Äitini yletön "kuolinsiivous". En jaksa

Hyvä ystäväni, joka täytti juuri 77 vuotta ja elelee yksin kaupunkikodissaan, pestasi ammattijärjestäjän pariksi kerraksi.

Ekalla kerralla kävivät läpi täpötäyden häkkivaraston vintillä. Aikaa meni 2 - 3 tuntia.

Toisella kertaa keskityttiin kaksion kaappeihin ja laatikoihin taas sen 2-3 tuntia. Palveluun kuului myös kierrätykseen ja roskiin menevien kamojen pois kuljetus.

Ei maksanut mitenkään ylettömästi, ja siitä saa tietysti kotitalousvähennyksen. 

Ihan lahjavinkkinä kaikille ahdistuneille tyttärille! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin "elää jatkoajalla" tai "elinaikaa on muutama vuosi"?  Suomalaisten naisten elinajanodotus taitaa olla jossain 85 vuoden tienoilla, keskimäärin. 

 

 

Olen 80.  Kyllä tämä on jatkoaikaa, etenkin miehet , ikäiseni, moni saavuttanut 70 vuoden ikää.

Toistan , olisin hölmö jos en tiedostaisi että lähtö voi tulla milloin tahansa. Aivoinfarkti, sydän, aortta, joku muu elimistössä pettää. 

Eikä se ole pelkoa vaan realismia.

 

Voi toki tulla lähtö. Mutta ei tuo silti mitään "jatkoaikaa" ole.

Vierailija kirjoitti:

Pappina kohtaan usein seitsemänkymppisiä omaisia, jotka ovat vilpittömästi shokissa, yllättyneitä ja hoitohenkilökunnalle katkeranvihaisia siitä, että heidän 90-100-vuotias äitinsä tai isänsä kuoli.

Näitä omaisia tulee vastaan tosiaankin säännöllisesti. Olen sh sisätaudeilla ja potilaat ovat usein iäkkäitä, toisinaan erittäin vanhoja. Moni yli 90-vuotias itse ihmettelee, miten vielä onkaan elävien kirjoissa ja sanoo suoraan olevansa valmis kuolemaan. Sitten tulee paikalle tytär, noin 70-vuotias ja alkaa peräänkuuluttaa raskaita hoitoja, pitää elvyttää ja nesteyttää ja kipulääkettä ei saa antaa ja sitä tätä ja tuota. 

Oma äitini taisteli mummini hoidosta juuri tällä tavalla ja sai aikaan pitkän kärsimyksen mummille. Nuori lääkäri ei osannut eikä uskaltanut vastustaa ja tehdä päätöksiä lääketieteen ja potilaan parhaan mukaisesti. Kuitenkin äitini on myös itse jo noin 35-vuotiaasta saakka jauhanut omasta kuolemastaan ja sairauksistaan. 10-vuotiaalle tämä oli melko raskasta. 

Eläkkeelle jäätyään äiti muutti takaisin kotikonnuilleen pohjoiseen ja tuolloin tyhjensi omakotitalon aika tehokkaasti. Kuolinsiivouksesta ei puhunut juurikaan, mutta dumppasi minulle ja siskolleni aika kasan karseaa rojua. Nyt on täyttänyt uuden huushollinsa uudemmalla tavaralla ja sanoo, että nämähän tulee sitten teille kun minusta aika jättää. No huh. Minä ja sisko asutaan etelässä, eikä jokin talon tyhjennyskeikka 800 km päässä kiinnostaisi yhtään. 

Aika monet näistä kuolinsiivouksista ja puheet omasta kuolemasta ovat kyllä yksi tapa hyppyyttää jälkikasvuaan ja marttyroida ihan huolella. Kun se kuolema sitten oikeasti onkin siinä nenän edessä tulee kiljuva paniikki ja silloin ovat niin lapset kuin viaton työtääntekevä hoitohenkilökuntakin hankalassa tilanteessa.

