Onko sinulla mielestäsi hyvä resilienssi?

Vierailija kirjoitti:

Puhutaan suomenkieltä, se on sietokyky kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kyllä, minulla on hyvä sietokyky.

Kielikellosta poimittua

Joissain tilanteissa sana kannattaa kokonaan korvata suomennoksella. Substantiivin resilienssi tilalla on käytetty esimerkiksi suomennoksia kriisinkestävyys, kriisinsietoisuus; selviytymiskyky(isyys); palautumiskyky tai palautuvuus; häiriönsietokyky; pärjäävyys, pärjääminen; muutosjoustavuus. Joihinkin yhteyksiin voi myös sopia henkinen kestävyys tai kolmiosainen ilmaus mielen sinnikkyys, joustavuus ja palautumiskyky.

Vierailija kirjoitti:

Puhutaan suomenkieltä, se on sietokyky kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kyllä, minulla on hyvä sietokyky.

Resilienssi ei tarkoita suoraan tai pelkästään sietokykyä, vaan käsitteeseen sisältyy monia sitä kuvaavia sanoja.

Keskeisiä sanoja ovat joustavuus,palautumiinen vastoikäymisistä,sinnikkyys mennä eteenpäin. Niiden vastakohtia on jäykkyys,pitäytyminen,tunteiden kieltäminen,se ettei voi hyväksyä tapahtumia,jää jumiin,eikä pääse eteenpäin.

Taitaa olla, koska olen edelleen elossa.

Miten sen nyt ottaa. Tässä pärjäillään. 

 

Oli joskus. Ei ole enää. Tuli niin paljon vastoinkäymisiä, että jouduin psykoosiin enkä ole palautunut täysin. Nyt jokainen vähän isompi vastoinkäyminen vetää hetkessä pohjalle. Kukaan ei auttanut 40 vuoteen, niin voimavarat ehtyi tyystin. Ei ole kivaa ihmisrauniona. Aina, kun nousen, lyödään taas maahan.

On kyllä melkoisen hyvä, mutta on vaatinut kosolti työtä ja isoja haasteita. Kun vaikeuksien määrä ylittää tietyn rajan, käsitys elämästä ja sen vaikeuksien kestämisestä saavuttaa uusia sfäärejä.

- maahantuontiyrityksen konkurssi

- avioero

- lapsen hylkääminen 

- syyttäjän vaatimus ehdottomasta vankeudesta (liioittelua, mutta mahdollisuus toteumaan)

- sairastuminen

Näiden ja muiden pienempien pikkumurheiden keskellä, on asiat asettuneet mittasuhteisiin, joita en ennen tiennyt olevan olemassa ja elämän hienot nyanssit ovat löytyneet. Epävarmuus on valtavissa mittasuhteissa ja samaan aikaan nautin siitä, että avaan aamulla silmät, totean että rahat on loppu ja lähden ulos haistelemaan ilmaa. Ihan hienoa olla elossa, vaikka päällisin puolin ei pitäisi olla mitään mistä olla iloinen.

Koen nykyään, että elämä todella on matka, ja onneksi on vielä vuosia edessäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti joo. Oikeastaan oma lapsuuteni on ollut aika samanlainen kuin mitä muillakin täällä, kaikin tavoin hyvä ja onnellinen. Minulla on ollut hyvät vanhemmat, isovanhemmat ja muita läheisiä, kavereita, koulu on sujunut hyvin ja olen saanut harrastaa varmaan kaikkea sitä mitä olen halunnut ja se on mahdollistettu minulle. Olen saanut tukea ja kannustusta, minut on hyväksytty sellaisena kuin olen, minulla on ollut hyviä kavereita ja ystäviä. Tietty toisinaan oli myös erimielisyyksiä, draamaa kaverien kesken, läheisten menetyksiä, pelottavia asioita, menetyksiä, vaikeita tunteita, mutta kokonaisuudessaan lapsuudessa ja nuoruudessa asiat oli hyvin. Tämä kaikki antoi lapsuudesta asti sellaisen perushyvän itsetunnon sekä luottamuksen siihen että elämä kantaa aina kuitenkin, vaikka mitä tapahtuisi.

Tämän tunteen elämän kantamisesta ja jatkumisesta olen tiedostanut, vaikka en oikeastaan ole aja

Kukaan läheisensä oikeasti menettänyt ihminen ei mene kouluun heti kuoleman tapauksen jälkeen tai käy missään tanssi tunneilla. Rakkaan läheisen poismenon jälkeen keskitytään surutyöhön.

