Lue keskustelun säännöt.
Autistit kertokaa mitä normaalia ette ymmärrä?
19.02.2025 |
Aloitan:
- Kissavideoita
- ns. kaunista balladimusiikkia
- Asioiden joukkohysterisointia tai moraalista pahennusta
- Miten yksin olemisesta voi kärsiä
- Miksi minua pitäisi kiinnostaa mitä muut ajattelevat minusta.
Kommentit (291)
Vihaan erityisesti ihmisiä, jotka ilmoittavat nämä stalkatut tietonsa merkkinä kuvittelemastaan vallasta. Voivat myös olla niin tyhmiä, etteivät edes huomaa koko asian paljastumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, että miten ihmiset ovat kiinnostuneita toisten ihmisten henkilökohtaisista asioista. Esim. parisuhteessa oleminen, seksuaalinen suuntautuminen tai vaikka seksikumppanien määrä. Jopa täysin tuntemattomien ihmisten, kuten jonkun julkisuuden henkilön mahdollinen homoseksuaalisuus tai että onko hän yhdessä jonkun kanssa ja jos on, niin kenen kanssa?
Sua ei siis kiinnosta toiset ihmiset ja heidän asiat? Olet vain itsestäsi kiinnostunut?
Tämä on hyvin hämmentävä olettamus.
En ole aiempi kommentoija, mutta vastaan silti.
Itse olen kiinnostunut tietyistä, taiteista, luonnosta, tekniikasta, historiasta, jopa sosiologiasta ja psykologias
Myös hyvin monilla ei-autistisilla on erityisiä kiinnostuksenkohteita. Perehtyneisyyden leimaaminen autistiseksi piirteeksi on inhottavaa, vaikka kuuluisikin _yhdessä monen muun piirteen kanssa_ autismidiagnoosiin.
Sitä on aina vaikea ymmärtää, että toisen suuhun laitetaan sanoja. Luetaan rivien välistä sellaisia asioita mitä siellä ei ole.
Jos sanoo esimerkiksi, että "olen kiinnostunut monista asioista", siitä loukkaannutaan. Tullaan huutamaan, et sinä ole ainoa kuka on kiinnostunut asioista. Aletaan puhumaan inhottavasta leimaamisesta.
En ole diagnoosia saanut, mutta elämän varrella tullut siihen tulokseen että jotain lievää autismia melko varmasti on.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt että mikä merkitys on toistuvilla tapajutuilla, kuten vaikka että toivotetaan hyvää yötä tai huomenta toiselle ihmiselle. Miksi sitä tehdään, mikä sen funktio on?
Tai miksi juhlitaan aikuisten syntymäpäiviä, onko se joku saavutus että olen pysynyt hengissä taas 365 päivää? Lapsilla sen vielä ymmärtää sellaisena kivakivajuttuna jolla muovataan tervettä itsetuntoa antamalla huomiota ja iloa.
Nyt kun rupesin miettimään, niin onkohan nuo jäänteitä ajalta jolloin elämä oli paljon heiveröisempää ja oli ainainen pelko että joku sairastuu vakavasti tai vaikka kuolee yön aikana. Sitten vähän taikauskonomaisesti toivoteltiin kaikenlaista. Lapsetkaan eivät välttämättä säilyneet hengissä aikuisuuteen, joten oli syytäkin juhlia syntymäpäiviä.
Ns kahvipöytäkeskustelua en ymmärrä. Mihin väliin se oma puheenvuoro olisi tarkoitus ujuttaa kun kaikki puhuu epämääräisessä järjestyksessä ilman mitään logiikkaa? Mistä kaikki muut tietää, milloin on oma vuoro puhua? Ja se nauraminen. Kaikki nauraa jollekin jutulle. Paitsi minä, kun olen ihan pihalla enkä yhtään tajua, mitä huvittavaa siinä oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kyllä ollut pakkomielteisyyttä ihmisiin, käytännössä heistä on tullut ns ekko, mutta nämä ovat olleet jollakin tasolla tuttuja ja osana elämässäni - eivät mitään julkkiksia/poliitikkoja. Ekkoiluakaan en ole pitänyt mitenkään tervehenkisenä, koska se on usein johtanut syvään masennukseen.
Mullakin on tätä tuttujen ja puoli tuttujen stalkkausta. Saatan viettää vaikka useamman tunnin valvoen yömyöhään et selvitän mitä jotkut tekee nykyään, onko perhe, missä asuu jne. Aa, tommosen gradun tehny, jaahas..
ja sit vähän masentuu kun ite ei oo saavuttanut oikein mitään tai kaikki jääny vähän puolitiehen. Ite on siinä 20v "tasolla" edelleen 40 vuotiaana.
