Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äitini yletön "kuolinsiivous". En jaksa
07.02.2025 |
Äitini (79v) aloitti pari vuotta sitten ylettömän kuolinsiivouksen, joka on vain kiihtymistään kiihtynyt. On masentavaa seurata, kuinka hän elää kokoajan kuolemanpelossa ja masennuksessa. Mikään ei kuulemma kiinnosta, eikä hän halua käydä missään. Kyseessä on pieni n.10 tuhannen hengen asuinpaikka, jossa ei oikeastaan mitään virikkeitä edes ole. Aina kun puhumme puhelimessa hän kyselee otanko sitä, tätä ja tuota. Sitten kun useinmiten tuskastuneena sanon, että en halua mitään 80 luvun kangaspakkoja, vaatteita, kenkiä ym. Alkaa tiuskiminen, loukkaantuu ja sanoo heti, että hän heittää sitten roskiin. Tekee siis heti hävitystyön, etten ehdi edes nähdä. En tiedä miksi siitäkin pitää loukkaantua, että en halua 48 vuotiaana äitini 10 vuotta vanhaa talvitakkia, joka on ostettu 70 vuotiaan käyttöön. Kun kävin äskettäin kotona, niin hän halusi eroon kaikista valokuvista. Tuntuu todella pahalta kun hän ei halua enää nähdä mitään valokuvia ympärillään, eikä kansioissa. Minulle nämä monetkaan "sukulisen-serkun-veljen- naapurin pojan" vihkikuvat hänen seinällä ei merkitse yhtään mitään. Isäni elää vielä ja elävät siis aivan itsenäisesti samassa asunnossa, missä eläneet 50 vuotta. Kumpikin pystyy liikkumaan omilla jaloilla ulkona, eikä tarvitse holhousta. Ei vakavia sairauksia ja äidilläni ei ole edes mitään lääkityksiä. Mitään sairaskohtauksia eivät ole koskaan saaneet. Kuitenkin tämä kuolema ajatus ja pelko on vaan kaiken keskiössä marttyyrimaisesti.
Kommentit (118)
Harvinainen tilanne, yleensä tuon ikäiset hilloaa kaikki vanhat romut aarteina, älä ap valita helpottaa sun elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämästä luopuminen voi olla rankkaa vanhukselle. Varsinkin jos on uskonnoton.
Sääli, että ap ei kykene tukemaan äitiään. Ei ole mitään pikakaistaa, jolla hän tähän tulisi pystymäänkään. Äiti joutuu tekemään tämän surutyönsä ihan yksin.
Ap:n isä on sen ikäluokan suomalainen mies, että satavarmasti ei kykene itse- tai muuhunkaan sanalliseen reflektioon puolisonsa kanssa.
80v suomimiehen elämä on tasolla uutiset, päiväkahvit, ruoka, naapurien kuulumiset ja ehkä,ehkä omat fyysiset vaivat. Mutta niistäkään ei ehkä puhu.
Jos ap olisi fiksu ja empaattinen sekä edes hiukan käsitellyt omaa kuolevaisuuttaan, tästä olisi voinut tulla molemmille hyvin merkittävä elämänvaihe.
No, isänsä kanssa ei tule ap:lle kiusallista vaadetta kohdata kuolemaa yhdessä. Se vain tapahtuu. Kropsu multiin ja lohisopalle. Siinä se.
Isänsä tyttö. Voi äitiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen aavistaa oman kuolemansa.
Jos on sairauksia, niin kyllä. Minunkin äitini viimeisenä kesänään varoitteli minua monta kertaa "älä sitten pelästy, jos joku kerta tullessasi löydyn jostain nurkasta" (hänen kirjaimelliset sanansa). Minä aina heilautin kättäni ja dismissasin tilanteen "joo joo". Ja kuitenkin sitten syyskuun alussa löysin hänet saunastaan kuolleena. Äiti oli takuulla tuntenut, ettei ole enää paljon aikaa, sydänsairas kun oli, ja halusi valmistaa minua mahdolliseen äkilliseen kuolemaansa. Minä vain en halunnut sitä kuulla. Tuon tajusin sitten vasta myöhemmin, kun muistelin äidin viimeistä vuotta ja sen tapahtumia.
Äidinäiti oli alkanut puhua nelikymppisenä, että hän kuolee kohta. Hänen lapset oli alle kymmenvuotiaita, kun he joutuvat kuulemaan tuollaisia. Muistan itsekin, miten joka kerran tavatessa mummi sanoi samaa minullekin. Meni 50 vuotta ennen kuin tuo tapahtui.
