenkin ilmaista myötätuntoa tai lohduttaa. Toki kaiken voi ottaa negatiivisesti ja vähättelyä jos sillä mielellä katsoo asioita.
Vierailija kirjoitti:
Seuraavat repliikit ovat parhaasta päästä:
En voi kuvitellakaan, miten raskaita asioita käyt läpi.
Olen tukenasi, jos haluat puhua tapahtuneesta.
Onko jotain, miten toivoisit minun olevan tukenasi?
Jos näistä loukkaantuu, niin on ihmisenä muutenkin mulkero, eikä se johdu suvusta.
Kyllä moni noistakin loukkaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun toive olisikin yleisesti kaikille ihmisille, että oltais vähän armollisempia toisiamme kohtaan, eikä aina vaan keskityttäisi niihin vikoihin. Kuitenkin 99 pros ihmisistä on ihan hyvillä aikein liikkeellä, eikä tahallaan ketään loukkaa tai sano jotain väärää.
ap
Sinulla on ollut onni, kun olet tavannut vain tuollaisia ihmisiä. Et ilmeisesti ole missään asiassa törmännyt virkakoneistoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun toive olisikin yleisesti kaikille ihmisille, että oltais vähän armollisempia toisiamme kohtaan, eikä aina vaan keskityttäisi niihin vikoihin. Kuitenkin 99 pros ihmisistä on ihan hyvillä aikein liikkeellä, eikä tahallaan ketään loukkaa tai sano jotain väärää.
ap
Sinulla on ollut onni, kun olet tavannut vain tuollaisia ihmisiä. Et ilmeisesti ole missään asiassa törmännyt virkakoneistoon.
Miten niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata peilata sen surevan kokemusta sanomalla, että voin kuvitella , miten pahalta sinusta tuntuu, koska et voi.
Yksinkertainen" otan osaa" on usein ihan riittävä kannanottoa. Ja läheiselle voi kertoa, että jos haluat puhua asiasta, niin olen käytettävissä 24/7.
Minulta kuoli perheenjäsen yllättäen onnettomuudessa viisi vuotta sitten. Ystävistä ja tuttavista suurin osa ei ottanut mitään yhteyttä vaan kaikkosi hiljaisuuteen. Muutama kaveri laittoi osanottoni-viestin ja katosi sitten hiljaisuuteen. Kukaan ei soittanut tai tullut käymään. Siis koskaan sen jälkeen. Ystävät ja tuttavat käytännössä katosi. Edes ne osanottoviestin laittaneet ei ottaneet mitään yhteyttä sen jälkeen. Olin sekaisin surusta ja samalla järjestin hautajaisia (jotka meni ruumiinavausruuhkan takia myöhäiseksi), hoidin monimutkaista kuolinpesänselvitystä, tavaroita ym ym ja yritin kaiken sen ja surun keskellä myös tehdä töitä. Minulla ei ollut voimia soitella ystäville. En olisi loukkaantunut kenenkään sanoista, omisi vain tuntunut hyvältä että edes joku ottaa edes jotenkin yhteyttä. No nyt viisi vuotta on kulunut, edelleenkään kukaan heistä ei ole ottanut yhteyttä ja itsellä taas kynnys ottaa yhteyttä heidän hylkäämisen jälkeen on liian suuri nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulta kuoli perheenjäsen yllättäen onnettomuudessa viisi vuotta sitten. Ystävistä ja tuttavista suurin osa ei ottanut mitään yhteyttä vaan kaikkosi hiljaisuuteen. Muutama kaveri laittoi osanottoni-viestin ja katosi sitten hiljaisuuteen. Kukaan ei soittanut tai tullut käymään. Siis koskaan sen jälkeen. Ystävät ja tuttavat käytännössä katosi. Edes ne osanottoviestin laittaneet ei ottaneet mitään yhteyttä sen jälkeen. Olin sekaisin surusta ja samalla järjestin hautajaisia (jotka meni ruumiinavausruuhkan takia myöhäiseksi), hoidin monimutkaista kuolinpesänselvitystä, tavaroita ym ym ja yritin kaiken sen ja surun keskellä myös tehdä töitä. Minulla ei ollut voimia soitella ystäville. En olisi loukkaantunut kenenkään sanoista, omisi vain tuntunut hyvältä että edes joku ottaa edes jotenkin yhteyttä. No nyt viisi vuotta on kulunut, edelleenkään kukaan heistä ei ole ottanut yhteyttä ja itsellä taas kynnys ottaa yhteyttä heidän hylkäämisen jäl
Ehkä kaikki ei edes tienneet tapahtuneesta.
