Miksi naiset suuttuvat jos mies käy muutaman kerran viikossa vanhemmillaan?

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka  olette olleet kauan naimisissa, sekö teidät on pitänyt yhdessä että olette kumpikin skipannut omat sukunne pois,  ei harrastuksia? Lapset tuntuu monelle tässä keskustelussa olevan haitta, äkkiä skipattu nekin kotoa pos ja senjälkeen älkööt tulko iltoja ja sunnuntaiseksiä häiritsemään.

Ihan varmaan on yhdessä viihtyminen tärkeää mutta monissa liitoissa siihen sopii muutakin elämää, ystäviä jne kuin kaksin olemista.

Vaikutat nyt aika yksoikoiselta tai sitten tämä on olkiukkoilua.

Sanoisin, että aika aikaa kutakin. Kyllä meillä seurustelun alkuvaiheessa oli aika, jolloin ei paljon aikaa ja mielenkiintoa riittänyt muuhun kuin siihen toiseen. Sukutapaamiset jne tietysti hoidettiin ja mieluisimmat harrastukset säilyi, mutta kyllä niiden harrastaminen väheni ja aikaa kului toisen kanssa. Todellakaan ei vaihdettu kahdenkeskeistä iltaa vanhempien kanssa nettihuijauksista juttelemiseen. Siis nimenomaan seurusteluvaiheessa. 

Kun seurusteluvaihe muuttui vakiintuneeksi suhteeksi ja siitä yhteenmuuttoon, avioliittoon ja lasten tekemiseen, tietysti myös yhdessä vietetty aika väheni ja muutti muotoaan. Ennen käytiin käsi kädessä kävelyllä, myöhemmin työnneltiin lastenvaunuja ja käytiin lasten kanssa retkillä. Käytiin lasten kanssa mummolassa ja vietettiin mökkeilyä. 

Olen itse aina arvostanut omaa kotia suunnattomasti, siis sitä, että siellä saa ihan rauhassa töiden jälkeen, rauhoittua olemaan vaan ja pitämään kodista huolta. Kun lapset oli kotona, koin samoin: on ihanaa olla kotona oman perheen kanssa. Vanhempia tavattiin mun mielestä normisti, heillä oli ja on oma elämä, nähdään silloin tällöin, tehdään jotain yhdessä. Samoin lapsia: he arvostavat myös omaa kotiaan eivätkä todella tykkäisi, jos ajelisin sinne töiden jälkeen heidän kanssa aikaa viettämään muutamana iltana viikossa. Aika pian varmaan alkaisi vihjailu, että onko isän kanssa kaikki ihan ok, kun ei kiinnosta kotiisi mennä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi voi. Miten pystyn siirtämään huonekaluja, jos pojat eivät tule käymään? Ei 78-vuotiasta kuulu laittaa siirtämään piironkia, nojatuolia tai kirjahyllyä yksin. Täällä on niin yksinäistäkin. Sisustusta muuttamalla saa talon näyttämään elävämmältä

 

 

Tee niinkuin minä. Jätät ikkunaverhot pois, isot matot, se jo helpottaa asumista. Ei tarvitse niihin apua, siivoojakin mieluummin käyttää joskus ulkona pienemmät matot.  Huonekalut on tähän asuntoon ostettu, ei niitä tarvitse siirrellä.

Mutta kun joulun porukalle laitoin oli oikea kuusi ja kyllä, koristeiden paikka on yläkomerossa.

Mutta miniöitten mieli, kyllä on pojassa riippumista ja miniältä pois jos  nostaisi pari kevyttä laatikko ylähyllylle.  Poimintapihdeillä saan alas.

 

"Kokeilkaapa anopit sellaista, että lopetatte sen poikanne lapsenanne kohtelun ja suhtaudutte häneen nykyään sen miniän aviomiehenä. Jos lainaat toisen naisen aviomiestä, niin yleensä se vaimo ei katso hyvällä jos soitat sille suoraan hänen selkänsä takana, eikös. Auttaisiko tämä teitä ymmärtämään, missä menee metsään. "

Oma miniä tulee toisesta kulttuurista. Hän ei koe tarpeelliseksi, että häneltä kysyn lupaa hänen miehen, minun pojan, tapaamiseen. Hänelle on luonnollista, että perheenjäsenillä on välittävät välit. Eipä hänen vanhemmat kysy lupaa minun pojalta, saavatko tavata tytärtään. 