Olispa minunkin äitini tehnyt kuolinsiivousta ees vähän. Kaikki roito jäi minun siivottavaksi, kun kuoli.
Ootte kyllä kumia, te tenavat. Minäkin 80 teen kuolinsiivousta, yritän päästä kaappeihin kasaantuneesta eroon. Omat vaatteeni uskallan viedä kierrätykseen tai roskiin. Muusta kysyn annanko pois vai otatteko? Kukaan ei ota mutta silti sanovat, anna olla, älä hävitä, katsotaan joskus.
Niin että siivoa sitten kotiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pappina kohtaan usein seitsemänkymppisiä omaisia, jotka ovat vilpittömästi shokissa, yllättyneitä ja hoitohenkilökunnalle katkeranvihaisia siitä, että heidän 90-100-vuotias äitinsä tai isänsä kuoli.
Voisiko olla, että ap ei pysty käsittelemään vanhempiensa kuolemaa? Liian vaikea ajatus hänelle. Äiti on fiksu ja ap:kin vielä kiittää häntä myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oma äitini tekee myös kuolinsiivousta. Ei siksi, että häntä lähestyvä kuolemansa ahdistaisi, vaan siksi ettei lapsilleen jää hirveää tavarakaaosta selvitettäväksi. (ikää on 77). Mielestäni hyvä ajatus oli.
äitini tavassa tehdä näkyy hyvin sukupolvensa tapa tehdä hommia: ne hoidetaan heti ja tehokkaasti. Niinpä hän säännöllisesti soittelee minulle, että "tässä on tämä toppatakki vuodelta 1983, muistatko, tämä pinkki, jossa neonkeltaista, haluatko sen, se voisi vielä sopia, kokeilin itsekin, mutta on vähän liian lyhyt". Kun sanon etten muista, niin hän alkaa kuvailla sitä lisää. Kun ei kelpaa, se laitetaan kirpputorille myyntiin ja kun se ei sielläkään kelvannut kellekään, ihmetellään, että miten nyt niin, ihan hyvä takki. Sen jälkeen se menee sitten jätelajiteltuna poistoon.
En viitsi puuttua liikaa tuohon, hän on vain nyt sisäistänyt kierrätyksen idean ja elää sen kautta kaiken.
Oletko AP varma ettei hänellä ole joku sairaus jota salaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap ajattelee vanhempiensa olevan kuolemattomia. Tervekin ihminen voi kuolla yhtäkkiä, esim mieheni.
En itse ajattele kuolemaa enkä pelkää mutta olisinhan hölmö jos en tiedostaisi tässä 80 v että tulosillaan se on. Siksi esim hävittänyt esim päiväkirjani, ei kenenkään tarvitse nuoruudentuskaani lukea.
Se on valmistautumista lähtöön monella tasolla. Luonnollista.
Voimia kaikille, samaa koetaan täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko varma, että kyse on pelosta? Minäkin teen 67-vuotiaana "kuolinsiivousta" aikani kuluksi eläkkeellä.
On ihanaa hankkiutua turhista tavaroista eroon. Olen vienyt kierrätyskeskukseen ja lahjoituskirppikselle. Osan myynyt.
Nykyaika on turhauttavaa, kun kotoa pois muuttavat nuoret haluavat ostaa kaiken uutena tai jos jokin hommataan käytettynä, niin mikään kotoa saatu ei tietenkään kelpaa.
Anna äitisi raivata huusholliaan rauhassa. Voit tietysti tarjota apua lajitteluun tai kuljetuksiin.
Tuntuu siltä, että sinua itseäsi ahdistaa lähestyvä kuolema enemmän kuin äitiäsi.
Teen samoin ja tuskailen kotoa muuttaneen aikuisen lapsen tavaroiden kanssa. Hän ei ottanut käytännössä mukaan mitään muuta kuin vaatteet. Nyt kun kyselen jostain tavaroista haluaako hän säilyttää, vast
Sama täällä. Vanhin asunut pois yli 30 vuotta, nuorin 20 vuotta. Jokaisen tavaroita komerot täynnä, ei saa hävittää mutta eivät vie pois. Yksi kantaa perheensä romuja meille varastoon "kun sulla tilaa."