Muutin itse eron jälkeen selvästi pienempään asuntoon teinien kanssa. Oli aika käydä kaapit huolella läpi ja hankkiutua kaikesta turhasta eroon. Kun soitin äidilleni, että haluatko oman äitinsä virkkaamat pöytäliinat, vai laitanko kierrätyskeskukseen, niin tuli ihan hirveä loukkaantuminen. Olen säilyttänyt niitä avaamattomassa laatikossa vaatehuoneen hyllyllä varmaan 20 vuotta vain velvollisuudentunnosta. Ei halua niitä itselleen, mutta syyllistää minua kun en pysty/halua niitä säilyttää. 

Sama seitsemänkymppinen äiti omistaa hirveät määrät kaikenlaisia astioita, kukkamaljakoita jne, joiden olemassa oloa tuskailee. Olen ehdottanut, että viedään antikvariaattiin, kierrätyskeskukseen tms. että pääsee eroon ja saisi kaappeihinsa tilaa. Mutta ei - minun nekin pitäisi kai riesoikseni ottaa.

Mulle loukkaannuttiin, kun ottanut äitini tätitakkia ("pitääkö nyt aina just täydellistä olla..."). Olen häntä noin 15cm pidempi ja varmaan 50 kg kevyempi, eikä tätityyli ole muutenkaan mun juttu.

Minun äitini on päinvastoin 90-vuotias ja luulee elävänsä ikuisesti ja pitää itseään nuorekkaana, mutta mistään ylimääräisestä tavarasta hän ei tykkää, olen ostanut monena jouluna lahjaksi hänelle pannulappuja niin nyt hän sanoi että hyi miten joku on antanut hänelle isoja kovia pannulappuja kasan lahjaksi että ei hän niillä mitään tee ja kysyi onko minulla käyttöä niille.

Vierailija kirjoitti:

Oletko varma, että kyse on pelosta? Minäkin teen 67-vuotiaana "kuolinsiivousta" aikani kuluksi eläkkeellä.

On ihanaa hankkiutua turhista tavaroista eroon. Olen vienyt kierrätyskeskukseen ja lahjoituskirppikselle. Osan myynyt. 

Nykyaika on turhauttavaa, kun kotoa pois muuttavat nuoret haluavat ostaa kaiken uutena tai jos jokin hommataan käytettynä, niin mikään kotoa saatu ei tietenkään kelpaa.

Anna äitisi raivata huusholliaan rauhassa. Voit tietysti tarjota apua lajitteluun tai kuljetuksiin. 

Tuntuu siltä, että sinua itseäsi ahdistaa lähestyvä kuolema enemmän kuin äitiäsi. 

En ole ap mutta äitini on aika samanlainen. Kyllä, ajatus vanhempieni kuolemasta ahdistaa, ja siksi toivoisin että voitaisiin joskus nauttia tästä ajasta mitä nyt on, riitelemättä tyhmistä ja valmistautumatta koko ajan kuolemaan. Se tulee sitten kun tulee ja voihan olla että minä kuolenkin ensin.

Mua ahdistaa kanssa. Vanha isäni oli kuuntelemassa jotain vanhusten perintösuunnitteluinfoa, jossa oli neuvottu ikääntyviä siirtämään omaisuutta pienissä erissä jälkipolville.

Isäni otti vinkistä vaarin ja tuputtaa minulle nyt kaapeistaan koriste-esineitä, vanhoja vaatteita ja eripari kuppeja. 

Millainen 48-vuotias kirjoittaa että käy KOTONA vieraillessaan äitinsä luona?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ystäväni, joka täytti juuri 77 vuotta ja elelee yksin kaupunkikodissaan, pestasi ammattijärjestäjän pariksi kerraksi.

Ekalla kerralla kävivät läpi täpötäyden häkkivaraston vintillä. Aikaa meni 2 - 3 tuntia.