Miten tällaisiata luonnollisiata asioista toiset tekee niin vaikeita?

Se on kyllä luotaantyöntävää parisuhteen kannalta jos ei aikuinen ihminen ole saanut napanuoraa katkaistua. Valitettavasti suhde omiin vanhempiin on itselläni ja varmasti monella muullakin ongelmallinen. Se ei tietenkään ole mieluisa puheenaihe mutta näin anonyymisti siitä voi palstalla puhua.

Syitä siihen voi olla monia.. mutta jos vanhemmat on hankalia niin ei se ole mikään itseisarvo olla hyvissä väleissä omien vanhempien kanssa. Olen tähän päätelmään itse päätynyt. Äiti haluaisi edelleen kontrolloida elämääni, joten tiedän ettei naapuriin/lähelle kannata muuttaa asumaan... Hänellä on aina mielipide siitä mikä omassa elämässäni on vikana ja haluaisi mikromanageroida elämääni.

Mieheni on läheinen äitinsä kanssa. Kieltämättä näen siinä suhteessa hieman ongelmia vaikkei asianomaiset sitä varmaan halua itselleen myöntää. Vähän olen tästä asiasta mieheni kanssa myös keskustellut. Miehen äiti on myös tuputtamassa omia vahvoja mielipiteitään toistuvasti joka asiasta joka väliin mikä väkisinkin vaikuttaa siihen mitä mieltä mieheni on asioista...Vaikka mieheni on eri mieltä ja tiedän sen, hän enimmäkseen myötäilee äitiään, muttei kerro sitä omaa mielipidettään. Anoppi puolestaan on sanonutkin olevansa sitä mieltä, että hän on niin itsenäisen miehen pojastaan kasvattanut....

Ja äitiä pitää autella myös sen ainakin 3 x viikossa ja sen lisäksi kaikki asiat pitää puhua puhelimessa.. mutta nykyään ei vie vierailu ei vie paljoa aikaa sekään kun on anoppi muuttanut naapuriin asumaan. Ennen sitä saattoi mennä koko päivä kylässä.

Mutta siitä huolimatta miehelläni on varmasti terveempi suhde omiin vanhempiinsa. Molemmilla äiti on kontrolloiva, mutta hänen äidillä on sosiaalisesti parempi pelisilmä. Anoppi aina kertoo kuinka ylpeä on pojastaan. Minun äitini käytännössä käyttää sanasa itsetuntoni lyttäämiseen ja valittamiseen ja moittimiseen.. En suoraan sanoen ymmärrä mihin hän pyrkii... ottaen huomioon että on ns. perhekeskeinen ihminen..

Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätökset miten haluaa. Omasta mielestä läheiset välit vanhempien kanssa on hyvä asia. Sitä itsekin toivoisin, mutta omalla kohdalla olen vuodien kuluessa todennut mahdottomaksi ajatukseksi. Sekään, että aikuinen ihminen jatkuvasti ramppaa äidillään, ei suoraan tarkoita että ihmisuhde on kaikinpuolin hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo äsken siteerattu kirjoittaja sanonut, ettei puolison kontrollointi ole koskaan missään tapauksessa oikein.

Harvinaisen hölmösti sanottu sinänsä. Yhteisessä kodissa asuessa on pakko koordinoida menoja, jotta kodin asiat tulevat hoidetuiksi ja esimerkiksi ruokatalous pyörii järkevästi. Usein taustalla luuraakin ajatus, että naisen kuuluu olla tavoitettavissa ja hoitaa koti, ja miehen pitäisi saada mennä ja tulla miten huvittaa.

Tässä taas syvää ymmärrystä kontrolloijalta. Mitään eroa koordinoinnin ja kontrolloinnin välillä ei ole. Ei mitään sillä, että onko omille menoille aikaa huimat neljä tuntia viikossa keskimäärin ja yhteiset asiat sovitaan yhdessä. 