Miten niin "elää jatkoajalla" tai "elinaikaa on muutama vuosi"? Suomalaisten naisten elinajanodotus taitaa olla jossain 85 vuoden tienoilla, keskimäärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän AP varmaan siitä siivoamisesta niinkään vaan suree sitä, ettei vanhemmat osaa muuta kuin siivota - eli eivät elä elämäänsä vaan odottavat vaan kuolemaa. Ajatella, jos sitä saakin odottaa 5, 10, 15, 20 vuotta hyväkuntoisena, kun olisi voinut vaikka muuttaa talveksi lämpöön ja nauttia elämästä sen sijaan, että heittelee jotain patalappuja roskiin ja märehtii sitä.
Ei minnekään etelän lämpöön voi muuttaa, ellei siivoa edellistä taloa ja laita sitä myyntiin. Ihan oikeinhan nuo vanhemmat tekevät. Ap perii kaiken tuon tavaramäärän, joten kannattaisi antaa vanhempien vain siivota.
No äläs nyt viisastele. Hyvin voi lähteä talven pimeimpänä aikana vaikka kuukaudeksi reissuun. Näin moni eläkeläinen toimii. Siis ne, jotka eivät istu kotona odottamassa kuolemaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen aavistaa oman kuolemansa.
Jos on sairauksia, niin kyllä. Minunkin äitini viimeisenä kesänään varoitteli minua monta kertaa "älä sitten pelästy, jos joku kerta tullessasi löydyn jostain nurkasta" (hänen kirjaimelliset sanansa). Minä aina heilautin kättäni ja dismissasin tilanteen "joo joo". Ja kuitenkin sitten syyskuun alussa löysin hänet saunastaan kuolleena. Äiti oli takuulla tuntenut, ettei ole enää paljon aikaa, sydänsairas kun oli, ja halusi valmistaa minua mahdolliseen äkilliseen kuolemaansa. Minä vain en halunnut sitä kuulla. Tuon tajusin sitten vasta myöhemmin, kun muistelin äidin viimeistä vuotta ja sen tapahtumia.
Äidinäiti oli alkanut puhua nelikymppisenä, että hän kuolee kohta. Hänen lapset oli alle kymmenvuotiaita, kun he joutuvat kuulemaan tuollaisia. Muistan itsekin,
Siis aivan järkyttävää henkistä väkivaltaa. TÄMÄ SE ONGELMA ON, ei siivoaminen. Monet tuntuu tässä ketjussa vaan ylistävän siivousta, menee koko asia ihan yli hilseen teiltä.
Jatkuva kuoolemassa rypeminen on lähimille henkistä väkialaa. Kyllä jokainen tietää, että vanhan ihmisen loppu on lähellä. Kuitenkin jos on niin terve, että asuu vielä itsenäisesti, eikä tervitse mitään palveluja asumiseen, niin pitäisi kyetä edes esittämään vähän.
Hankala tilanne. Vaikka itse käytänkin sanaa kuolinsiivous, niin jotenkin ajattelen sen enemmän tavallista isommaksi suursiivoukseksi. Kuten muutkin on jo maininneet, niin aika usein ikäihmisillä on kaikenlaista tavaraa, joita he eivät käytyä - ja mikä tärkeintä - eivät tule ksokaan enää käyttämäänkään. Esimerkiksi miksi säästäisi jotain 12-hengen juhla-astiastoa, jos ei tule koskaan enää järjestämään slelaisia juhlia, joissa niille olisi käyttöä? Mä luouvuin toissakesänä olohuoneen 12-hengen ruokapöydästä ja siitä luopumista harkitsin tovin. Koska se tarkoitti myös, ettei sitten koskaan enää sukujouluja tai muita vastaavia vietetä meillä. Pöydästä luopumalla katkaisin vuosikymmeniä jatkuneet perinteet, mutta tulin siihen tulokseen, että jos nuorempi sukupolvi haluaa jatkaa niitä vielä, sitten järjestävät juhlapäivän omissa kodeissaan. Tosin sen paremmin mun lapsillani kuin siskoni lapsillakaan ei ole niin isoa asuntoa, että sinne mahtuisi tarpeeksi iso ruokapöytä.
Mulla ei ole muita perintöesineitä kuin isäni nuorena maalaama taulu. Se on olohuoneen seinällä ja siinä saa ollakin. Kaikki muut tavarat ovat mun omiani eikä mulla ole mitään syytä olettaa, että kumpikaan mun lapsistani haluaisi niitä. Varsinkin, kun 90% niistä olen hankkinut sen jälkeen, kun he olivat jo aikuisia. Heillä ei siis voi olla mitään lapsuuden tunnesidettä niihin esineisiin. Ei kuitenkaan ole kovin harvinaista, että kun ikäihminen heittää pois tarpeettomia tavaroita, nuorempi sukupolvi olisikin halunnut niistä jotain. Ja sitten harmitellaan, kun mieluinen esine onkin heitetty pois.