Vierailija kirjoitti:
Minulta kuoli perheenjäsen yllättäen onnettomuudessa viisi vuotta sitten. Ystävistä ja tuttavista suurin osa ei ottanut mitään yhteyttä vaan kaikkosi hiljaisuuteen. Muutama kaveri laittoi osanottoni-viestin ja katosi sitten hiljaisuuteen. Kukaan ei soittanut tai tullut käymään. Siis koskaan sen jälkeen. Ystävät ja tuttavat käytännössä katosi. Edes ne osanottoviestin laittaneet ei ottaneet mitään yhteyttä sen jälkeen. Olin sekaisin surusta ja samalla järjestin hautajaisia (jotka meni ruumiinavausruuhkan takia myöhäiseksi), hoidin monimutkaista kuolinpesänselvitystä, tavaroita ym ym ja yritin kaiken sen ja surun keskellä myös tehdä töitä. Minulla ei ollut voimia soitella ystäville. En olisi loukkaantunut kenenkään sanoista, omisi vain tuntunut hyvältä että edes joku ottaa edes jotenkin yhteyttä. No nyt viisi vuotta on kulunut, edelleenkään kukaan heistä ei ole ottanut yhteyttä ja itsellä taas kynnys ottaa yhteyttä heidän hylkäämisen jäl
Jotkut läheisensä menettäneet taas ei yhtään halua että toiset ihmiset soittelevat tai tulevat käymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suunnilleen kaikesta mitä kuvittelisin voivani sanoa on jossain lehdessä tai palstalla teilattu. Jopa se osanotto on kuulemma liian kova ja kylmä.
Toinen ehdotelma että viekää ruokaa ja siivotkaa kämppää olisi itselleni tehtynä todella epätoivottua ja talloisi varpailleni todella lujaa, joten se ei ikinä tule olemmaan minun tukeni surevalle.
Vaikeaksi tämä on todellakin mennyt.
Moni vanhus ja vammainen joutuu elämänsä loppupuolella melkoisen pyörityksen kohteeksi. Siinä ei paljon inhimillisyyttä kysellä. Päätöksiä satelee, toinen toistaan pahempia.
Kotona pitäisi pärjätä, mutta kotihoito ei aina tule edes lääkkeitä antamaan, saati että pääsisi pesulle, vaipat märät, ulosteiset. Verensokeri heittelee, tulee virtsatulehdusta ja vointi heikkenee entisestään.
Lopulta pääset jonoon hoitokotiin. Ihmeen kautta saat lopulta peruutuspaikan. Muutto sinne. Osa tavaroista mukaan.
Pian muuttuu hoitokodin pääsykriteerit. Oletkin nyt liian hyväkuntoinen. Alkaa jonotus toisenlaiseen paikkaan.
Siirtyminen odotuksen jälkeen sinne. Ei aikaakaan, kun selviää, ettei sieltä jatkossa enää ostetakaan palveluita, säästetään. Nyt ei ole mitään paikkaa. Palautetaan "kokeiluna" kotiin.
Tämä pompottelu on rasittanut entisestään, kunto on heikompi kuin alunperin kotona ollessa.
Yritys päästä vessaan päätyy eteisen lattialle, jossa saa maata vuorokauden odottamassa apua. Kuivumisen vuoksi viedään sairaalaan, josta kiireesti kotiutetaan takaisin. Päätyy taas johonkin jonoon.