Kontrollointi on se ruma tapa nimittää yhdessä sopimista. Kontrolloinnista puhuu se, joka haluaa mennä ja tulla mielensä mukaan eikä suostu yhtään huomioimaan toista.

Kontrolloija on se, joka pakottaa toisen luopumaan omista tärkeistä menoistaan vain siksi, koska kontrolloija haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Mies jättää lapsuudenperheensä avioituessaan, sanotaan raamatussa. Mies joka roikkuu äidinsä tississä tai helmassa ei ole valmis tähän

Muutama vuosi itsenäisyyttä välissä tekisi hyvää, ihan niinkuin parisuhteidenkin välillä. Sitten kun itse olet valmis kasvamaan pojasta mieheksi niin jätät äitisi, menet läpi tuon itsenäisen vaiheen, ja kun se on ilman ongelmia ohi niin olet valmis tapaamaan naisen

Jättää siis isänsä ja äitinsä, koska miehestä tulee yhtä lihaa vaimonsa kanssa! Eli vanhemmat eivät pyytämättä häslää nuorenparin avioliitossa, vaan etupäässä mies ottaa vastuun omasta perheestään. Mies ei siis hylkää vanhempiaan mutta vaimo on ns yhtä lihaa miehensä kanssa ja siihen väliin ei apet tai anopit saa mennä!!!

Nämä kontrolloijaperheet ovat just niitä, joissa mies on täysin tossun alla. Kyllä vaimo kulta. Mies saa huutia heti, jos ajatteleekin perhettä, kavereita tai harrastuksia. Ja jos töissä vaikka onkin pakotettu joskus vilkaisemaan toista naista, vaimo antaa heti kenkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis anteeksi, mutta mitä ihmettä oikein olen lukenut tässä ketjussa? Tiivis yhteydenpito vanhempien kanssa on kielletty, jos lapsella on puoliso/oma perhe? Poika ei saisi tavata äitiään kahden kesken, koska kyseessä insesti?!? Tämä jos mikä ei ole normaalia, ja on saanut aivan hirveästi yläpeukkuja. Mikä teitä vaivaa?

Onneksi en ole parisuhteessa kenenkään näin ajattelevan kanssa. Anoppini ja appiukkoni kuuluvat perheeseeni. Mieheni voi käydä kotonaan niin paljon kuin haluaa. Käymme siellä myös yhdessä. Miehen sisarukset käyvät siellä perheineen. Kävimme myös mieheni kanssa usein edesmenneen äitini luona vierailuilla ja yhdessä hoidimme häntä, kun hän vanhemmiten tarvitsi apua. Soittelin myös äidilleni joka päivä. Olemme viestitelleet ja soitelleet vanhemmillemme yksin ja erikseen

"Omituista myös tuo puhe "oman äitin hylkäämisestä". Oletko sinä joku oman äitisi imettäjä? Mihin hän tarkalleen ottaen sinua tarvitsee? Itse olen kokenut, että sukupolvien välinen kuilu on niin suuri, etten yksinkertaisesti halua häntä osaksi minun touhuihini, enkä halua setviä hänen ongelmiaan. Miksi aikuinen nainen edes tarvitsisi aikuista lastaan - eikö tuo suhde ole relevantein silloin, kun lapsi ei saa omin avuin ruokaa suuhunsa tai rahaa pankkitililleen? Mikä on tämän riippuvuussuhteen luonne välillänne? "

Ai, oma kokemus on se, että eri sukupolvilla on paljonkin toisilleen annettavaa. Siten siirtyy tietoa omista ja puolison sukujuurista, ymmärrys lisääntyy, perinteet jatkuvat. Oma lapsi on nyt erityisen kiinnostunut omista juuristaan, kun sai ensimmäisen lapsensa. Lapseni myös "ovat minusta riippuvaisia" edelleen. Heillä on kiintymyssuhde minuun ja isäänsä. Ei se ole kadonnut, vaikka osaavat jo syödä itse ja rahaakin on tileillään. Ei silti haittaa ollenkaan heidän omia liittojaan. Miniä ja vävy pitävät meistä myös. 