Mitä tulee aikuisten lasten lapsuudenkotiinsa jättäneisiin tavaroihin, niin sekin tapahtuu aika vahingossa. Kun nuori lähtee omilleen, niin yleensä asunto on niin pieni, ettei kaikki omat tavarat mahdu sinne. Varsinkaan ne lapsuuden Barbiet tai Nikko-autot. Niitä alkaa kaivata ehkä siinä vaiheessa, kun on omia lapsia. Jos edes silloin. Mun mielestä on ihan järkevää jossain vaiheessa kysyä lapsiltaan, mitä näille tehdään. Hyvä ajankohta voi olla viimeistään silloin, kun vanhempi jää eläkkeelle ja lapset itsekin jo keski-iässä tai ainakin lähestymässä sitä. Mulla on hyvin vähän lasteni tavaroita enää. Siis yhteen laatikkoon pakattu joitain lempikirjoja ja lempileluja. Ne otan esille silloin, kun käy lapsiperheitä kyläilemässä.
Puhuuko ap sun äitisi kuolinsiivouksesta vai myös yleensäkin omasta kuolemastaan? Käyttääkö hän siis kuolema-sanaa tai miettii jotain omaan kuolemaansa liittyvää? Kuten kommenttini alussa jo sanoin, minusta tuo kuolinsiivous on terminä aika huono. En ole tehnyt kuolinsiivousta sitä varten, että olettaisin kuolevani kohta vaan siksi, että siivoaminen on paljon helpompaa, kun kaapit ja hyllyt ja tasot eivät ole täynnä tavaraa, jota ei enää tarvitse. Samoin, jos joskus tuleekin tilanne, että on muutettava jonnekin muualle (esim kerrostaloon tai palvelutaloon), niin ei tarvitse enää siinä vaiheessa alkaa karsia tavaroita.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin "elää jatkoajalla" tai "elinaikaa on muutama vuosi"? Suomalaisten naisten elinajanodotus taitaa olla jossain 85 vuoden tienoilla, keskimäärin.
Olen 80. Kyllä tämä on jatkoaikaa, etenkin miehet , ikäiseni, moni saavuttanut 70 vuoden ikää.
Toistan , olisin hölmö jos en tiedostaisi että lähtö voi tulla milloin tahansa. Aivoinfarkti, sydän, aortta, joku muu elimistössä pettää.
Eikä se ole pelkoa vaan realismia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen aavistaa oman kuolemansa.
Jos on sairauksia, niin kyllä. Minunkin äitini viimeisenä kesänään varoitteli minua monta kertaa "älä sitten pelästy, jos joku kerta tullessasi löydyn jostain nurkasta" (hänen kirjaimelliset sanansa). Minä aina heilautin kättäni ja dismissasin tilanteen "joo joo". Ja kuitenkin sitten syyskuun alussa löysin hänet saunastaan kuolleena. Äiti oli takuulla tuntenut, ettei ole enää paljon aikaa, sydänsairas kun oli, ja halusi valmistaa minua mahdolliseen äkilliseen kuolemaansa. Minä vain en halunnut sitä kuulla. Tuon tajusin sitten vasta myöhemmin, kun muistelin äidin viimeistä vuotta ja sen tapahtumia.
Äidinäiti oli alkanut puhua nelikymppisenä, että hän kuolee kohta. Hänen lapset oli alle kymmenvuotiaita, kun he joutuvat kuulemaan tuollaisia. Muistan itsekin,
Isäni aloitti tuon jo kun olin alle kouluikäinen. Nyt on 84 vuotias, eikä ole ollut edes päivääkään sairaalassa. Kun kohtasin samanlaisen miehen joka sanoi jo 30 vuotiaana, että tuntee kuolevansa kohta ja sama jatkui seuraavat 15 vuotta. Niin silloin ajattelin, että nyt riittää. Nyt tämä ex on lähemmäs 60 vuotias ja hengissä hänkin näyttää vielä olevan. Jokin perimmäinen tarvehan näillä ihmisillä on saada sääliä. Henkisesti epävakaita.
Alue: Aihe vapaa
Ei minnekään etelän lämpöön voi muuttaa, ellei siivoa edellistä taloa ja laita sitä myyntiin. Ihan oikeinhan nuo vanhemmat tekevät. Ap perii kaiken tuon tavaramäärän, joten kannattaisi antaa vanhempien vain siivota.