Toisella kertaa keskityttiin kaksion kaappeihin ja laatikoihin taas sen 2-3 tuntia. Palveluun kuului myös kierrätykseen ja roskiin menevien kamojen pois kuljetus.

Ei maksanut mitenkään ylettömästi, ja siitä saa tietysti kotitalousvähennyksen. 

Ihan lahjavinkkinä kaikille ahdistuneille tyttärille! 

Tuohan on hyvä tai no kyllä itse saan tehtyä muuten, mutta vaikein osuus ne jätesäkit saada ulos ja vietyä kierrätykseen ja kaatopaikalle 

Minusta on surkuhupaisaa että jotkut miettivät kauheasti tavaroita kuoleman yhteydessä ja valmistautuvat kuolemaansa järjestämällä, mutta eivät yhtään mieti millaisia muistoja jättävät muille itsestään. Sanotut sanat jäävät mieleen ja jos ne ovat ilkeitä... 

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa kanssa. Vanha isäni oli kuuntelemassa jotain vanhusten perintösuunnitteluinfoa, jossa oli neuvottu ikääntyviä siirtämään omaisuutta pienissä erissä jälkipolville.

Isäni otti vinkistä vaarin ja tuputtaa minulle nyt kaapeistaan koriste-esineitä, vanhoja vaatteita ja eripari kuppeja. 

Kiitos, sain päivän naurut tästä. Pahoitteluni, jos tämä tragikomiikka on arkeasi. 

Anna kuolinsiivota. Parempi että hän hankkiutuu itse eroon kaikesta vanhasta paskasta kuin jättää sen jälkeläistensä riesaksi. Kenenkään romuja ei ole kuitenkaan pakko ottaa vastaan. Kun niitä tarjotaan, voi kieltäytyä kohteliaasti.

Miksi 79-vuotias ei saisi aavistaa tai toivoa kuolevansa? Mitä te oikein kuvittelette? Hän voi kuolla tänään tai huomenna. Kuka tahansa meistä voi. Ja sitten te valitatte vauvapalstalle että olette romujen keskellä järkyttyneitä ettekä ymmärrä miten hän kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Kun on itse hyväksynyt elämän ja myös oman elämänsä rajallisuuden, kestää puhua ja kuulla aiheesta.

Pidän erikoisena, että viisikymppinen on vielä niin kujalla ja pinnallinen, että avautuu netissä 80v äitinsä täysin realiteeteissa olemisesta oman kuolemansa suhteen.

Yrittäkää nyt hyvänen aika ymmärtää, että jo viisikymppisenä olette itsekin elämänne ehtoopuolella.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että viisikymppinen itsekin kuolee. Täällä kuolee koko ajan nuoria, lapsia ja vauvojakin, täällähän kuolee sikiöitäkin kohtuunsa.

Sekin on hänen täysi elämänsä. Ei ole mitään automaattista saati luvattu tiettyä elinaikaa yksilön kohdalla.

80v on jo kauan ollut jatkoajalla, vaikka aina joku harva elääkin vuosisadan. Todellakin on aika puhua kuolemasta ja järjestää asiansa.

Jos ap ei elä realiteeteissa tai kokee todellisuuden henkiseksi väkivallaksi, siihen kannattaisi hakea a

Itse asiassa ei ole luonnollista viisikymppiselle olla sinut kuoleman kanssa, koska siinä iässä kuuluu vielä välittää ja pyrkiä eteenpäin. Vanhus, joka puhuu lakkaamatta kuolemasta nuoremmalleen, on yksinkertaisesti itsekäs, vaikka toki se on inhimillistä se. Ei se vanhus puolestaan halua kuunnella non-stop jotain parisuhteiden juttuja, koska aihe ei ole hänelle kiinnostuksen kohde enää.