Miten niin? Kuka tämän määrää, ja missä, mitä läheisensä menettänyt henkilö tekee tai ei tee? Ja mitä tämä "surutyö" sitten on ja miten sitä "tehdään"?

Vierailija kirjoitti:

On kyllä melkoisen hyvä, mutta on vaatinut kosolti työtä ja isoja haasteita. Kun vaikeuksien määrä ylittää tietyn rajan, käsitys elämästä ja sen vaikeuksien kestämisestä saavuttaa uusia sfäärejä.

- maahantuontiyrityksen konkurssi

- avioero

- lapsen hylkääminen 

- syyttäjän vaatimus ehdottomasta vankeudesta (liioittelua, mutta mahdollisuus toteumaan)

- sairastuminen

Näiden ja muiden pienempien pikkumurheiden keskellä, on asiat asettuneet mittasuhteisiin, joita en ennen tiennyt olevan olemassa ja elämän hienot nyanssit ovat löytyneet. Epävarmuus on valtavissa mittasuhteissa ja samaan aikaan nautin siitä, että avaan aamulla silmät, totean että rahat on loppu ja lähden ulos haistelemaan ilmaa. Ihan hienoa olla elossa, vaikka päällisin puolin ei pitäisi olla mitään mistä olla iloinen.

Koen nykyään, että elämä todella on matka, ja onneksi on vielä vuosia edessäkin.

Liioittelulla tarkoitin, että innokas nuori nais-syyttäjä hakee maksimirangaistusta asiassa, josta ei todellisuudessa ymmärrä tarpeeksi. Uskon ja toivon, että asia selkenee niin, että tuomari näkee asian todellisuuden - silti en masennu, kaikki mikä tulee, otetaan vastaan.

"Ehkä kaikki ihmiset ei ajattele vastoinkäymisistä samalla tavalla. Se mikä on yhdelle vastoinkäyminen ei toiselle välttämättä olekaan."

Tässä tullaan taas siihen, että vaikka näennäisesti puhuttaisiin samasta asiasta (läheisen kuolema, avioero), eivät ne kuitenkaan ole eri ihmisillä samanlaisina samanlaisissa olosuhteissa tapahtuvia asioita. 

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kaksi avioeron kokenutta. Toiselle avioero ei ollut vastoinkäyminen ollenkaan ja toinen on menettänyt ruokahalunsa sen vuoksi. Oliko toisella nyt enemmän resilienssiä, kun ei ottanut eroaan yhtä raskaasti, kuin toinen?

Tarkennetaan hieman tilannetta. Avioeron kevyesti ottanut on kenties vuosia harkinnut eroa ja pitänyt suhdettaan toimimattomana. Hänellä on ehkä ollut jo uusi ihastus, jonka kanssa elämä näyttää valoisalta.

Toinen henkilö taas on panostanut sekä sosiaalisesti, että taloudellisesti kaikkensa perheeseensä ja parisuhteeseensa ja tuleekin yllättäen jätetyksi kolmannenpyörän takia. Ehkä hän ei ole osannut edes tehdä riittävää b-suunnitelmaa, koska on luottanut parisuhteen jatkuvuuteen. Hän on jokseenkin yksinäinen pitkäaikaisen kumppanin lähdettyä yllättäen, eikä hänellä ole uutta ihastusta valmiina. 

Puhutaan siis kahdesta avioerosta, jotka ovat keskenään tyystin erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä melkoisen hyvä, mutta on vaatinut kosolti työtä ja isoja haasteita. Kun vaikeuksien määrä ylittää tietyn rajan, käsitys elämästä ja sen vaikeuksien kestämisestä saavuttaa uusia sfäärejä.

- maahantuontiyrityksen konkurssi

- avioero

- lapsen hylkääminen 

- syyttäjän vaatimus ehdottomasta vankeudesta (liioittelua, mutta mahdollisuus toteumaan)

- sairastuminen

Näiden ja muiden pienempien pikkumurheiden keskellä, on asiat asettuneet mittasuhteisiin, joita en ennen tiennyt olevan olemassa ja elämän hienot nyanssit ovat löytyneet. Epävarmuus on valtavissa mittasuhteissa ja samaan aikaan nautin siitä, että avaan aamulla silmät, totean että rahat on loppu ja lähden ulos haistelemaan ilmaa. Ihan hienoa olla elossa, vaikka päällisin puolin ei pitäisi olla mitään mistä olla iloinen.