Tuntuu olevan aivan tavallista, että terve aikuistuminen puuttuu monelta. Siihen kulluu itsenäistyminen. Osana itsenäistymistä on etääntyminen vanhemmista. On mennyt myös vanhempien kasvatustyö pieleen, jos ei tue aikuistuvan lapsensa itsenäistymistä. Esimerkkinä epäterveestä suhteesta on esimerkiksi liiallinen roikkuminen vanhemmissa. Kuulee myös puhuttelutavassa ja osassa tämänkin ketjun viestejä, viitataan "perheellä" aikuisiin sisaruksiin ja teidän vanhempiin. Jos sinulla on puoliso ja varsinkin jos teillä on lapsia, niin he ovat sinun perhe. Sisaruksesi ja vanhempasi ovat sukuasi, eivät perhettäsi. Huomiosi ja ajankäyttösi tulee priorisoida niin, että perhe tulee ensin. Suku, ystävät ja harrastukset saavat olla tärkeitä. Mutta jos ne ovat niin tärkeitä, että niiden vuoksi laiminlyöt perhettäsi, niin sinulla ei ole mitään asiaa olla perheellinen. Aikuistu ja laita prioriteetti kuntoon.

-Familyguy

Te, jotka  olette olleet kauan naimisissa, sekö teidät on pitänyt yhdessä että olette kumpikin skipannut omat sukunne pois,  ei harrastuksia? Lapset tuntuu monelle tässä keskustelussa olevan haitta, äkkiä skipattu nekin kotoa pos ja senjälkeen älkööt tulko iltoja ja sunnuntaiseksiä häiritsemään.

Ihan varmaan on yhdessä viihtyminen tärkeää mutta monissa liitoissa siihen sopii muutakin elämää, ystäviä jne kuin kaksin olemista.

Mä ihmettelen tätä toisin päin: onko täällä paljonkin ihmisiä, jotka ovat olleet kauan naimisissa ja jotka  on yhdessä pitänyt se, että skippasitte sen ihanan, kuuman, seksikkään ja täysin toisesta hullaantuneena olevan seurusteluajan? 

Siirryitte suoraan arkeen, jossa keskustellaan enimmäkseen kalentereista, lapsista, suvun asioista ja velvollisuuksista?

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka  olette olleet kauan naimisissa, sekö teidät on pitänyt yhdessä että olette kumpikin skipannut omat sukunne pois,  ei harrastuksia? Lapset tuntuu monelle tässä keskustelussa olevan haitta, äkkiä skipattu nekin kotoa pos ja senjälkeen älkööt tulko iltoja ja sunnuntaiseksiä häiritsemään.

Ihan varmaan on yhdessä viihtyminen tärkeää mutta monissa liitoissa siihen sopii muutakin elämää, ystäviä jne kuin kaksin olemista.

Kun me ruvettiin seurustelemaan ja vielä kauan sen jälkeen oli kummankin vanhemmat töissä. Itse asuin välillä pari vuotta muualla töiden takia, sitten muutettiin yhteen tänne kotipaikkakunnalle. Aika meni opiskellessa, töissä, harrastuksissa, kavereiden kanssa ja tietenkin eniten yhdessäoloon. Ei minulle tullut mieleenkään soitella vanhemmille päivittäin tai käydä heidän luonaan monta kertaa viikossa. En usko, että he olisi halunneetkaan, kun olivat päässeet lapsiperhevuosista eroon.

Ihan suhteen alussa ja silloin, kun asuin muualla, kaikki mahdollinen aika vietettiin yhdessä. En usko sitäkään, että poikaystävä olisi tykännyt, kun kahden viikon tauon jälkeen olisin sanonut hänelle, että nyt ei nähdä, kun olen koko viikonlopun vanhempien kanssa.