Ja eivät kaikki vanhukset tosiaankaan ole synkkiä ja kuormittavia, ei se ole mikään vanhuuden ominaispiirre. Jos on aiemmin ollut hilpeä ja elämäniloinen, on sitä luultavasti vanhanakin, vaikka olisi vaivoja. Se on luonnekysymys.

Eivätkä kaikki vanhukset ole koskaan olleet materialisteja; ei kaikilla mummoilla ole ollut koti täynnä huolella säilöttyjä muistoja. Ihan on maailmaa nähnyttä ja aikaansa seuraavaa vanhusta siinä missä nuorta.

Tein kuolinsiivouksen vuosi sitten saatuani tietää että sairastan parantumatonta syöpää. Luovuin kaikesta tarpeettomasta ja ylimääräisestä. Kaikelle ei löytynyt uutta kotia sukulaisilta, joten se lähti roskiin ja kierrätykseen.

Enpä kysynyt oliko se aikuisen lapseni mielestä yletöntä. Häntähän minä siinä säästin.

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa kanssa. Vanha isäni oli kuuntelemassa jotain vanhusten perintösuunnitteluinfoa, jossa oli neuvottu ikääntyviä siirtämään omaisuutta pienissä erissä jälkipolville.

Isäni otti vinkistä vaarin ja tuputtaa minulle nyt kaapeistaan koriste-esineitä, vanhoja vaatteita ja eripari kuppeja. 

No ota ne vastaan ja vie mihin lystäät, hyvänen aika. Vai vietkö mieluummin sitten kaikki kerralla? 

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on päinvastoin 90-vuotias ja luulee elävänsä ikuisesti ja pitää itseään nuorekkaana, mutta mistään ylimääräisestä tavarasta hän ei tykkää, olen ostanut monena jouluna lahjaksi hänelle pannulappuja niin nyt hän sanoi että hyi miten joku on antanut hänelle isoja kovia pannulappuja kasan lahjaksi että ei hän niillä mitään tee ja kysyi onko minulla käyttöä niille.

Miksi olet ostanut hänelle jotain noin tyhmää? 

Vierailija kirjoitti:

Ootte kyllä kumia, te tenavat.  Minäkin 80 teen kuolinsiivousta, yritän päästä kaappeihin kasaantuneesta eroon.  Omat vaatteeni uskallan viedä kierrätykseen tai roskiin.  Muusta kysyn annanko pois vai otatteko? Kukaan ei ota mutta silti sanovat, anna olla, älä hävitä, katsotaan joskus.

Niin että siivoa sitten kotiasi.

Hävitä. Kun sinusta on aika jättänyt niin et tiedä mitään jälkikasvun kitinästä.

Vähänkin järkevä ja realistinen lapsi kiittää kun kaiken muun surun ja byrokratian keskellä ei tarvitse  siivoilla karmeasti turhaa tavaraa ( tosin rahalla siitäkin selviää ainakin kaupunkiseudulla) . Muistot ovat  päässä ja tunteissa , ei ne tarvitse 12 hengen Myrnaa tai liemikulhoa.

Edelleen henk.koht omiin kokemuksiin perustuen

Kerrankin näinpäin. Yleensä täällä valitetaan hamstraavista vanhemmista ja kaoottisista kuolinpesistä. Milloinkaan ei ole hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on päinvastoin 90-vuotias ja luulee elävänsä ikuisesti ja pitää itseään nuorekkaana, mutta mistään ylimääräisestä tavarasta hän ei tykkää, olen ostanut monena jouluna lahjaksi hänelle pannulappuja niin nyt hän sanoi että hyi miten joku on antanut hänelle isoja kovia pannulappuja kasan lahjaksi että ei hän niillä mitään tee ja kysyi onko minulla käyttöä niille.

Miksi olet ostanut hänelle jotain noin tyhmää? 

Koska itse tykkään kauniista pannulapuista ja ostan itselleni uusia pannulappuja usein kun niillä on kova kulutus ruokaa laittaessa ja pesen ne joka käyttökerran jälkeen.