Toivottavasti et ole tuttu, vihaan tuollaisia ihmisiä.
Ei ne mun tutut, puolitutut, entiset tutut jne tiedä et tuollain stalkkaan aina välillä (puolustuksesi sanottakoon, etten tee tuota läheskään joka päivä kuitenkaan, heh). Tiedän aika paljon monista ihmisistä erinäisiä asioita eikä ne tiedä, että tiedän tai tuskin edes osaa ajatella, että tiedän. Et jos oot mun tuttu, niin et tiedä vihata mua, kun mistä tiedät että stalkkaan. Kerran tosin sanoin yhdelle, et sähän oot äidinkielen opettaja; se oli ihan et mistä tiedät, et ollaanko puhuttu joskus aiheesta.. keksin hätävalheen, kun tajusin itekin siinä, ettei olla puhuttu vaan oon stalkannu facesta enkä viitsinyt myöntää katsoneeni hänen faceprofiilia. Kyseessä oli naapuri samasta taloyhtiöstä, eri talosta ja en ollut koskaan aiemmin jutellu hänen kanssaan ainakaan kunnolla. Normaalisti kysyisin perusasioita, vaikka tiedän ne jo etukäteen. Esim. et missä oot töissä, mikä koulutukseltasi jne, mut tuossa tapauksessa lipsati, et totesin vaan kysyvästi, et sähän olit äidinkielenopettaja...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ns kahvipöytäkeskustelua en ymmärrä. Mihin väliin se oma puheenvuoro olisi tarkoitus ujuttaa kun kaikki puhuu epämääräisessä järjestyksessä ilman mitään logiikkaa? Mistä kaikki muut tietää, milloin on oma vuoro puhua? Ja se nauraminen. Kaikki nauraa jollekin jutulle. Paitsi minä, kun olen ihan pihalla enkä yhtään tajua, mitä huvittavaa siinä oli.
Puhelimessa puhuminen vielä vaikeampaa, kun ei tiedä milloin oma vuoro on ja sit saattaa tulla pieni hiljainen hetki ja sit molemmat yhtäaikaa aloittaa. Jotenkin tosi vaikeaa puhua puhelimessa enkä tykkää yhtään. En soita kellekään paitsi äidilleni ehkä kerran 3kk aikana. Ja jos jotain virallisia puheluita on pakko soittaa. Hoidan asiat mielummin sähköpostilla. Yleensäkin kirjoittaminen on mulle paljon helpompaa kuin puhuminen, puhumalla en saa tuotua moniakaan asioita esille mitä kirjoittamalla saan.
Sitten en ymmärrä miten ihmiset pystyy keskittyy laskemaan jotain jumppaliikkeitä. Et tekee liikettä ja laskee tietyt toistot tai ottaa aikaa.. miten pystyy keskittyy moneen asiaan, en tajua. Oon yrittänyt, mut ei vaan onnistu ja on hirveetä pakkopullaa ja jotenkin ahdistavaa. Vielä tuo jossain kuntosalilla, missä on muita ympärillä tai joku odottaa et pääsee laitteeseen missä sä oot ja koitat siinä tehä liikettä ja laskea toistoja. Mulla menis keskittyminen vaan siihen ympäristöön.
En todellakaan ymmärrä, mikä tarve jollakulla on käydä joka asiaan ilmoittamassa, että kyllä voi olla nentilläkin tätä!! No shit, Sherlock.
Autismi on kirjo, kokonaisuus. Diagnoosin saa, kun riittävän moni kriteeri täyttyy. Meitä diagnosoitujakaan ei siis ole kahta täysin samanlaista. Ja sellaisiakin on paljon, jotka eivät ole tajunneet epäillä asiaa edes itse. Osa luultavasti, koska "en varmana ole mikään vammainen!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En autistina ymmärrä, miten normot pystyvät viettämään aikaansa erilaisten ihmisten kanssa. Itse hyväksyn vain itseni kaltaiset ihmiset ja silti vietän aikaani mieluiten parhaassa seurassa, eli yksin.
Vierailija kirjoitti:
En ole diagnoosia saanut, mutta elämän varrella tullut siihen tulokseen että jotain lievää autismia melko varmasti on.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt että mikä merkitys on toistuvilla tapajutuilla, kuten vaikka että toivotetaan hyvää yötä tai huomenta toiselle ihmiselle. Miksi sitä tehdään, mikä sen funktio on?