Lapsiperhevuodet oli mukavaa aikaa, mutta heidän aikuistuessaan alkoi jokainen odottaa aikaa, että he muuttavat omilleen. Ja niinhän sen pitää mennäkin. Se ei ole normaalia, että lapsi ei halua muuttaa minnekään tai että vanhemmat haluaa estää lasten muuttamisen. Vanhemmuushan on lasten valmistelua siihen, että he pärjäävät itsenäisesti. Siinä samalla tulee valmisteltua itse, että pärjää ilman huollettavia. Kauhea ajatuskin, että soittelisin päivittäin lapsille ja ruinaisin heitä käymään. Eihän siinä lapset pääsisi irtautumaan ollenkaan vanhemmistaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu olevan aivan tavallista, että terve aikuistuminen puuttuu monelta. Siihen kulluu itsenäistyminen. Osana itsenäistymistä on etääntyminen vanhemmista. On mennyt myös vanhempien kasvatustyö pieleen, jos ei tue aikuistuvan lapsensa itsenäistymistä. Esimerkkinä epäterveestä suhteesta on esimerkiksi liiallinen roikkuminen vanhemmissa. Kuulee myös puhuttelutavassa ja osassa tämänkin ketjun viestejä, viitataan "perheellä" aikuisiin sisaruksiin ja teidän vanhempiin. Jos sinulla on puoliso ja varsinkin jos teillä on lapsia, niin he ovat sinun perhe. Sisaruksesi ja vanhempasi ovat sukuasi, eivät perhettäsi. Huomiosi ja ajankäyttösi tulee priorisoida niin, että perhe tulee ensin. Suku, ystävät ja harrastukset saavat olla tärkeitä. Mutta jos ne ovat niin tärkeitä, että niiden vuoksi laiminlyöt perhettäsi, niin sinulla ei ole mitään asiaa olla perheellinen. Aikuistu ja laita prioriteetti kuntoon.

-Familyguy

Kuitenkin etenkin mummoille pitäisi lastensa perheet olla ykkösasia.  Aina valmiina lapsenvahdiksi lapsen sairauspäivinä tai muuhun tarpeeseen.  Ei auta mummon sanoa että aateltiin ukin kanssa sekstailla just huomenna, en jouda, ukkikin suuttuu jos mulle on joku muu tärkeää kuin parisuhteemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletetaan, että puolisolla on kaveri Pena. Olisi sekin outoa, että puoliso kävisi JOKA AINOA viikko pari kertaa Penan luona. Kuka aikuinen ehtii tavata ystäviään tuollaista määrää?

Minä tapaan ystävääni kahdesti viikossa maanantaisin ja perjantaisin. Syödään hyvää ruokaa, katsotaan pari jaksoa tv-sarjaa samalla ja pelataan ps4sella loppuilta.

Hyvin ehtii tavata töiden jälkeen. Jää moni muu ilta muulle tekemisellekin. Voisi vaikka ap tavoin käydä vanhemmilla siirtämässä huonekaluja

Teillä molemmilla parisuhde? Tuo on aika harvinaista. Itse en katsoisi sitä, ettei kumppani olisi läsnä perjantaisin.

Minulla on, ystävällä ei. Toisinaan tyttöystävä osallistuu iltaan. Ei haittaa mitään. Ainoa sääntö on, ettei puhuta ihmissuhteista. Illanvietto paikkaa vaihdellaan asuntojemme välillä viikottain.

Minun lapseni ovat juuri aikuistumassa, ikää 22 ja 20 v. Olen aivan rakastunut tähän vapauteen, enkä todellakaan halua aikuisia lapsia jatkuvasti nurkkiini luuhaamaan, vaikka heitä kovasti rakastan ja nautin heidän seurastaan kohtuullisessa määrin. Rahallista tukea tarvitsevat vielä jonkun aikaa, ja myös henkistä tukea nuoren aikuisen joissakin asioissa. Olisin tosi huolissani, jos poikani tulisi tänne muutaman kerran viikossa, että eikö sillä ole muuta elämää, tai onko sillä kaikki hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka  olette olleet kauan naimisissa, sekö teidät on pitänyt yhdessä että olette kumpikin skipannut omat sukunne pois,  ei harrastuksia? Lapset tuntuu monelle tässä keskustelussa olevan haitta, äkkiä skipattu nekin kotoa pos ja senjälkeen älkööt tulko iltoja ja sunnuntaiseksiä häiritsemään.

