Lue keskustelun säännöt.
Kroonisesta masennuksesta ja ahdistuksesta parantuminen positiivisen puheen avulla, tämä ihme tapahtui minulle
19.02.2025 |
Ikää yli 40 vuotta. Suurin osa elämästä työkyvytön mielenterveysongelmien takia. Vakava masennus, ahdistus, paha itsetuhoisuus. On kokeiltu lääkehoidot ja pitkät terapiat, pitkät osastojaksot mut mikään ei auttanut. Odottelin vaan että kuolema korjaisi pois. Sitten uusi ihminen elämässäni sanoi, että sä olet kauhean negatiivinen. Kimpaannuin aivan silmittömästi, kun olin juuri avautunut traumoista ja tragedioista, joita elämääni on mahtunut hieman tavallista enemmän. Ajattelin, että eikö mulla ole oikeus olla vihainen ja surullinen ja ahdistunut, kun mulle on tehty niin paljon pahaa!?
Jouduin kasvotusten sen asian kanssa, että koska mulla on iso tarve puhua asioista jotka ahdistaa, ei todellisuudessa jää enää tilaa eikä energiaa keskittyä siihen mikä kaikki on hyvin.
Suutuin tälle ihmiselle, joka paljasti mun oman osuuteni tässä kokonaisuudessa. Joo, on tapahtunut paljon pahaa. Mutta MÄ itse olen valinnut sen, että en keskity niihin asioihin jotka ovat hyvin. Toivoin kuolemaa päivittäin, en peseytynyt kuin pari kertaa kuussa, kaikki asiat aivan retuperällä eli olin todellakin paskana. Makasin kippurassa pimeässä huoneessa päivästä toiseen. Pää kelasi sitä, miten paljon ahdistaa ja sattuu kun niitä hirveitä asioita on tapahtunut ja kaipasin enemmän kuin mitään että joku kuulisi ja ymmärtäisi sen tuskani määrän.
No, sitten kun suutuin, niin myös jotenkin tuli sellainen outo tunne että perkele, testataan nyt sitten tätä oksettavaa hyvään keskittymistä, jotta voin todistaa että aivan haista paska hommaa. Koska mä olin UHRI, ja mulla piti olla oikeus olla vihainen ja surullinen ja ahdistunut!
Aloin hampaat irvessä väkisin hokea hyviä asioita vähän väliä. Monta kertaa putkeen, jopa kymmeniä. Ja pitkin päivää, aamua iltaa yötä. Ihmisen mieli on ilmeisesti näin kumma, että se lopulta uskoo sen mitä sille sanoo. Tää alkoi vaikuttaa, aluksi varmaan sitä kautta, että oli yksinkertaisesti päivässä vähemmän minuutteja jolloin ehdin kelata sitä paskaa. Täytin sitä tilaa sillä väkisin väännetyllä positiivisella puheella. Ja voin kertoa, että ei todellakaan hymyilyttänyt kun sitä tein. Välillä oli helpompaa, mutta välillä huusin niitä asioita raivon vallassa. Irvistelin ja ärjyin ja kiroilin.
Sitten aloin havahtua siihen, että oli mennyt tovi etten ollutkaan ajatellut ahdistavia asioita. Ja sitten se tovi venyi kerta kerralta pidemmäksi. Mut sitten tuli kriisi: aloin hävetä itseäni, kun tajusin että olin pilannut käytännössä koko elämäni keskittymällä siihen miten pahalta kaikki tapahtunut tuntui. Häpeä oli niin valtava, että naama hehkui punaisena vaikka olin kotona yksin.
No, tähänkin sitten sovelsin uutta oppimaani. En voi muuttaa tapahtunutta, vaan hyväksyä sen ja koittaa toimia paremmin. Pääsin tuosta tunteesta, ja joka päivä vointini parani. Nyt lähes vuosi myöhemmin voin sanoa, että voin paremmin kuin ikinä elämässäni. Lääkkeitä en ole viime vuosina käyttänyt, kun ei ne auttaneet. Viimeisin terapia on päättynyt useita vuosia sitten aika lailla tuloksettomana. Eli uskallan sanoa, että tämä käänne parempaan on ihan oikeasti siitä kiinni, että olen sisäistänyt ajatuksen hyviin asioihin keskittymisestä.
Vielä on elämää jäljellä. Mä olen saanut todellisen elämänhalun ensimmäistä kertaa elämässäni. Ikinä ikinä ikinä en olisi uskonut, että tämä tapahtuisi.
Uskomatonta, mutta totta. Olen ikuisesti kiitollinen tälle ihmiselle. En tiedä miksi tämän kirjoitin, ehkä tuomaan toivoa jollekin.
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Ois kiva tietää, että mitä vastoinkäymisiä ap:lla on ollut.