Koen nykyään, että elämä todella on

Sulta on vissiin mennyt ohi, mikä syyttäjän ja puolustajan tehtävä...

Sain pakkasessa treenatessa leuanvetoja lukinkalvon alaisen verenvuodon ennen joulua, jäin ulos 3h ajaksi, poliisireportin mukaan olin vastustellut ambulanssimiehiä ja poliiseja kuljetukseen sirrossa, lepositeissä sairaalaan treenaamaan. Oma ajatus tapahtuneesta: Lissää treeniä! 

Vierailija kirjoitti:

"Ehkä kaikki ihmiset ei ajattele vastoinkäymisistä samalla tavalla. Se mikä on yhdelle vastoinkäyminen ei toiselle välttämättä olekaan."

Tässä tullaan taas siihen, että vaikka näennäisesti puhuttaisiin samasta asiasta (läheisen kuolema, avioero), eivät ne kuitenkaan ole eri ihmisillä samanlaisina samanlaisissa olosuhteissa tapahtuvia asioita. 

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kaksi avioeron kokenutta. Toiselle avioero ei ollut vastoinkäyminen ollenkaan ja toinen on menettänyt ruokahalunsa sen vuoksi. Oliko toisella nyt enemmän resilienssiä, kun ei ottanut eroaan yhtä raskaasti, kuin toinen?

Tarkennetaan hieman tilannetta. Avioeron kevyesti ottanut on kenties vuosia harkinnut eroa ja pit

Mistä ajattelit että tämä olisi ottanut avioeron nimenomaan kevyesti, vaikka ei olisikaan avioeron myötä menettänyt ruokahaluaan ja toimintakykyään? Voi olla että hänellekin avioero on ollut hyvin raskas tilanne, mutta hänellä se vaan ilmenee eri tavalla kuin tällä toisella.

Esität asiat kovin mustavalkoisesti, noin stereotyyppistä tilannetta on tuskin koskaan. Tietysti jokainen avioeron on yksilöllinen kokemus, koska jokaiseen kokemukseen vaikuttaa niin paljon eri muuttujia. 

Vierailija kirjoitti:

Sain pakkasessa treenatessa leuanvetoja lukinkalvon alaisen verenvuodon ennen joulua, jäin ulos 3h ajaksi, poliisireportin mukaan olin vastustellut ambulanssimiehiä ja poliiseja kuljetukseen sirrossa, lepositeissä sairaalaan treenaamaan. Oma ajatus tapahtuneesta: Lissää treeniä! 

Riippuvuus tuokin..

"Mistä ajattelit että tämä olisi ottanut avioeron nimenomaan kevyesti, vaikka ei olisikaan avioeron myötä menettänyt ruokahaluaan ja toimintakykyään? Voi olla että hänellekin avioero on ollut hyvin raskas tilanne, mutta hänellä se vaan ilmenee eri tavalla kuin tällä toisella.

Esität asiat kovin mustavalkoisesti, noin stereotyyppistä tilannetta on tuskin koskaan. Tietysti jokainen avioeron on yksilöllinen kokemus, koska jokaiseen kokemukseen vaikuttaa niin paljon eri muuttujia. "

Lainasin tuota, joka kommentoi että "sama vastoinkäyminen ei ole toiselle vastoinkäyminen lainkaan". Oletin siis tämän henkilön suhtautuneen asiaan kevyemmin.

Halusin vaan korostaa sitä, että vaikka kaksi ihmistä sanoisi käyneensä läpi esimerkiksi tuon avioeron, ne ovat aina kuitenkin yksilöllisiä, eikä niitä voi verrata keskenään. Minusta on eri asia, jos esim. avioerosta sovitaan yhdessä vs. ero tulee yllättäen, koska salarakas on raskaana ja elämä pitää järjestellä äkkiä uudelleen. 

Mutta olet oikeassa siinä, että näitäkään ei voi suoraan verrata keskenään. Riippuu siitä, miten tärkeä ko. asia on ihmiselle omassa arvo-asteikossa ollut. Toisille vaikkapa työ on elämän tärkein asia ja toiselle parisuhde.