Ihan varmaan on yhdessä viihtyminen tärkeää mutta monissa liitoissa siihen sopii muutakin elämää, ystäviä jne kuin kaksin olemista.

Mä ihmettelen tätä toisin päin: onko täällä paljonkin ihmisiä, jotka ovat olleet kauan naimisissa ja jotka  on yhdessä pitänyt se, että skippasitte sen ihanan, kuuman, seksikkään ja täysin toisesta hullaantuneena olevan seurusteluajan? 

Siirryitte suoraan arkeen, jossa keskustellaan enimmäkseen kalentereista, lapsista, suvun asioista ja velvollisuuksista?

Vauvan keskusteluissa ilmenee että moni hyppää siihen arkeen heti yhteen muutettuaan.  Miten kuuma seksi jatkuu kun exelin kanssa merkitään laskelmiin ruisleipä siinä suhteessa kun sitä syödään.  2/3  jarille, 1/3 camillalle.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka  olette olleet kauan naimisissa, sekö teidät on pitänyt yhdessä että olette kumpikin skipannut omat sukunne pois,  ei harrastuksia? Lapset tuntuu monelle tässä keskustelussa olevan haitta, äkkiä skipattu nekin kotoa pos ja senjälkeen älkööt tulko iltoja ja sunnuntaiseksiä häiritsemään.

Ihan varmaan on yhdessä viihtyminen tärkeää mutta monissa liitoissa siihen sopii muutakin elämää, ystäviä jne kuin kaksin olemista.

Mä ihmettelen tätä toisin päin: onko täällä paljonkin ihmisiä, jotka ovat olleet kauan naimisissa ja jotka  on yhdessä pitänyt se, että skippasitte sen ihanan, kuuman, seksikkään ja täysin toisesta hullaantuneena olevan seurusteluajan? 

Siirryitte suoraan arkeen, jossa keskustellaan enimmäkseen kalentereista, lapsista, suvun asioista ja velvollisuuksista?

No just tämä! Mutta täällä selvästi taas keskusteleekin kahden lajin ihmiset: ne, jotka on menneet suhteeseen ihastuneina ja rakastuneina ja ne, joille suhde on enemmän ihan kiva, käytännön järjestely. Se on aiemminkin huomattu, että nämä ei ymmärrä toisiaan.

Itselläni ei ole hääppöiset perhesuhteet, joten en ole juuri vanhempien kanssa tekemisissäkään. Sen sijaan olen aina tykännyt kovasti miehen perheestä ja minusta heillä on  ollut normivälit. Siis nuorena aikuisina oltiin aika vähän tekemisissä, käytiin toki silloin tällöin tai mies saattoi isänsä kuoleman jälkeen käväistä äidillään töiden jälkeen (työmatkan varrella) kääntymässä, ei mitään useaa kertaa viikossa eikä tuntitolkulla, mutta kysymässä, tarviiko jotain. Äitinsä oli ja on hyvin itsenäinen, joten yleensä ei tarvinnut. 

Nykyään äidillä on ikää ja on musta ihan luonnollista, että esim. vähän jutellaan miehen siskon kanssa matkoista tms. ajatuksena, että jompi kumpi olisi lähettyvillä jos tarvis tulee. Lisäksi mies käy kerran viikkoon kaupassa, maksaa laskuja, varaa aikoja hammaslääkäriin tms. Ja sisko sitten usein lähtee saatille hammaslääkäriin varattuna aikana (on jo eläkkeellä mies ei vielä ole), käy apteekissa, mitä näitä on. Jakavat hommia yhdessä.