Miksi? Ajatteletko, että jos on isoja vastoinkäymisiä, ei voi muuttaa ajattelutapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä osoittaa sen, että masennus on sairaus jota voi hoitaa myös itse.
Väitän, että valtaosa masennustapauksista johtuu lajityypillisen käyttäytymisen puutteesta nykyaikana. Liikunnan puute, huono ravinto, yksilökeskeisyys yhteisöllisyyden sijaan.
Eläimillä lajityypillisen käytöksen estäminen aiheuttaa jos jonkinlaista häiriötä, miksei siis ihmisellä. Emme ole voineet muutamassa vuosikymmenessä mitenkään sopeutua nykymaailmanmenoon.
Itse olin masentunut teini-iästä lähemmäs kolmekymppiseksi. Sitten aloin harrastaa kestävyysurheilua, eikä ole masentanut sen koommin.
Onneksi tähän on herätty jo terveydenhuollossakin, vielä kun alkaisivat ihmisetkin uskoa ja ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.
Lievää masennusta voi hyvin hoitaa itse. Vakavaa ei.
Vähän niin kuin flunssaa hoidetaan oireenmukaisesti kotona,
Kuvauksen perusteella ap:n masennus on ollut vakavaa, johon mikään kokeiltu hoitomuoto ei ole tepsinyt.
Mielenkiintoista. Itselläni masennus ja ahdistus puhkesivat, kun kielsin kaiken pahan tapahtuneen ja olin ns. pakkopositiivinen. Olin tietoisesti kiitollinen hyvistä asioista elämässäni, ja silti ei tuntunut hyvältä. Jotenkin uskoin aina, että kun riittävästi yritän, niin saan kyllä sen mitä haluan, ja ratkaistua ongelmani. Sitten kun näin ei kaikista yrityksistä huolimatta käynyt ja menneisyyden möröt jyräsivät päälle, romahdin.
Ja siitä suosta ei sitten ihan äkkiä noustukaan... Paitsi ihan pikku hiljaa hyväksymällä tunteensa sen sijaan, että olisi yrittänyt tukahduttaa niitä väkisin positiivisuuden alle. Sitten vähitellen tuli tilaa muullekin. Vaan niin kai me olemme erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista. Itselläni masennus ja ahdistus puhkesivat, kun kielsin kaiken pahan tapahtuneen ja olin ns. pakkopositiivinen. Olin tietoisesti kiitollinen hyvistä asioista elämässäni, ja silti ei tuntunut hyvältä. Jotenkin uskoin aina, että kun riittävästi yritän, niin saan kyllä sen mitä haluan, ja ratkaistua ongelmani. Sitten kun näin ei kaikista yrityksistä huolimatta käynyt ja menneisyyden möröt jyräsivät päälle, romahdin.
Ja siitä suosta ei sitten ihan äkkiä noustukaan... Paitsi ihan pikku hiljaa hyväksymällä tunteensa sen sijaan, että olisi yrittänyt tukahduttaa niitä väkisin positiivisuuden alle. Sitten vähitellen tuli tilaa muullekin. Vaan niin kai me olemme erilaisia.
Niin, varmasti tässä on iso merkitys sillä miten hieman pohjalta ylemmäs päästyäni totesin, että tiettyjä asioita on tapahtunut ja ne ovat aiheuttaneet raskaita tunteita joita todellakin olin päässäni jauhanut ja terapiassa koittanut useampaan kertaan saada kelkkaa käännettyä, mutta että se ei vaan selkeästi ollut riittänyt. Tuo positiiviselle tilan antaminen auttoi päästämään irti. Mitään ns. oikeutta en koskaan tule tapahtuneisiin asioihin saamaan. Sen hyväksyminen ja irti päästäminen oli mahdollista, kun tein hyvälle tilaa.
Se oli jotenkin niin konkreettista miten olo alkoi keventyä, eikä ne vuosikausia ahdistaneet asiat enää lopulta tuntuneet merkityksellisiltä. Ne ovat ollutta ja mennyttä, mun käsissä on nykyhetki ja tulevaisuus.
Yhäkin tuo muisto negatiivisuuden mudissa vellomisesta meinaa alkaa hävettää kun siitä tähän kirjoittaa, mutta ei enää jää päälle.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen jotenkin löytänyt lohtua välinpitämättömyydestä. En ole yltiö positiivinen, mutta en myöskään yltiö negatiivinen. Pyrin suhtautumaan kaikkeen neutraalisti, tai sitten hieman positiivisemmin kuin negatiivisemmin.
Itsensä vihaaminen on rankempaa kuin itsensä rakastaminen.
