Äitini yletön "kuolinsiivous". En jaksa

Jos ei kestä sitä ,että vanhemmat käyttää sanaa kuolinsiivous, niin se tarkoittaa ,että aikuiset lapsensa pelkäävät äidin/isän kuolevan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa pyytää säästää valokuvat, joissa on sukulaisia. 

Joku jälkeläinen saattaa kiinnosyua suvusta ja vanhat sukuvalokuvat on aarre. 

Mitään ei tee kuvilla kavereista ja matkoilta, jollei sukulaisia ole kuvissa. Roskiin vaan. 

 

 Mitä niillä vanhoilla sukuvalokuvilla tekee, jos kukaan ei tiedä, keitä kuvissa oikein on? On kansiollinen vanhoja kuvia, eikä kukaan ei ole merkannut keitä siinä on, ei edes kuvien taakse. Kuka osaa arvata, että tuossa on isoisoisoisän veli ja hänen naapurinsa vaimoineen. Tai että tuossa on isoisoäidin kasvattivanhemmat. Ei niitä miksikään arteeksi voi kutsua. Ehkö joku taho voi arvostaa niitä jonain historiallisena muistona.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on päinvastoin 90-vuotias ja luulee elävänsä ikuisesti ja pitää itseään nuorekkaana, mutta mistään ylimääräisestä tavarasta hän ei tykkää, olen ostanut monena jouluna lahjaksi hänelle pannulappuja niin nyt hän sanoi että hyi miten joku on antanut hänelle isoja kovia pannulappuja kasan lahjaksi että ei hän niillä mitään tee ja kysyi onko minulla käyttöä niille.

Äitisi on oikeassa. Useat uudet pannulaput on kovia, millä on hankala saada kunnon ote ja sen lisäksi ne eivät eristä lämpöä kunnolla, toisin kuin vanhat pehmeät. Lapseni vei itselleen minun hankkimani patalaput ja patakintaan, viimeiset hyvät, jotka olen kaupasta löytänyt. Tosin patakinnas oli niissäkin turhan jäykkä. Täytyisi varmaan ruveta tuunailemaan ja paikkailemaan niitä vanhoja, mitkä jäivät kotiin, kun kankaat alkavat mennä puhki. Niitä uusia huonoja olisi lähes käyttämättöminä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun on itse hyväksynyt elämän ja myös oman elämänsä rajallisuuden, kestää puhua ja kuulla aiheesta.

Pidän erikoisena, että viisikymppinen on vielä niin kujalla ja pinnallinen, että avautuu netissä 80v äitinsä täysin realiteeteissa olemisesta oman kuolemansa suhteen.

Yrittäkää nyt hyvänen aika ymmärtää, että jo viisikymppisenä olette itsekin elämänne ehtoopuolella.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että viisikymppinen itsekin kuolee. Täällä kuolee koko ajan nuoria, lapsia ja vauvojakin, täällähän kuolee sikiöitäkin kohtuunsa.

Sekin on hänen täysi elämänsä. Ei ole mitään automaattista saati luvattu tiettyä elinaikaa yksilön kohdalla.

80v on jo kauan ollut jatkoajalla, vaikka aina joku harva elääkin vuosisadan. Todellakin on aika puhua kuolemasta ja järjestää asiansa.

Jo

 

Muistitko tehdä myös edunvalvontavaltuutuksen, jos et satukkaan kuolemaan kertalaakista? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolemanpelko on ymmärrettävää tuossa iässä. Tulet itsekin sen todennäköisesti kokemaan. Naureskele ja muistele sitten sen kourissa, kuinka kiukuttelit äidistäsi vauvapalstalla.

Se tunne kun tiedät todella hengenvaarallisesti sairaana että lähtösi voi  olla lähellä.... kun sen tiedostus iskee täysillä, veri jäätyy suonissa jos olet yhtään tiedostavassa tilassa etkä tajuttomaksi lääkittynä. Minä olen sen kokenut.