Meillä on aina ollut selkeä oma elämä, johon miehen suku kuuluu ja se on kiva asia. Mutta en ymmärrä tätä jatkuvaa tarvetta joidenkin äitien todistella, miten normaalia se on, että aikuiset lapset ovat kuin teinit kotona koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka  olette olleet kauan naimisissa, sekö teidät on pitänyt yhdessä että olette kumpikin skipannut omat sukunne pois,  ei harrastuksia? Lapset tuntuu monelle tässä keskustelussa olevan haitta, äkkiä skipattu nekin kotoa pos ja senjälkeen älkööt tulko iltoja ja sunnuntaiseksiä häiritsemään.

Ihan varmaan on yhdessä viihtyminen tärkeää mutta monissa liitoissa siihen sopii muutakin elämää, ystäviä jne kuin kaksin olemista.

Se on juuri näin. Ihan kummallisia vaatimuksia ja oletuksia tähän ketjuun kirjoittaneilla (naisilla). Ihmisillä on muutakin elämää kuin 24/7 parisuhde ja silti parisuhteet voivat ihan hyvin, ja väittäisin, että jopa paremmin, jos on elämää myös omien seinien ulkopuolella. Kontrollifriikki ja mustasukkainen puoliso on sellainen, josta kannattaa pysyä kaukana. Pätee sekä miehiin että naisiin.

Näitä hullaantuneita, kuumasti rakastuvia ihmisiä on sekin laji jossa kuuma seksintäytein suhde kestää 2 vuotta.   Sitten se on eletty ja uutta kuumaa suhdetta etsimään. Mitä näitä ihmisiä tunnen heillä ei tosiaan ole muuta harrastusta kuin vastakkainen sukupuoli. Ei häiritse sunnuntaiaamun sählyvuoro tai posliinin maalaus-kurssi tai yhtään mikään kuumaa suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Oikeesti tää ketju on parempaa viihdettä kuin jokin tosi-tv -sarja. Miten monilla ihmisillä nykyään voi ollakin pää sekaisin. Onnea vaan tiukkapipoiseen perhe-elämäänne. Mahtaa lapsillanne olla onnellinen elämä luvassa.

Ap, jos nainen ei ymmärrä läheisiä välejä perheeseesi, hän ei ole arvoisesi. Mutta muista sopia asioista hänen kanssaan, jotta hän tietää prioriteettisi. Ota hänet mukaan vanhempiesi luokse, kysy haluaako hän lähteä. Vastavuoroisesti mene mukaan hänelle tärkeisiin asioihin. Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää!

Jippii. Nyt on taas vaihteeksi täysipäinen kommentti. Näin eletään hyvää elämää.

Kuitenkin etenkin mummoille pitäisi lastensa perheet olla ykkösasia.  Aina valmiina lapsenvahdiksi lapsen sairauspäivinä tai muuhun tarpeeseen.  Ei auta mummon sanoa että aateltiin ukin kanssa sekstailla just huomenna, en jouda, ukkikin suuttuu jos mulle on joku muu tärkeää kuin parisuhteemme.

Tässä on kyllä selkeä ristiriita, mutta suomalaisittain hyvin tavanomainen: ihan sama mihin suuntaan sukupolvissa, kyllä naisen pitäisi aina joustaa. 

Ja on väärin, jos etenkin vielä työssäkäyvät isovanhemmat eivät saa tarpeeksi omaa aikaa parisuhteelle ja töistä toipumiselle ja yleensä ottaen rentoutumiselle. He todellakin ovat jo omat lapsensa hoitaneet.

Aika usein tietysti se lapsenlapsen kanssa vietetty aika on niin mieluisaa, että moni laittaa omia menojaan syrjään, mutta ihan samalla kuin omien lasten kanssa = tehdä heistä koko maailmansa napaa tätä virhettä ei kannattaisi tehdä, vaan itse pitää rajoista kiinni.

Ja oikeastaan tämä on kyllä vain saman ongelman yksi ilmentymä: kun se napanuora ei ole katkennut niin ei ymmärretä, että ei ole vanhempien asia hoitaa omia lapsia. Ensin siis roikutaan vanhemmilla ilman lapsia äiskän ja iskän kanssa iltapaloja syömässä useana iltana viikossa ja tämän jatkumona tuodaan lapset äiskälle ja iskälle kun huvittaa.