Jotain mätää ollut terapeuteissa. Kuvailet täydellisesti IPS:n eli interpersoonallisen terapian idean. Tärkeintä on toki se, että olet siirtynyt objektipositiosta tarkkailijapositioon, jossa näet itsesi toimijana. Onnea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmillista, että tällaisen täyden itsestäänselvyyden havaitseminen vie joiltain niin pitkän aikaa. Valitettavasti tällaiset tekstit vetävät kyllä kaiken kunnioituksen psykiatrisia potilaita kohtaan alas vessanpöntöstä.
Toisin sanoen kenenkään ei kannata käydä hakemassa sellaista diagnoosia riesakseen, koska lääkkeistä ei ole juurikaan hyötyä, tällaiset "ryhdistäytymiset" voi hoitaa ihan itse, eikä kenenkään kannata assosioitua samaan väkeen kuin tällaisten tekstien kirjoittelijat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös tämä nyt sitten vesitä sen, että masennus on sairaus?
Miten muka? Eikö muka ole muita sairauksia, joita voi helpottaa tai joista voi jopa parantua parantamalla elintapoja?
Myös syövästä voi parantua positiivisella ajattelulla.
- Maria N.
Ja olgat komppaa - iso hali
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mahtava oivallus ja tarina AP, kiitos siitä! Mielen ja tunteiden voima on todella paljon suurempi kuin moni uskaltaa ajatellakaan.
Sama ajatusten ja tunteiden voima pätee myös fyysisiin sairauksiin, ei pelkästään henkisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmillista, että tällaisen täyden itsestäänselvyyden havaitseminen vie joiltain niin pitkän aikaa. Valitettavasti tällaiset tekstit vetävät kyllä kaiken kunnioituksen psykiatrisia potilaita kohtaan alas vessanpöntöstä.
Toisin sanoen kenenkään ei kannata käydä hakemassa sellaista diagnoosia riesakseen, koska lääkkeistä ei ole juurikaan hyötyä, tällaiset "ryhdistäytymiset" voi hoitaa ihan itse, eikä kenenkään kannata assosioitua samaan väkeen kuin tällaisten tekstien kirjoittelijat.
Siitähän räjähtäisi niin maan perusteellinen paskamyrsky, jos lääkärit alkaisivat sanoa masennuspotilaille että Hei, muista ajatella sitä mikä kaikki on hyvin, sun toipuminen on siitä kiinni.
Uhritila on kaiken alleen nielevä. Ei sieltä pääse pois ellei sitä tajua. Jossain kohtaa jokin asia saa havahtumaan siihen, että omalla toiminnalla on merkitys siihen miten asiat jatkossa menevät.
Vierailija kirjoitti:
Harmillista, että tällaisen täyden itsestäänselvyyden havaitseminen vie joiltain niin pitkän aikaa. Valitettavasti tällaiset tekstit vetävät kyllä kaiken kunnioituksen psykiatrisia potilaita kohtaan alas vessanpöntöstä.
Toisin sanoen kenenkään ei kannata käydä hakemassa sellaista diagnoosia riesakseen, koska lääkkeistä ei ole juurikaan hyötyä, tällaiset "ryhdistäytymiset" voi hoitaa ihan itse, eikä kenenkään kannata assosioitua samaan väkeen kuin tällaisten tekstien kirjoittelijat.
Mutta hyvä että saat tällä tavalla kuitenkin tuntea itsesi hieman monia paremmaksi ihmiseksi eikö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli masennuspotilaita ei siis tarvitse sympatisoida millään tavalla. Kyseessä on siis oikeastikin pelkästään nolo ja itse vellomisella aiheutettu tilanne. Hyvä tietää että kaikki psykiatristen potiladen syrjintä ja haukkuminen on osunut aivan kohdilleen.
Masennus ei ole yksi ja sama sairaus, vaan se johtuu eri ihmisillä eri tekijöistä. Oireet vain muistuttavat toisiaan.
Itselläni on vähän päinvastainen kokemus. Minut kasvatettiin kiltiksi tytöksi, joka ei saanut näyttää negatiivisia tunteita. Ikävistä asioista ei saanut puhua. Kaikkialla piti käyttäytyä asiallisesti ja hillitysti. Ensimmäisen eron jälkeen teini-iässä äitini käski hymyillä, niin ero unohtuisi.
Vuosia selittämätöntä ahdistusta. Terapia ei tehonnut, koska minut laitettiin kognitiiviseen joka vielä pahensi tilannetta. Miten voi voida niin pahoin, vaikka kaikki on niin hyvin ja minulla on mielettömästi hyviä asioita elämässä?
Noh, sitten sairastun fyysisesti. En saanut terveydenhuollosta näin naisena apua, koska kaikki laitettiin ahdistuksen piikkiin. Sitten kerran hermostuin todella, kun tuli jälleen vastaan yksi lääkäri, joka tutkimatta uskoi ettei minulla ole muuta kuin psykosomaattisia oireita, ja annoin palaa. Lääkäri pyysi anteeksi. Oloni oli aivan mieletön.