Tai miksi juhlitaan aikuisten syntymäpäiviä, onko se joku saavutus että olen pysynyt hengissä taas 365 päivää? Lapsilla sen vielä ymmärtää sellaisena kivakivajuttuna jolla muovataan tervettä itsetuntoa antamalla huomiota ja iloa.
Nyt kun rupesin miettimään, niin onkohan nuo jäänteitä ajalta jolloin elämä oli paljon heiveröisempää ja oli ainainen pelko että joku sairastuu vakavasti tai vaikka kuolee yön aikana. Sitten vähän taikauskonomaisesti toivoteltiin kaikenlaista. Lapsetkaan eivät välttämättä säilyneet hengissä aikuisuuteen, joten oli syytäkin juhlia syntymäpäiviä.
Lapsuuskodissa oli tapana toivottaa aamuisin huomenta ja nukkumaan mennessä hyvää yötä. Minulle se toi jonkinlaista turvallisuudentunnetta, että minusta välitetään, koska minulle puhutaan ja toivotetaan hyvää yötä. Lämmin olo.
Sama tunne tuli syntymäpäiväkorteista. Annoimme vanhempieni kanssa toisillemme syntymäpäiväkortteja, vaikka olin jo aikuinen. Oli hauska tavata ja syödä jotain hyvää syntymäpäivän kunniaksi. Se toi vaihtelua ja piristi.
Kun äidin kuoltua löysin tavaroideni joukosta hänen antamansa vanhan syntymäpäiväkortin, tuli vieläkin sama lämmin tunne: äiti välitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitan:
- Kissavideoita
- ns. kaunista balladimusiikkia
- Asioiden joukkohysterisointia tai moraalista pahennusta
- Miten yksin olemisesta voi kärsiä
- Miksi minua pitäisi kiinnostaa mitä muut ajattelevat minusta.
xxxx
En ole autisti, mutta en minäkään noita ymmärrä noh kissavideot voi olla hauskoja, mutten niitä erityisemmin katsele
Sinun kaltaistesi kanssa ajan viettäminen onkin todella kuluttavaa yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja autistit, myös naiset, on hyvin kuluttavaa ja loukkaavaa seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Ja autistit, myös naiset, on hyvin kuluttavaa ja loukkaavaa seuraa.
Tämä on niin totta. Autistit harvemmin ovat mitään rentoa ja mukavaa seuraa, koska heiltä puuttuu kyky ja halu ymmärtää toista ihmistä ja käyttäytyä sen mukaisesti. Todella myrkyllistä seuraa ovat. Autisti sairastuttaa helposti lähipiirinsä (ei niille nepsylapsille turhaan haeta tukea ja apua ja itselle vertaistukea, miten sietää sellaista perheenjäsentä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja autistit, myös naiset, on hyvin kuluttavaa ja loukkaavaa seuraa.
Tämä on niin totta. Autistit harvemmin ovat mitään rentoa ja mukavaa seuraa, koska heiltä puuttuu kyky ja halu ymmärtää toista ihmistä ja käyttäytyä sen mukaisesti. Todella myrkyllistä seuraa ovat. Autisti sairastuttaa helposti lähipiirinsä (ei niille nepsylapsille turhaan haeta tukea ja apua ja itselle vertaistukea, miten sietää sellaista perheenjäsentä).
No ei multa kyllä puutu mikään kyky tai halu ymmärtää toisia ihmisiä. Olen ystäväpiirini suosituin "terapeutti", eli selvästi monen on helppo puhua mulle ja saavat siitä apua.
Ja mun nepsylapseni sietäminen ei oo ollenkaan vaikeata, hän on aivan ihana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja autistit, myös naiset, on hyvin kuluttavaa ja loukkaavaa seuraa.
Tämä on niin totta. Autistit harvemmin ovat mitään rentoa ja mukavaa seuraa, koska heiltä puuttuu kyky ja halu ymmärtää toista ihmistä ja käyttäytyä sen mukaisesti. Todella myrkyllistä seuraa ovat. Autisti sairastuttaa helposti lähipiirinsä (ei niille nepsylapsille turhaan haeta tukea ja apua ja itselle vertaistukea, miten sietää sellaista perheenjäsentä).
No ei multa kyllä puutu mikään kyky tai halu ymmärtää toisia ihmisiä. Olen ystäväpiirini suosituin "terapeutti", eli selvästi monen on helppo puhua mulle ja saavat siitä apua.