Ei kuolinsiivouksessa ole kyse kuolemanpelosta vaan siitä, ettei seuraava sukupolvi joudu käyttämään koko vuotta talon tyhjentämiseen. Vanhoihin omakotitaloihin mahtuu ihan järkyttävät määrät roinaa. Sellaista jota ei enää edes omistaja itse käytä vaan on jostain vuosikymmenten takaa käyttämätöntä roipetta. 

Ei tarvitse edes olla omakotitalo. Hiljattain tyhjennettiin edesmenneen sukulaisen kaksio. Varsinkin varaston siivoaminen oli mielenkiintoista koska se oli ihan täynnä vaatetta ja muuta tekstiiliä joita oli ehkä viimeksi käytetty 90-luvulla. Ja eihän siinä mitään jos tavara on hyväkuntoista, mutta kulahtaneilla vuosikymmeniä vanhoilla toppatakeilla ja tahraisilla matoilla ja pöytäliinoilla ei tee yhtään mitään. Ja kyseinen ihminen olis siis viimeksi muuttanut noin viitisen vuotta sitten. En ymmärrä miksi kukaan raahaa tuollaista kamaa mukanaan muutosta toiseen. 

Ap olen sinulle kateellinen. Vielä tulet olemaan äidillesi niin kiitollinen ettet arvaakaan. Olen nyt itse tehnyt noin vuoden kuolinsiivousta ja yhä jatkuu. Olen 44-vuotias. Tekisipä äitinikin. Kammottaa ihan ajatella, että mikä määrä joutavaa rytöä voi jäädä kontolleni, kun hänen on aika mennä. Silloin ihminen tarvitsee voimia ihan muuhunkin kuin siihen, että roudaa toisen roinia kaatikselle. 

Vierailija kirjoitti:

Pappina kohtaan usein seitsemänkymppisiä omaisia, jotka ovat vilpittömästi shokissa, yllättyneitä ja hoitohenkilökunnalle katkeranvihaisia siitä, että heidän 90-100-vuotias äitinsä tai isänsä kuoli.

 

Tuo on kyllä yllättävä näkökulma. Ei tuollainen käytös ole mitään normaalin ihmisen riehumista. 

Tavaramäärän hallinta ja tarvittaessa vähentäminen on erittäin jees ideoita. 

Mutta se, että kotona täytyy olla mahdollisimman vähän tavaraa ja kaikki on järjestettävä niin, että läheisille jää mahdollisimman vähän vaivaa - se on traumatisoituneen ihmisen käytöstä.

Kyseinen ihminen kantaa elämänmittaista traumaa siitä, että on joutunut kokemaan oman olemassaolonsa olevan rasite läheisilleen. Hyvin mahdollisesti se trauma on ihmiseen lapsuudenkodissa oikein opettamalla opetettu,

Viimeiseen epätoivoiseen ratkaisuun ajautuvissa ihmisissä on tällainen alaryhmä. He myyvät kaiken pienen materiansa kirpputorilla ja vielä sulattavat pakastimensakin ennen kuin tekevät viimeisen tekonsa. Ettei vaan ole muille vaivaksi.

Koettakaa nähdä läheisenne tämän kautta, ja sen jälkeen siihen läheiseen suhtautuu aivan eri silmin. 🌺

Vierailija kirjoitti:

Kuolemanpelko on ymmärrettävää tuossa iässä. Tulet itsekin sen todennäköisesti kokemaan. Naureskele ja muistele sitten sen kourissa, kuinka kiukuttelit äidistäsi vauvapalstalla.

Se tunne kun tiedät todella hengenvaarallisesti sairaana että lähtösi voi  olla lähellä.... kun sen tiedostus iskee täysillä, veri jäätyy suonissa jos olet yhtään tiedostavassa tilassa etkä tajuttomaksi lääkittynä. Minä olen sen kokenut.

Ateistit pelkää. Raamatun tunteva ei.

Mun äiti on 9Ov, sairastui viime vuonna dementiaan, hänellä on  paljon vaatteita, ei ole heittäytyä mitään pois, ehdotin että veisin käydessäni vaatteita uffiin, ei anna viedä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pappina kohtaan usein seitsemänkymppisiä omaisia, jotka ovat vilpittömästi shokissa, yllättyneitä ja hoitohenkilökunnalle katkeranvihaisia siitä, että heidän 90-100-vuotias äitinsä tai isänsä kuoli.