Ymmärsin, että tunteet pitää tuntea ja ikävät asiat pitää käsitellä. Ne pitää päästää ulos, tai ne kääntyvät sisälle päin. Niihin ei vaan saa jäädä vellomaan, kuten aplle on käynyt.
Vierailija kirjoitti:
Masennus ei ole yksi ja sama sairaus, vaan se johtuu eri ihmisillä eri tekijöistä. Oireet vain muistuttavat toisiaan.
Itselläni on vähän päinvastainen kokemus. Minut kasvatettiin kiltiksi tytöksi, joka ei saanut näyttää negatiivisia tunteita. Ikävistä asioista ei saanut puhua. Kaikkialla piti käyttäytyä asiallisesti ja hillitysti. Ensimmäisen eron jälkeen teini-iässä äitini käski hymyillä, niin ero unohtuisi.
Vuosia selittämätöntä ahdistusta. Terapia ei tehonnut, koska minut laitettiin kognitiiviseen joka vielä pahensi tilannetta. Miten voi voida niin pahoin, vaikka kaikki on niin hyvin ja minulla on mielettömästi hyviä asioita elämässä?
Noh, sitten sairastun fyysisesti. En saanut terveydenhuollosta näin naisena apua, koska kaikki laitettiin ahdistuksen piikkiin. Sitten kerran hermostuin todella, kun tuli jälleen vastaan yksi lääkäri, joka tutkimatta uskoi ettei minulla ole muuta kuin psykosomaattisia oireita, ja a
Ihmeellistä, että lääkäri pyysi anteeksi etkä saanut lähetettä suljetulle osastolle. Mt-diagnoosi papereissa on todella vaarallista ylipäätään asioida terveydenhuollossa, puhumattakaan esittää eriäviä mielipiteitä.
Miten se voi järkyttää jonkun maailmankuvaa niin paljon että joku saa apua muuttamalla sisäistä ohjelmointia ja tapaansa ajatella?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmillista, että tällaisen täyden itsestäänselvyyden havaitseminen vie joiltain niin pitkän aikaa. Valitettavasti tällaiset tekstit vetävät kyllä kaiken kunnioituksen psykiatrisia potilaita kohtaan alas vessanpöntöstä.
Toisin sanoen kenenkään ei kannata käydä hakemassa sellaista diagnoosia riesakseen, koska lääkkeistä ei ole juurikaan hyötyä, tällaiset "ryhdistäytymiset" voi hoitaa ihan itse, eikä kenenkään kannata assosioitua samaan väkeen kuin tällaisten tekstien kirjoittelijat.
Siitähän räjähtäisi niin maan perusteellinen paskamyrsky, jos lääkärit alkaisivat sanoa masennuspotilaille että Hei, muista ajatella sitä mikä kaikki on hyvin, sun toipuminen on siitä kiinni.
Uhritila on kaiken alleen nielevä. Ei sieltä pääse pois ellei sitä tajua. Jossain kohtaa jokin asia saa havahtumaan siihen, että omalla toiminnalla on merkitys siihen miten a
Aika ikävää on kyllä, jos oletustila masennuspotilaita kohtaan on se, että kyseessä on vain niin uskomattoman typerät ihmiset, että ei edes huomata tavallisia syy-seuraussuhteita, eikä sitä, että omalla toiminnalla olisi mitään vaikutuksia mihinkään. Siinä tapauksessahan vauvapalstatyylinen tylyttäminenhän on aivan pätevää hoitoa.
Opettele asettamaan rajat.
Onneksi olkoon AP! Olet sisäistänyt jotain huimaa. Minulla on myös vaikea traumatausta ja pitkät ja vaikeat mielenterveysongelmat. Kävin pitkän terapian ja sinänsä tottakai ymmärrän, mistä masennukseni ja muu johtui enkä kaikkeen voinut vaikuttaa. Jossain vaiheessa aloin myös tietoisesti etsimään hyvää. Ja parhaimmat oivallukset olen saanut, kun joku on sanonut suoraan. Aluksi se loukkaa, mutta jos lähtee tarkastelemaan toisen sanomaa, voi löytää yllättäviä asioita itsestään.
Oli hirvittävän tärkeää käydä terapiassa, koska olin ihmisromu. On paljon asioita, joita voisin harmitella, mutta sen sijaan ajattelen, että minulla on toivon mukaan vielä paljon elämää (olen saman ikäinen kuin sinä) joten jossittelu on turhaa. Kaikesta huolimatta minulla on hurjan paljon hyvää elämässäni ja useimmilla on, kun sen vain opettelee löytämään.