Kannattaa huomioida, että ihmiset toimii vastoinkäymisiä kohdatessaan eri tavalla. Ei välttämättä ole olemassa mitään yhtä ainoaa syytä miksi näin käy. Esimerkiksi omista läheisistäni yksi halusi mahdollisimman pian takaisin töihin läheisensä kuoleman jälkeen. Hänestä ei varsinaisesti huomannut sitä surua ja menetyksen tuskaa ulospäin, joten monet kommentoi että ai sä olet päässyt jo yli siitä. He taas eivät nähneet sitä kun tämä istui kotona keittiön lattialla itkemässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti joo. Oikeastaan oma lapsuuteni on ollut aika samanlainen kuin mitä muillakin täällä, kaikin tavoin hyvä ja onnellinen. Minulla on ollut hyvät vanhemmat, isovanhemmat ja muita läheisiä, kavereita, koulu on sujunut hyvin ja olen saanut harrastaa varmaan kaikkea sitä mitä olen halunnut ja se on mahdollistettu minulle. Olen saanut tukea ja kannustusta, minut on hyväksytty sellaisena kuin olen, minulla on ollut hyviä kavereita ja ystäviä. Tietty toisinaan oli myös erimielisyyksiä, draamaa kaverien kesken, läheisten menetyksiä, pelottavia asioita, menetyksiä, vaikeita tunteita, mutta kokonaisuudessaan lapsuudessa ja nuoruudessa asiat oli hyvin. Tämä kaikki antoi lapsuudesta asti sellaisen perushyvän itsetunnon sekä luottamuksen siihen että elämä kantaa aina kuitenkin, vaikka mitä tapahtuisi.

Tämän tunteen elämän kantamisesta ja jatkumi

Miten niin? Kuka tämän määrää, ja missä, mitä läheisensä menettänyt henkilö tekee tai ei tee? Ja mitä tämä "surutyö" sitten on ja miten sitä "tehdään"?

Ennen oli tapana että oltiin kotona eikä osallistuttu yhteiseen tekemiseen ennen hautajaisia. Vasta hautajaisten jälkeen liikuttiin kodin ulkopuolella.

En tiiä. Mulla on noin 90% ajasta aika paha olla, mutta luultavasti sitä ei muut huomaa. Pahan olon syy on lapsuuden kokemukset (kaltoinkohtelua, väkivaltaa jne). Siihen nähden että pidän itseäni lähinnä ihmisrauniona mä pärjään ihan hyvin ns. yleisillä mittareilla. Olen keskituloinen, keskiluokkainen, naimissa ja mulla on kaksi lasta. Tiedostan että huonomminkin voisi olla, nuoruudessani käytin paljon alkoholia ja olin ajautumassa päihdeporukoihin, mutta sain käännettyä elämäni terveempään suuntaan. Ehkä mulla sitten on resilienssiä, vaikka itsestä ei siltä tunnu. 

Vierailija kirjoitti:

En tiiä. Mulla on noin 90% ajasta aika paha olla, mutta luultavasti sitä ei muut huomaa. Pahan olon syy on lapsuuden kokemukset (kaltoinkohtelua, väkivaltaa jne). Siihen nähden että pidän itseäni lähinnä ihmisrauniona mä pärjään ihan hyvin ns. yleisillä mittareilla. Olen keskituloinen, keskiluokkainen, naimissa ja mulla on kaksi lasta. Tiedostan että huonomminkin voisi olla, nuoruudessani käytin paljon alkoholia ja olin ajautumassa päihdeporukoihin, mutta sain käännettyä elämäni terveempään suuntaan. Ehkä mulla sitten on resilienssiä, vaikka itsestä ei siltä tunnu. 

Mulla on vähän samalla tavalla. Nuoruudessa tullut koettua monentasoista väkivaltaa poikaystävän taholta. Sitemmin löysin uuden, "kunnollisen miehen", jolla kuitenkin ollut salasuhde. Olen uinut todella syvissä vesissä henkisesti. Kuitenkin mulla on kaksi korkeakoulututkintoa, työ, koti ja perhe. Ulkoisesti katsottuna mulla on siis todella resilienssiä ja olen selvitytynyt hyvin, enkä ole ajatunut esimerkiksi päihteidenkäyttäjäksi tms. Mutta sisäisesti tunnen olevani vereslihalla ja kärsin sosiaalistentilanteiden pelosta. Elämän kepeys on kadonnut.

On hyvä resilienssi. Olen menettänyt molemmat vanhempani alaikäisenä ja silti pärjännyt hyvin elämässä ja perustanut oman yrityksen, olen ollut nuoresta asti hyvä säästämään ja on omistusasunto lisäksi sijoitusasunto. Muissa ihmisissä huomaan usein resilienssin puutetta, he valittaa ongelmista vanhempiensa kanssa eikä osaa arvostaa sitä että heillä on vanhemmat elossa.