 

Tuo on kyllä yllättävä näkökulma. Ei tuollainen käytös ole mitään normaalin ihmisen riehumista. 

Ystäväni äiti kuoli vuosi sitten. Äiti oli 97-vuotias ja pahasti dementoitunut. Ystäväni teki hoitovirheilmoituksen kun hänen mielestään hoitokoti tappoi äitinsä. Tunsin häpeää hänen puolestaan, minusta äitinsä oli aika päästä pois. Ystäväni mielestä äidillään olisi ollut vielä monta hieno elinvuotta edessään.

Omaiset eivät hyväksy, että on NORMAALIA, että vanhus kuolee 85-vuotiaana. Surkutellaan miksi lääkäri ei antanut enempää hoitoja ja lääkkeitä. Ei jaksaisi tällaisia hoitoa kärttäviä aikuisia lapsia.

On surullista, että vain harvalla suomalaisella on sukulinna tai -kartano tai muu sellainen asunto, joka pysyy suvun hallussa sukupolvien ajan. Sellaisessa on helpompi säilyttää kunkin sukupolven kerryttämiä aineellisia muistoja, ihanasti jossain kammarissa tai vintillä tai romanttisessa tornissa. Useimpien suomalaisten kodit ovat liian pieniä sellaiseen, ja muutoissa pannaan helposti tavaroita roskiin ja kierrätykseen. Joissain tapauksissa asiakirjoja, kirjeitä, päiväkirjoja, valokuvia jne. voi tallettaa arkistoon, mutta nekin kärsivät tilanpuutteesta eivätkä useimmiten ole kiinnostuneita Matti ja Maija Meikäläisen aineistoista. Ehkä jokin työväen arkisto voi olla poikkeus.

Mun ystävällä oli hyvä ohjenuora tähän kun mummonsa alkoi tehdä samaa. Hän otti vastaan kaiken älyttömänkin. Joko hän piti tavarat itse, kysyi haluavatko sukulaiset, lahjoitti ne tai vei roskiin. Tuolla tavalla saatiin mummon kotia siistimmäksi ja tavaraa kiertoon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa pyytää säästää valokuvat, joissa on sukulaisia. 

Joku jälkeläinen saattaa kiinnosyua suvusta ja vanhat sukuvalokuvat on aarre. 

Mitään ei tee kuvilla kavereista ja matkoilta, jollei sukulaisia ole kuvissa. Roskiin vaan. 

 

 Mitä niillä vanhoilla sukuvalokuvilla tekee, jos kukaan ei tiedä, keitä kuvissa oikein on? On kansiollinen vanhoja kuvia, eikä kukaan ei ole merkannut keitä siinä on, ei edes kuvien taakse. Kuka osaa arvata, että tuossa on isoisoisoisän veli ja hänen naapurinsa vaimoineen. Tai että tuossa on isoisoäidin kasvattivanhemmat. Ei niitä miksikään arteeksi voi kutsua. Ehkö joku taho voi arvostaa niitä jonain historiallisena muistona.

Nythän olisi hyvä hetki katsella niitä kuvia ja kirjoittaa ne nimet. Se voi olla tuleville sukulaisille arvokas asia. 

Äitisi kuulostaa minusta  masentuneelta, sen tähden kuolema pyörii mielessä vahvasti eikä käy missään. 

Äitisi tosiaan kuulostaa  masentuneelta, sen tähden kuolema pyörii mielessä vahvasti eikä käy missään. 

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on päinvastoin 90-vuotias ja luulee elävänsä ikuisesti ja pitää itseään nuorekkaana, mutta mistään ylimääräisestä tavarasta hän ei tykkää, olen ostanut monena jouluna lahjaksi hänelle pannulappuja niin nyt hän sanoi että hyi miten joku on antanut hänelle isoja kovia pannulappuja kasan lahjaksi että ei hän niillä mitään tee ja kysyi onko minulla käyttöä niille.

🤣 No pitäisi sinun jo selvästä vihjeestä tajuta, että äitisi ei niitä patalappuja halua. Ei varmaankaan suoraan halua sinulle sitä sanoa.