Ikänsä työtä tehnyt ihminen. Hoitanut asiansa, maksanut veroja, tehnyt vapaaehtoistyötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvi edes kuolla, kun muut jo hylkää. Riittää, että sairastut. Mitään vaikeuksia ei kenelläkään saa olla. Vain menestystä ja mainetta.
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvi edes kuolla, kun muut jo hylkää. Riittää, että sairastut. Mitään vaikeuksia ei kenelläkään saa olla. Vain menestystä ja mainetta.
No olipas taas kärjistettyä. Ehkä riippuu vähän siitäkin miten itse toimii.
Harva surevaa tai sairasta erityisemmin haluaa nähdä. Vaikeaahan se on. Terapeuttini joskus lohdutti minua sanomalla, että toivuttuaan sureva tai sairas ihminen yleensä muistaa vain sen, onko häntä tuettu ja kuka häntä on tukenut, vähemmän muistellaan sitä miten tuettiin. Ja parhaat tukikeinot ovat yleensä tekoja tai kuuntelemista joka tapauksessa.
Tunnen pari sellaista joilla on oman surun keskellä ihan hämärtynyt käsitys siitä mikä on kohtuullista.
Kaverini isä kuoli kun olimme teinejä. Tämä kaveri soitteli minulle usein ja halusi vain vuodattaa omaa suruaan ja ikäväänsä, se oli aika raskasta teini-ikäiselle nuorelle, kun oli omatkin asiat, ilot ja surut, koulu ja harrastukset. Ymmärrän että isänsä menettänyt nuori suree, mutta ihan kuin sen hänen surunsa olisi pitänyt olla kaikkien elämän keskipiste. Syytteli ja suuttui jos kaverit ei vastailleet hänen puheluihin ja viesteihin ympäri vuorokauden tai esimerkiksi lomalla. En yhtään ihmettele, että monet ottivat etäisyyttä, niin minäkin.
Toinen vastaava kokemus on aikuisena, suunnilleen sama kuvio. Mikään ei ollut muilta hyvin, kaikki sanoivat aina väärin sanoivat mitä tahansa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap, mitä tarkoitat. Ei ole olemassa mitään yhtä tiettyä tapaa kohdata surevaa ihmistä tai mitään tiettyjä sanoja mitkä pitäisi sanoa. On totta, että jotkut voivat loukkaantua, jos kokevat että heidät on kohdattu väärin tai että heille on sanottu jotain väärin. Se tosin yleensä osoittaa lähinnä heidän omaa ymmärtämättömyyttään muita ihmisiä kohtaan, kukaan kun ei ole mikään ajatuksenlukija, eikä osaa lukea juuri heidän ajatuksiaan siitä, miten he haluaisivat toisten ihmisten toimivan tai mitä sanovan.
Itse siis menetin kolme perheenjäsentäni onnettomuudessa kun olin yläasteikäinen. Halusin itse jatkaa arkea mahdollisimman normaalisti ja menin esimerkiksi kouluun heti kun koulu taas alkoi. Mietin toisinaan sitä, että ei ne tilanteet varmasti olleet helppoja toisillekaan ihmisille, kun esimerkiksi tapasivat
Et kuitenkaan jäänyt orvoksi vaan sulla oli se toinen vanhempi. Orvoksi jääminen on paljon rankempaa etkä voi tietää sitä surua.
Toisaalta voisi ajatella niinkin, että todella rankkaa, että perheestä menee toinen vanhempi ja kaksi lasta. Silloin se eloon jäänyt lapsi joutuu oman surun lisäksi kokemaan myös vanhempansa surun siitä, että tämä menetti omat lapsensa ja miehen/vaimon.
Vierailija kirjoitti:
Huh. Sitä suomalaista "empaattisuutta"?
Se on sitä mustaa empatiaa, suurimmalla osalla.
Ei tarvitse aina sanoa mitään muuta kuin "osanotto" jos joku on menettänyt jonkun läheisen. Jo pelkkä kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen on lohduttamista. Ja aina parempi vaihtoehto kuin yrittää täyttää hiljaisuutta millään jargonilla.