Ja mun nepsylapseni sietäminen ei oo ollenkaan vaikeata, hän on aivan ihana.
Lukaisepa tätä ketjua tai mitä tahansa autistien kirjoituksia, niin aika hirveää kommentointia on ja muiden tunteiden vähättelyä. Tässäkin ketjussa yksi äiti kävi naureskelemassa, että hän ei edes pidä lapsiinsa yhteyttä, kun ei heidänkään asiat kiinnosta pätkän vertaa!
Sinä et taida olla kovin vakavasti autistinen. Ja toisaalta autistina sinun lienee helppo sietää nepsylastasi, olette mahdollisesti samanlaisia? Mites ulkopuolisten kanssa toimeen tuleminen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja autistit, myös naiset, on hyvin kuluttavaa ja loukkaavaa seuraa.
Tämä on niin totta. Autistit harvemmin ovat mitään rentoa ja mukavaa seuraa, koska heiltä puuttuu kyky ja halu ymmärtää toista ihmistä ja käyttäytyä sen mukaisesti. Todella myrkyllistä seuraa ovat. Autisti sairastuttaa helposti lähipiirinsä (ei niille nepsylapsille turhaan haeta tukea ja apua ja itselle vertaistukea, miten sietää sellaista perheenjäsentä).
No ei multa kyllä puutu mikään kyky tai halu ymmärtää toisia ihmisiä. Olen ystäväpiirini suosituin "terapeutti", eli selvästi monen on helppo puhua mulle ja saavat siitä apua.
Ja mun nepsylapseni sietäminen ei oo ollenkaan vaikeata, hän on aivan ihana.
Olisipa oma äitini ollut tuollainen terapeutti-autisti, eikä kylmä autisti, jolle vain asiat olivat tärkeitä, ihmiset eivät niinkään.
T. Autistisen äidin neurotyypillinen lapsi
Mulla ei ole diagnoosia, enkä sitä haluaisikaan, joskus joku kyllä ehdottanut, että olisi autismin piirteitä.
En ymmärrä:
- statusta ja siihen liittyviä asioita, että siis esitetään tai haaliraan jotain, että tuntuisi itsestä tärkeämmältä tai arvokkaammalta
- ihmissuhteilla pelailua tai ihmissuhde tv-ohjelmia, en jaksa katsoa yhtään mitään maajusseja ja ensitreffejä alttarilla
- urheilun katsomista tai jonkun joukkueen kannatusta
- fanitusta tai jonkun ideologia tai uskonnon seuraamista ja tottelua
- yleensäkkään mitään auktoriteettejä, lait ymmärrän ja niiden syyn, mutta en sitä miksi minun tulisi kovasti kunnioittaa vaikkapa jotain presidenttiä, ihminen se vaan on
- trendien perässä juoksua, miksi kaikki haluaa näyttää samalta?
- hysteriaa, hamstraamista, vouhkaamista, pöyristymistä, kauhistelua, olen joka tilanteessa rauhallinen ja rationaalinen, kriisitilanteitakin on koettu
- pelkoa, terve itsesuojeluvaisto on ok, mutta että pelätään kaikenlsista hämähäkistä lentokoneeseen ja ydinpommiin, tulee jos tulee
- syviä ihmissuhteita, siis että ripustaudutaan kokonaan tai ei osata elää ilman, on mullakin puoliso ja lapsi, mutta kyllä mä selviisin ilmankin
Vierailija kirjoitti:
En autistina ymmärrä, miten normot pystyvät viettämään aikaansa erilaisten ihmisten kanssa. Itse hyväksyn vain itseni kaltaiset ihmiset ja silti vietän aikaani mieluiten parhaassa seurassa, eli yksin.
Minä kyllä oikeastaan pidän juttelemisesta erilaisten ihmisten kanssa silloin, kun ihmisiä ylipäätään jaksan. Saatan hakeutua tiede- tai jopa teologiaorientoituneiden persoonien seuraan hetkellisesti. Ongelma onkin syvällä tuossa jaksamisessa, sekä siinä, että ihmisyys ja siihen liittyvät ilmiöt eivät ylipäätään kiinnosta. Muissa tai itsessä.
-huumoria jossa pilkataan toisia synnynnäisen ominaisuuden perusteella
-heavy metal musaa ja artistien palvominen
-urheiluhulluutta
-kirkuvia pikkulapsia
Toivottavasti et ole tuttu, vihaan tuollaisia ihmisiä.