Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ei halua tavata surevaa tai sairasta, koska siitä on tehty niin "vaikeaa"?
23.02.2025 |
Pelkään siis, että sanon tai teen jotain väärää tai olen jotenkin tahditon. Ja olen siis kyllä ihan perus käytöstavat osaava, empaattinen ihminen.
Lehdissähän on usein sellaisia juttuja, missä sairaat tai surevat kertovat mitä heille ei saa sanoa tai miten ei missään nimessä pidä käyttäytyä heidän seurassaan. Ja voin kuvitella, miten esim. vertaistukiryhmissä puhutaan läheisistä, jotka sanovat vääriä asioita ja käyttäytyvät väärällä tavalla.
Noh, minä olen ratkaissut tämän siten, että en tapaa ihmisiä, joilla on tällaista meneillään. En siten ainakaan pahenna heidän kärsimystään.
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Onneksi meidän suvussa ei isän tai äitin puolella ole puhuttu tai näytetty tunteita, niin ei minunkaan tarvitse kohdata surevia sukulaisia, tai yrittää sanoa oikeita sanoja. Olen itsekin oppinut sietämään omia suruja ja murheita, niin en ole siinä mielessä omalle vaimolle taakkana.
Et kykene osoittamaan tunteita ja täten et ole vaimollesi taakka? Mitä ihmettä? 🤣
Tunteet ovat osa elämää. Ne tekevät ihmisestä ihmisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi meidän suvussa ei isän tai äitin puolella ole puhuttu tai näytetty tunteita, niin ei minunkaan tarvitse kohdata surevia sukulaisia, tai yrittää sanoa oikeita sanoja. Olen itsekin oppinut sietämään omia suruja ja murheita, niin en ole siinä mielessä omalle vaimolle taakkana.
Et kykene osoittamaan tunteita ja täten et ole vaimollesi taakka? Mitä ihmettä? 🤣
Tunteet ovat osa elämää. Ne tekevät ihmisestä ihmisen.
Kykenen kyllä, mutta tunnen erityisesti vaikeat ja negatiiviset tunteet yksin. Surun, ahdistuksen, alakuloisuuden jne, niin en niitä levitä vaimon taakaksi. Mutta kyllä tunnen kaikkea noista, pysyn vain seurassa positiivisena. Että ihan ihminen minäkin olen, mutta hoidan vaikeat asiat ja tunteet yksin, niin muiden ei tarvitse
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta että myös sureva voi olla se ymmärtämätön, empatiakyvytön ja kohtuuton sekä itsekäs. Surevankin pitää ymmärtää ettei hän ole mikään maailman napa ja muilla ihmisillä on muutakin elämää kuin vain hänen surunsa. Jokainen täyspäinen ymmärtää omankin surunsa keskellä, että muut ihmiset eivät esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja sitä kautta saa tietää miten juuri hän surevana haluaisi ihmisten toimivan. Omia toiveita voi tuoda esiin, mutta turhaa ja lapsellista loukkaantua tavoista miten toiset yrittävät olla tukena.
Jokainen meistä on joskus sureva. Sitten kun se omalle kohdalle sattuu, ymmärtää, että suruun kuuluu monia tunteita. On ahdistusta, masennusta, vaikeutta päästää irti, toisaalta ajoittain kiitollisuutta. Itse olen kokenut myös hätää. Muisti petti, stressi vei yöunet. Tuskin olen ollut maailman hauskinta seuraa silloin. Sitten sinäkin ehkä j
Minäkin olen ollut sureva, mutta on todellakin ihan itsestäkin kiinni, miten surevanakin käyttäytyy.
Aina on olemassa ihmisiä jotka yrittävät nostaa oman surunsa toisten surun yläpuolelle.
Suru ei ole mitään tietynlaista, se on aina hyvin yksilöllistä. Siksi surevat käyttäytyvät ja kokevat eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se aika raju tunne kun omainen on kuollut väkivaltaisesti ja tutut vaihtaa kaupungilla kadunpuolta.
Kyllå. Niin on. Kun isäni kuoli, ja hän oli elänyt värikkään elämän, kyllä tuntui ja näkyi miten kukaan ei tule lähellekään. Ei mitään, että otan osaa tai edes että muuten juteltaisiin. Ollaan kuin ei nähtäisi minua. Kerran pysäytin vanhan koulukaverin ja sanoin oikein kovalla äänellä, että et kai sinä minua karkuun juokse. Hän vaivaantuneena nauroi ja sanoi, että ei kun oli vaan niin kiire. Mainitsin, että tulin isän haudalle istuttamaan kukat. Silloin hänelle tuli kova kiire. Isäni kuoli siis puukotuksen uhrina ja semmoisista asioista kun ei haluta puhua, ihmiset karttelee.
Ja omassa toiminnassasi on kaikki ihan ok?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän luokalla koulussa oli tyttö joka jäi orvoksi ja joka sai raivareita ihan älyttömistä asioista. Siitä jos joku hänen mielestään katsoi häntä liian pitkään, alkoi jutella jostain tavallsiesta aiheesta kysymättä ensin tämän kuulumisia ja esittämättä joka kerta surunvalitteluja erikseen. Ennen äitienpäivää sai kunnon raivarit ja oli viikon pois koulusta. Myös hänen isovanhempansa esimerkiksi suuttuivat hänen luokkalaisten vanhemmille kun kaikilta luokkalaisten vanhemmilta ei ollut vanhempien hautajaisissa adressia.
Ei kukaan halua olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa.
Ajatella että joku tuotakin joutuo huoltamaan. No, ehkä sosiaaliviranomaisilta löytyi joku paikka sellaiselle kiukuttelevalle nurisijallekin. Mutta turhaa ihmetellä jos ei ole kavereita. Ei ole kaverien homma olla yhden terapialeluja.
Harva joutuu, niin kovaan.paikkaan, että menettää pienenä vanhempansa. Toki on sellaisiakin vanhempia, joita ei kaipaa. Olikohan sinulla juuri sellaiset?
Se pienenä vanhempansa menettänyt voi olla kiitollinen siitä että hänellä sentään oli hyvät vanhemmat. Sekä siitä, että hän sai uudet huoltajat jotka huolehti hänestä siitä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä! Tuntuu turhalta joidenkin kohdalla
Jotkut tykkää uhriutua surustaan. Että kenelläkään muulla kuin heillä ei ole vaikeaa eikä kukaan tiedä surusta mitään.